Timanttinen talvipäivä.

Kuka piirteli rusetteja taivaalle?

Mukavahan tällaista taitolentoa oli seurata.

Pian on kulunut jo kaksi vuotta siitä kun Suomessa ensimmäisen kerran uutisoitiin tuntemattomasta Covin19 viruksesta. Ensin se tuntui hyvin kaukaiselta, kunnes lapissa löytyi yksi kiinalainen potilas. Ei arvattu silloin mitä täälläkin kohta tapahtuu. Maailma on muuttunut, ihmiset ovat maskien takana koronapassit taskussa ja toivovat pandemian pian loppuvan. Rokotuksia jonotetaan tai boikotoidaan, pelätään mahdollisia seurauksia, kun mitään ennakkokokemuksia rokoteaineista ei vielä ole. Käsittämättömiä juttuja salaliittoteorioista ja foliohattuhörhöistä liikkuu mediassa. Onkohan se pelko, joka ruokkii tuollaisia ilmiöitä tai sitten ihmiset  eivät enää luota omiin johtajiinsa.

Me vanhat täällä kotona istumme tumput suorina ja ihmettelemme, voimme vain toivoa selviytymistä ja totella terveydenhuollon ohjeita.

Jotenkin näihin uutisiinkin turtuu, enää ei tunnu missään viikonlopun tartuntojen lukumäärä, lähes kuusi tuhatta huh, huh. Väärin, kyllä se tuntuu järkyttävältä. Myötätunnolla ajattelen menehtyneiden omaisia ja ystäviä.

Erityisesti tänään ajattelen Il Divo kvartetin laulajia, he menettivät eilen koronalle yhden jäsenensä. Carlos Marin  menehtyi 19.12.2021. Täällä yksi hänen ihailijansa on koonnut Carlosin laulua ja valokuvia  talteen.

Onneksi Il Divon konsertteja ja lauluja on mahdollista kunnella netin ja levyjen kautta.

Meni nyt vähän ihon alle nuo koronamietteet. On turvauduttava tähän takuuvarmaan hyvämielen esitykseen, eli Chopanin Minuuttivalssiin. Tämä ihanuus oli minulla vanhassa puhelimessakin soittoäänenä. Usein annoin puhelimen soida pitempään, että sain kuunnella tuota hyvän olon musiikkia.

Finnair ei piirtele rusetteja.

Aurinko laskee iltapäivällä joulukuun yhdeksäntenä, talviset kuvat olen ottanut matkalla saareen.
 

Metsälammella.

Tuoksuu suolle, syksylle, suopursulle ja surumielisyydelle. Päivä oli harmaa, vähän koleakin, mutta tuuli oli tyyntynyt. Vahva kaipaus erämaahan ja pitkospuille elää minussa siitäkin huolimatta, että jalka ei enää nouse rivakasti, eikä tasapainossakaan ole entistä varmuutta. 

Kiitos kuitenkin metsäautoteille. Ilman niitä en enää pääsisi nauttimaan metsäluonnon ihanuudesta.

Köröttelimme Tarukselle, siellä kuului ammuntaa, olisikohan hirviporukkaa liikkeellä. Ei mennäkään siihen suuntaan.

Ajelimme hiljalleen ja katselimme mahdollisia sienipaikkoja. Muutamia autoja oli pysäköityinä pitkin tien varsia, retkeilijöitä, sienestäjiä ja marjastajia. Tuntuu mukavalta huomata ihmisten kiinnostuneen metsässä liikkumiseen.

Meillä oli mielessä tietopaikka, jossa kävimme viime syksynä. Eksyimme, emme enää tietäneet missä olimme, ehkä jo Hämeenlinnan alueella. Ei me oikeasti eksytty, meillähän on puhelimet mukana ja virtaa riittää, kartta vaan esille. Täällä korvessa tosin voisi eksyä oikein kunnolla jos tuonne metsään menisi ja polulta poikkeaisi. Varsinkin minä, jos vähänkään pöpelikössä pyörin ja sieniä etsin, niin heti on suunta kateissa.

Laavulle pääsee nyt kulkemaan turvallisesti ja kuivin jaloin uusittuja pitkospuita tallustellen. Onneksi elämä on antanut rinnalle sellaisen matkakumppanin jonka perässäkin on hyvä kulkea.

Tuttu karpalopaikka oli jo tarkoin tallottu ja putsattu, mutta yllätys odotti jo seuraavassa paikassa. Pienellä alueella oli ihan koskematon läntti suon laidassa, karpaloita, punaisia pullukoita.

Unohdettiin sienet ja kerättiin karpaloita. Onneksi selkä vielä nöyrtyy marjojen edessä. Olen harjoitellut. Ensin vähän huimasi, mutta sitten vanha pää tottui ja ongelmia ei tullut. Alue oli sopivan kokoinen, saimme nopeasti herkut talteen.

Marjastajan onni.

Kukahan tämä kaunotar on? Somasti kietoutunut karpalon varteen.

Sitten kotiin, vielä pitäisi jaksaa köpötellä autolle. Kaatunut kelo suorastaan kutsuu luokseen. Siinä rungolla on hyvä hetken hengähtää ja vetäistä keuhkot täyteen suon raikasta happea.

Nyt on uusi päivä ja olo on kuin puusta pudonneella kävyllä. Tämä oli tässä. 

Iltaan mennessä takajalat ja selkä ovat taas kunnossa. Nyt voisi jo suunnitella uutta retkeä, sitä sieni sellaista. 

Ps. Punnitsin saaliin 1 kilo ja kolmesataa grammaa.
 

Marraskuinen metsäretki

Eilen aurinko yllätti meidät iloisesti, marraskuisesta harmaudesta ei ollut tietoakaan. Ehdottoman ihana sää lähteä Tarukselle retkelle. Nopea lounas edellisen päivän kaalilaatikkoa ja nopeasti tien päälle. Auringon rata on matala ja lyhyt tähän aikaan vuodesata, ei kannata vitkastella. Kumisaappaat jalkaan ja päälle punaiset takit, ei olisi terveellistä saada metsämiesten  hauleja takamuksiinsa. Todellisuudessa minulla ei ole mitään tietoa koska metsästäjät aluella liikkuvat. On pysyttävä virallisilla reiteillä ettei vahingossa eksy armeijan harjoitusalueelle, siitä voisi tulla pientä sanomista.

Löysimme taas uuden helppokulkuisen polun, se seurailee mukavasti metsäjärven rantaviivaa. Vesi näytti niin kirkkaalta ja kutsuvalta, teki mieli pulahtaa. No, eihän sitä näin flunssa-aikoina voi, kun ei ollut kuivia vaatteitakaan varalla. Ensi kesänä sitten, jos koronalta säästytään.

Metsäretkeltä meillä on melkein aina jotain kotiin tuotavaakin, niin oli nytkin, korillinen suppelovahveroita. Muutama karpalokin löytyi, ne söin saman tien.

Retken jälkeen en enää jaksanut leipoa, piirakan teko jäikin tälle päivälle. Suurin osa sienisaaliista on nyt kuivattuna talven varalle.

Vielä siitä kaalilaatikosta, se nyt vaan on niin hyvää. Meillä tehdään kerralla iso annos, kokonainen kaali ja tilpehöörit lisäksi, saadaan omalta pihalta mäkimeirarit ja kesällä myös sipulit. Onnekseni minulla on nykyään myös "tekninen avustaja" hommassa mukana. Hän pärjää isolle kaalinpäälle minua paremmin, saan rauhassa keskittyä jauhelihan ruskistamiseen. Aikaa tässä tuhraantuu kun kaaliakin pitää vähän kuullotella ennen vuokaan laittoa, ohuena norona vielä tummaa siirappia pintaan ja vuoat tunniksi uuniin.

Vesi kielellä nuuhkin sitä ihanaa tuoksua joka leijailee ympäri taloa uunissa muhivasta kaaliruoasta. Joku voisi väittää kaalin hajua pahaksi, mutta ei minun kaalilaatikkoni.

Vihdoinkin kuuluu munakellon vapauttava kilahdus, se on valmista nyt. Annetaan laatikon vielä hetki  levähtää ja vedetään piiiiitkä henkäys tuoksua varmistamaan makunautintoa.

Nyt tulee se vaikea hetki, on osattava annostella järkevästi. On tultu siihen ikään, että enää ruokaa ei ahdeta naamariin ähkyyn asti. Pikkuisen tässä voi lipsua lautasmallista, niinkö, kaalihan on kasvis.😊 Santsikierroksesta on kuitenkin luovuttava, ehdottomasti. 

Voi, oli se niin hyvää. Pohdimme siinä ruokapöydässä, että siinä tapauksessa jos pitäisi valita yksi ruoka jota joutuisi syömään elämänsä loppuun asti, niin kaalilaatikko olisi yksi vahva suosikki.

Vai unohtuiko lanttulaatikko? Ei hätää, lanttulaatikon sesonkiaika on juuri alkamassa. Sitä odotellessa, pysykää terveinä.

 

Retkellä

Punaisten pilvien ilta.

Myrskyn jälkeen.

Ufoja liikkeellä. Tällainen teltta näytti leijuvan nuotiopaikan vieressä. En ole ennen nähnyt.  Aika kätevää, eipä tunnu kävyt selän alla. Neljästä nurkasta tukevasti kiinni puissa.

Kaipasin jo metsälammen ja suon tuoksua. Olimme tänä kesänä ensimmäistä kertaa metsäretkellä.

Nuoret retkeilijät kertoivat lisävarusteena olevan myös sadesuojan, se olikin tänä juhannuksena tarpeellinen.

Olen sellainen arkajalka, että tuolla korvessa en uskaltaisi yötäni viettää. Ainakin istuisin teltan oviaukossa tähystämässä mahdollisia karhuja ja susia, yön hämyssä jokainen pensas näyttäisi hiipivän telttaani kohti.

Tosin faktaa on sekin, että tuonne korkeuksiin tuskin onnistuisin kiipeämään, "hiiappia" tarvittaisiin.

Ihania nuoria kun osaavat arvostaa Suomen kaunista luontoa. Harmi vaan, että tällä kerralla eivät saaneet tulia sytyttää, jäivät nokipannukahvit keittämättä.

Yritin kuvata karpalon kukkia, mutta en onnistunut. Olisi pitänyt taipua vähän lähemmäksi mättäitä.

Lakat olivat vielä liian raakoja poimittavaksi.

Vielä kurkistus kotipihalle.

Tällainen ihana vaalea ruusu on ilmestynyt kukkimaan vuorimäntyjen sekaan, kukat ovat ihan pieniä ja suloisia.

Luulin jo, että kurtturuusumme on hävitettävä, mutta onneksi ei tarvitse, tämä onkin kerrottua laatua. Tuoksu on ihana, eikä se ole mihinkään levinnytkään.

Sydäntalven kuvia.

Syntymäpäiväkukkia.

Näin meitä vauvoja kastettiin Heidekenillä Turussa tammikuussa  v.1939.

Ruusuja rakkaudella. Kukat säilyivät kauniina melkein kaksi viikkoa.

Suurin ilo oli kun kaikki lapset olivat samaan aikaan täällä. Laskin etukäteen päiviä samoin kuin lapsena ennen joulua. Onneksi kaikki olivat terveinä ja pääsivät tulemaan. Onnea on perhe ja ystävät.

Aurinkokin on näyttäytynyt.

Vedenneito on hukannut hattunsa.

Sininen hetki joella.



Eilinen päivä oli vähän harmaampi, oli taas matkattava  Lahteen Akuuttiin. Näkymät maisemassa rauhoittivat mieltä.

 

Uusia kukkia vielä tänäänkin. Kiitos ystäville.

" Kaskisavuun laaksot verhouu"

Runoili Eino Leino.

Täällä on tänään poltettu Suomen 100-vuotis juhlakaski, viime kesän sateet siirsivät tapahtuman tälle kesälle. Metsä onkin nyt ihan rutikuiva.

Me vähän myöhästyimme kun kaskenpoltto Vesijaolla olikin edennyt ennakoitua nopeammin tähän viertämisvaiheeseen. Uusi sanakin opittiin "viertäminen".

Lämmintä hommaa, vettä tarvitaan.

Paljon vettä tällä kelillä.

Näin hienosti vaativa homma pysyy hallinnassa.



Kaskenpolttajan perinnejalkineet lötöt. Jalkaan ensin kastellut villasukat ja pohjaksi tuohiset löttöset pauloilla kiinni.

Tämä kaskenpoltto on  Metsähallituksen tutkimustyö.

Juhannuksen jälkeen kaskimaan tuhkaan sylkäistään kaskinauriin siemenet ja syksyllä kylvetään ruis. Olisi mukava päästä katsomaan näitäkin tapahtumia.

Mahtava kaskisavun tuoksu viipyilee vielä paidassa. Nuuhkaisen onnellisena, että sain vielä tämänkin kokea.