perjantai 24. huhtikuuta 2009

Jälleen Myllykylässä.

Nyt on varmaankin paras aloittaa siitä pimeästä illasta ja saapumisestamme Marian kanssa Myllykylään.

Tiedonkulku oli silloin hankalaa, kun puhelinta ei ollut, en tiedä oliko koko kylällä. Posti oli ainoa tietojen välittäjä mammalta kaupunkiin ja päinvastoin. Postinkulku olikin siihen aikaan mallikasta, kun Kusti polki niin posti kulki. Äitini oli kuitenkin niin impulssiivinen henkilö, että hän ei malttanut odotella kirjekyyhkyä, vaan laittoi tytöt matkaan. Maria oli kauhuissaan, hän pelkäsi, että me ei ikinä löydetä perille. Mammani sitten myöhemmin kertoi minulle, että olin rauhoitellut Mariaa:" Löydän kyllä mammani mökin, jos kuljettaja vaan pysäyttää koulun luona ".

Kuljettaja oli työnsä hallitseva mies ja muisti pysäyttää auton koulun luona. Siinä me sitten Marian kanssa talsimme lumista tietä ja polkua mamman mökille. Mamma oli jo nukkumassa ja koko kylä oli pimeänä. Saimme viimein mamman hereille ja kuulin hänen eteisessä poistavan pönkän oven edestä. Mamma siellä kyseli, että kuka nyt vielä sisään pyrkii?. Unelma ja Maria täällä. "Voi Herra Jumala, anna mun kaikki kestää". Siinä se suurinpiirtein oli, mitä mamma sai sanotuksi. Maria antoi laukustaan äitini laittaman kirjeen. Mamma luki ja "porasi" ( itki ). Käytiin sitten nukkumaan olkipatjoille vällyjen alle. Aamulla mamma sitten vakavin ilmein ilmoitti, että hän on nyt kirjoittanut Turkuun ja Maria lähtee sitä viemään. Mamma oli siinä kirjeessä selvin sanoin ilmoittanut, että hänellä ei ole varaa ruokkia nuorta ihmistä eikä hänellä ole tarvetta apulaiseen, Unelma saa jäädä. Saatoimme Marian Turun autoon ja senjälkeen en häntä enää nähnyt.

Marian kohtalosta en tiedä mitään. Osa silloisista inkeriläisistä pakolaisista jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon ja huhuttiin osan paenneen Ruotsiin. Olisi se hienoa jos saisin tietää Mariasta jotain, vaikeaa on yrittää selvittää hänen kohtaloaan kun en edes sukunimeä tiedä. Minulle hän oli sellainen pieni suojelusenkeli, joka kulki kanssani kappaleen matkaa.

Tullessani Myllykylään minulla oli jalassani jonkinlaiset kumitossut ja nekin olivat rikkinäiset, koska joku osa oli kiinnitetty hakaneulalla. Mamma ompeli minulle Marttayhdistyksen neuvojen mukaiset tollukkaat. Päällinen ommeltiin vanhoista loppuunkäytetyistä vaatteista. Laitettiin monta kerrosta kangasta päällekkäin ja tikattiin puolensentin välein kerrokset yhteen. Saatiin syntymään sellainen paksu levy, josta sitten leikattiin kaavan mukaan tossun päällinen. Pohjaksi mamma uhrasi vanhan nahkapaloista tehdyn kauppakassinsa. Mamma teki itselleen samanlaiset tossut. Vettä ne tossut eivät pitäneet, mutta silloin olikin talvi ja pakkanen. Lämpimät tallukat niistä tuli. Kiitos vaan rakkaalle mammalleni.

Nyt olin jo kasvanut vähän isommaksi ja mamma uskalsi päästää minut leikkimään toisten lasten kanssa ulos. Kulkutautejakaan ei kylällä enää ollut. Mamma oli kerännyt minulle suuren kopallisen tyhjiä lankarullia, ne olivat mainioita sota-ajan leegoja. Minulla oli myös mamman tekemä nukke, sitä roikotin joka paikkaan mukanani. Naapurin Ullan kanssa leikimme pihalla käpylehmillä. Yhtään kuvaa ei noilta ajoilta ole, mutta tänään taata teki minulle muutaman käpylehmän kuvausta varten.


Minulla oli toinenkin ystävä Myllykylässä, Kaarina. Hän oli Helsingistä tullut sotaa pakoon mamman naapuriin. Kaarina oli minua vanhempi, koska syksyllä hän jo meni kouluun. Kaarinalla oli paljon ihania tavaroita, kauniita paperinukkeja, kiiltokuvia ja kirjoja. Sellaisista en ollut osannut edes unta nähdä. Kaarinan Myllykylänisä oli mylläri, hän oli aina valkoisena jauhoista. Mekin yritimme roikkua usein myllyllä, kun siellä oli vaikka mitä jännittävää. Aina meidät häädettiin pois, koska se oli kuulemma lapsille vaarallinen paikka. Mehän siirryimme sitten jokirantaan. Sielläkin tapahtui aina merkillisiä asioita. Kylän naiset tulivat sinne pesemään pyykkiä, tekemään perunajauhoja tai keittämään saippuaa. Tänäkään päivänä en tiedä mistä sitä saippuaa keitettiin, sen muistan, että pahalta haisi. Lopputuloskaan ei ollut mitään Luxia, vaan rumaa harmaata möykkyä. Naiset puhuivat käpykaartilaisista ja desanteista, vaikeita asioita niin pienelle.

Kaarinan kotiin johti maantieltä koivukuja, siinä kasvoi vanhoja hienoja koivuja. Niissä oli alhaallakin paksuja tukevia oksia, siellä me sitten aikuisten kauhuksi kiipeilimme ja nautimme elämästä, sota unohtui. Syksyllä keräsimme lumimarjapensaan ja hopeapajun marjoja ja säilösimme niitä leikkimökissä pieniin lasipurkkeihin, yritimme matkia aikuisia. Tulipahan vaan mieleeni, että kuinkahan myrkyllisiä nuo marjat olivat. Ei me niitä syöty, mutta käsiteltiin kuitenkin.

Mamman täytyi joskus lähteä viemään ompeluksia pitkien matkojen taakse. Illalla hän kertoi, että aamulla kun herään, mamma ei ole kotona, älä yhtään huolestu, syö vaan voileipäsi ja ala väritellä tai piirtää. Aikanaan mamma sitten palasi ja esiliinan taskusta löytyi aina jotain hyvää, piparkakku tai pullapala. Mamma ompeli isännille flanellipaitoja ja -housuja, emännille luukkupöksyjä ja esiliinoja, mitä milloinkin. Palkaksi hän usein sai elintarvikkeita ja korvikettakin joskus tarjosivat pitkän matkan kulkeneelle. Mamma ei raskinnut itse syödä tarjottavia vaan laittoi minua varten esiliinan taskuun. Voi, rakas mammani. - niin minäkin toisin omille lapsenlapsilleni.

Ompelutöiden lisäksi mamma teki paperikukkia. Kreppipaperista ja kukkalangasta mamman taitavista sormista syntyi kauniita tulppaaneita ja ruusuja. Joskus joku tilasi mustia tulppaaneja hautajaiskukiksi. Jostain kumman syystä ne mustat olivat mielestäni hienoja. Niin se vaan oli, että talviaikaan ihmiset joutuivat peittämään rakkaansa hautakummun paperikukilla. Useimmiten kukat kuitenkin olivat punaisia, keltaisia tai valkoisia. Mamma opetti minullekin kukantekoa, osaisin varmaan vieläkin.

Kaarinan äiti tuli joskus käymään Helsingistä. Hän tuoksui hyvälle ja oli mielestäni hyvin kaunis. Hän toi Kaarinalle tuliaisia, minäkin sain leikkiä niillä uusilla paperinukeilla.

Yhtään muistikuvaa minulla ei ole oman äitini vierailusta. Ehkä hän kävi, ehkä ei. Näin sen muistan.

Noin vuosi siellä Myllykylässä vierähti, koska muistan olleen talven ja kesän. Mitään muistikuvaa minulla ei ole kotiinpaluusta. Välillä olin kotona, mutta kuinka kauan ja kuka minusta huolehti, siitä en muista mitään. Myöhemmin kerron seuraavasta turvapaikastani setäni ja hänen perheensä luona.

7 kommenttia:

  1. Kyllä elmä on ollut kovaa silloiin sota-aikana. Ihan mummo sinulla on ollut. Muutenkin kertosmus on liikuttava. Olin mukan sillä mommonmökin haussa. Kiva kun kerrot muistojasi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos taas hienosti kirjoitetusta muistosta.
    Lapsen mieli on jännä, kun toisia asioita muistaa kristallinkirkkaasti, mutta toisia ei yhtään. Eikä se aina siitäkään johdu, että aivot suojelisivat vaikeilta asioilta. Vaikeaahan kaikki oli silloin. Etenkin sinulla, kun sinua viskeltiin milloin minnekin.
    Nykyisin olisi ihan järkyttävää, jos lapsi jätettäisiin yksin, mutta silloin se oli pakko. Äidit joutuivat menemään navettaan ja kuka minnekin askareihin, lapsien oli vain selvittävä sillä aikaa.

    Minä söin hiiliä pesästä, kun äidin silmä vältti ja sitten sain sähköiskunkin. Nyt minun lapsuusmuistoni häipyivät bloginvaihdon myötä, mutta laitan ne joku kerta uudelleen sivupalkkiin, kunhan saan noita lintuja pois kamerasta. Niitä on nyt hyppinyt sinne niin valtavasti.

    VastaaPoista
  3. Kauniisti kirjoitettu taas lapsuusajoistasi.
    On sulla ollut raskasta aikaa lapsena.Heitelty minne mihin.
    Mutta hyvä mummo on sulla ollut, ja sua paljon rakastanut!

    VastaaPoista
  4. Mamma...enpä minäkään ole kaikkia sotamuistojasi kuullut vaikka olen sinut tuntenut 48 vuotta ja sitä ennenkin kun olin vatsassasi.
    Voi olla että se Maria olikin oikeasti enkeli, joka oli sen hetken maan päällä ihmisen olomuodossa. Olen kuullut ja luulenpa että nähnytkin sellaisen. Tulevat hetkeksi kulkemaan vierelle, kun tarvitaan ja kykenevät olemaan ihan ihmisen näköisiä ja tuntuisia.
    Ihania nuo Taatan käpylehmät, on ihana kun tekee kaikkea tuollaista. Ja on Taata muutenkin ihana, sen tiedän jo kolmenkymmen vuoden kokemuksella :))))
    Mitä jos tekisit kreppipaperista näytille sellaisen tulppaanin mitä mammasi teki, et ole sitä kikkaa koskaan muistaakseni opettanut, käpylehmät kylläkin olet. Olisi kiva nähdä mimmoisia ne oli ja täällä blogeissakin moni näppäränäppinen varmaan haluaisi kokeilla.

    VastaaPoista
  5. Amalia, kiitos kun tulit muistelemaan.


    Uuna, Ehdin lukea muistoistasi sen sähköiskujutun, Lukisin lisääkin, jos saat ne vielä esille. Suojelusenkelit olivat valppaina sinunkin kohdallasi.

    Harakka. Äitiä oli aina ikävä, mutta mamma oli kiltti ja yritti
    parhaansa. Mitkään normit eivät päteneet sota-aikana, mutta siitäkin selvittiin.

    Johanna, mahtaakohan sellaista kreppipaperia enää olla olemassakaan? Silloin ikkunoissakin roikkui kreppipaperiset verhot. Hienot pykäreunatkin niihin saatiin, kun reunaa hieman rytättiin etusormen ja keskisormen välissä toisella kädellä. Olisipa kreppipaperia, niin näyttäisin.

    VastaaPoista
  6. Lapsuutesi on ollut erilaista ja mielenkiintoista. Nyt ymmärrän mistä Johanna on perinyt lahjansa taiteen alalta, sieltä mammaltahan ne lahjat annettiin sinulle ja taito jatkuu Johannalla. Jatkoa taas odotellen. Ehkä Maria on yksi niistä onnellisista jotka saivat jäädä jollakin konstilla Suomeen tai pääsi Ruotsiin.

    VastaaPoista
  7. Savisuti, olen samaa mieltä kanssasi, että lapseni ovat lahjakkaita, mutta ne hyvät geenit he ovat saaneet isältään. Minun tehtäväkseni on jäänyt tukeminen, kannustaminen ja tarjota syli eli olla olemassa. Mammalta, mummilta ja minulta on lähinnä tullut taipumus välillä liidellä.

    VastaaPoista