torstai 9. huhtikuuta 2009

Välirauhan jälkeen


Isäni kutsuttiin jälleen palvelukseen ja me jäimme äidin kanssa kahden. Kuva on isän albumista, oikealla olevan aseveljen nimeä en valitettavasti tiedä.

Talvisodan aikana kotikaupunkiani oli pommitettu rajusti yli kuusisataa taloa oli saanut osuman. Pula-ajasta huolimatta turkulaiset yrittivät korjailla tuhoja, mutta sekin oli vaikeaa, koska pulaa oli kaikesta materiaalista. Ensimmäiset muistikuvani varhaisesta lapsuudestani ovat pimennetty kaupunki, vaurioituneet talot, hälytyssireenin ujellus ja jonot ruokakauppojen edessä. Asuimme silloin Nummenmäellä eli Pakalla, niinkuin turkulaiset sanovat. Muistini mukaan sinne meidän lähelle ei pommeja osunut, mutta sireenien ulvoessa mekin juoksimme kellariin pommisuojaan. Se meidän suojamme oli pieni maakellari, joka olisi mahdollisesti suojannut sirpaleilta, mutta muuta suojaa siitä ei saanut. Oven eteen ladottiin aina hiekkasäkkejä, sitten kun talon asukkaat olivat ehtineet sisään. Hälyytykset tulivat yleensä yöllä, vai muistanko väärin. Kesken unien oli kurja lähteä ulos yön selkään. Kellarissa minäkin äidin sylissä kyhjötin harmaaseen filttiin käärittynä monena yönä. Muistan vieläkin ne tummansiniset raidat huovan kummassakin päässä. Ainoastaan kerran muistelen kuulleeni isomman pamauksen, silloin pommi osui Kuuvuorelle.

Meillä oli puutetta kaikesta. Ei ollut tarpeeksi ruokaa, vaatteistani kasvoin ulos ja uusia ei saanut, polttopuutkin loppuivat. Keräsimme äitini kanssa käpyjä Paaskunnanmäen metsiköstä. Se pieni metsikkö oli tosi siisti, kuin Luxsenburgin puisto, eipä juuri risun risua löytynyt. Monet muutkin etsivät sieltä poltettavaa korvikekupposensa keittämiseen. Joskus illalla oli kova nälkä, ruokaa ei ollut. Äiti antoi lasin vettä, että uni tulisi paremmin.

Minun muistikuvani eivät ole varmaankaan todellisessa historiallisessa järjestyksessä, koska olin vielä kovin pieni, kaikki kertomani on tapahtunut ennen viidettä ikävuottani. Tapahtumat olivat kuitenkin niin merkittäviä elämässäni, että vieläkin näen joskus unia ilmassa uhkaavasta vaarasta ja joskus kun kuukauden ensimmäisenä maanantaina lähistöllä testataan hälyytyssireeniä, niin sydän hypähtää kurkkuun ja pulssi nousee. Varhaislapsuuden muistot kulkevat ikuisesti mukanani.




Tätini asui Pikisaaressa ja kuljetti moottoriveneellä matkustajia satamasta saareen. Me kävimme äidin kanssa häntä usein tapaamassa. Ajoimme satamaan ykkösen raitiovaunulla ja tämän näköinen oli silloin vanha Turun linna. Satamaa pommitettiin ankarasti eikä siinä sitten säästynyt vanha linnakaan, joka oli ja on edelleenkin Turun ylpeys, vaikka onkin vanha ruotsalainen linna.

Turun postitalo on jyhkeä graniittinen rakennus ja siitä minulla on yksi vahva muistikuva mielessäni. Postitalon lähellä oli kaksi elokuvateatteria ja me kävimme äidin kanssa usein elokuvissa. Muuta ajankulua ei oikeastaan ollutkaan, kun meillä ei ollut edes radiota silloin kotona. Elokuvalippuja jonotettiin yhtä hartaasti kuin silakoitakin. Teatterissa istua könötin aina istuinosa käännettynä ylös, koska muutoin en olisi nähnyt mitään. Matkalla lippujonoon kävimme katsomassa postitalon Humalistonkadun puoleista seinää. Siinä oli punaiseen graniittiin iskeytynyt ammuksen sirpaleita. Äitini kertoi, että ihan talvisodan lopussa siellä oli kuollut paljon ihmisiä, he eivät olleet ehtineet pommisuojaan. Ne sodan arvet näkyvät vieläkin postitalon seinässä, olen käynyt katsomassa. Tällaisten äkillisten tapausten varalle minun pieneen kallooni painotettiin sen tiedon tärkeyttä, että osaisin sanoa nimeni ja osoitteeni tarvittaessa. Kristallin kirkkaana osoite on vieläkin muistissani; Turku 3, Vuoritie 4 ovi 1.



Tämä näkymä Martin kaupungin osasta on myös syöpynyt mieleni syvyyksiin. Yksityiskohtia en enää muista, ainoastaan sen, että kirkko yksinään seisoi lähes ehjänä ja kaikki talot ympäriltä olivat maan tasalla, jokunen palomuuri seisoi pystyssä. Näitä kuvia olen lainannut "Turku nousi tuhkasta jälleen" kirjasta. Isäni antoi kirjan "sotalapselleen" vuosituhannen lopulla.

Olen nyt muistellut varhaislapsuuteni ulkoisia puitteita. Seuraava muisteloni kertookin sitten pienen elämäni kiertokoulusta.

7 kommenttia:

  1. Minä en onneksi ole joutunut kokemaan noita sodan kauhuja!

    VastaaPoista
  2. Pieni lapsi vaistoaa herkästi kaikki tunnelmat. Etenkin pelko jää kyllä sisimpään ja kaikki vanhasta pelosta muistuttavat äänet nostavat hien pintaan, kuten kerrot.
    Minä en ole sotaa kokenut, mutta hyräilijä (mieheni) muistaa, miten he katselivat pimennysverhojen välistä, kuinka Turkua pommitettiin. He asuivat silloin noin 10 km päässä.
    Rankkaa aikaa kaikille. Pahaa tekee katsoa telkkarista sotaa muissa maissa.

    VastaaPoista
  3. Aina se on kauheeta, kun sodasta puhutaankin!
    En ite ole joutunut sotaa näkemään, onneksi!
    Mutta voin kuvitella, millasta se on ollut silloin sodan aikoina.
    Mieheni isä oli sodassa, ja hän aina siittä sodasta jutteli.
    Mutta nyt hän on kuollut jo kauan aikaa sitten.
    Mutta mummu muistaa sodan ajat kuitenkin hyvin, vaikka lähiasioita ei muistakkaan!
    Eli se sotaaika on tehnyt monelle ajatukset muistiin niin kovasti, etteivät ne sieltä koskaan lähe pois!
    Jospa sotia ei ikinä enää olisikkaan, olisi se hienoa aikaa varmaankin kaikille!

    VastaaPoista
  4. Se tuntuu välillä ihan musertavalta, kun kuulee tai näkee uutisista mennyttä tai nykyistä kauheutta. Käy semmonen tätä elämää suurempi hyöky yli ja tuntuu niinkuin siinä kuuluisi kaikkien ihmisten murheet. Jos on sodan kokenut niin ei sitä tietenkään voi ikinä unohtaa, oli sitten lapsi tai aikuinen. Eihän se koko rintamalla ollut miespolvi ikinä unohtanut, se kulki mukana päivittäin. Tai sitten te silloin lapsia olleet, aina se on mukana teilläkin, kuten myös sitten rintamalta kotiin tulleiden isien kauhea suru ja murhe ja huono olo, senhän teidän sukupolvi sitten sai myös osakseen monessa tapauksessa.
    Pienet oli minun lapsuuden murheet tuohon verraten sitten joskus seiskytluvun alussa....minulle vaan huudettiin että valot pois kun on energiakriisi.Tosin sekin tuntui tosi ahdistavalta kun ei ymmärtänyt....luulin oikeasti silloin, että kohta kaikki loppuu. Varsinkin kun joku uskontokunta silloin vahvasti lehtiä myöten kertoi, että maailmanloppu tulee 1974.
    Pitkä on ihmiskunnan tie, mutta hiljalleen valoa päin, niin uskon enkä suostu muuta uskomaan ikinä. Joku tarkoitus on kaikella tapahtuneella aina ja parempaa kohti pitää ajatukset suunnata.

    VastaaPoista
  5. Ne sodan kauhut, ne käytännön ongelmat elämässä, se pelko ja tuska. Sitä voi vain kuvitella, kuinka kamalaa se on ollut. Hyvin uskoo, että moiset jäävät kaihertamaan mielen pohjukkaan.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista lukea omakohtaisia kokemuksiasi. Äitini on kertonut sota-ajasta, isäni taas oli 17-vuotiaasta saakka rintamalla 5vuotta mutta hän ei koskaan puhunut siitä lapsilleen. Odotan jatkoa tarinalle.

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet tarinaani. Jatkoa tulee heti, kun taas jaksan siirtyä aikajanalla muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

    VastaaPoista