Jokainen pieni varpukin on kiedottuna timanttien peittämään vaippaan.

Kuvat eiliseltä lenkiltä.

Aamulla heräsin flimmeriin, tekstiä ei nyt tule enempää. Jännitetään onko taas lähdettävä keskussairaalaan. Nautitaan vaan pakkaspäivän kuvista joella.

Tapaus 24

 Kun henkilö kirjataan Akuutin päivystyspotilaaksi niin hän muutuu numeroksi, mutta vain käytännössä. Kokemukseni mukaan potilasta kohdellaan ihmisenä ja yksilönä, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Eilen illalla jouduin soittamaan 112:n, sieltä lähettivät ensihoitoyksikön kotiin arvioimaan tilannetta. Virka-ajan ulkopuolella ambulanssin tulo kestää melko pitkään, meillä  odoteltiin tunti, ehkä hätätapauksessa olisi tultu pii-paat päällä. Ensihoitajat ovat ammattilaisia, nopeasti otettiin sydänfilmit ja haastattelut. Kerrottiin mitä potilaalle otetaan matkalle mukaan. Matkan aikana kirjataan tilannekuvaus, siitä jo selviää potilaan tärkeimmät tiedot akuutin henkilökunnalle, uutta haastattelua ei heti tarvitse tehdä. Siinä tunnin matkalla minäkin ehdin tehdä muutamia kysymyksiä, mutta ei niistä sen enempää, kunnioitukseni tätä ammattikuntaa kohtaan nousi sfääreihin. Kiitos Heinolan ensihoitoyksikölle, jonka toimesta pääsin ihan perille asti, petille loosiin 24.

Tuon numeron käyttäminen on kätevää ensiavussa, jossa isossa salissa hoitoja odottelee monia henkilöitä, kaikki keskustelut siellä kuuluvat potilaiden korville. Monista hoitotoimenpiteistänikin kuulin jo etukäteen, 24:lle sitä ja tätä. Ei olisi tuntunut hyvältä kuulla Unelma S.lle sitä ja tätä.
Tuntui hyvältä olla 24.

Aikaisemmin sydämen tahdistus eli sinusrytmin siirto on onnistunut lääkkeen avulla, mutta tällä kerralla voin niin pahoin, että lääkkeen tiputus keskeytettiin. Aamuyön tunnit odottelin seurantalaitteisiin kytkettynä, hyvähän siinä oli köllötellessä, välillä vedin pieniä uniakin. Osasto h
iljeni yöllä kolmen jälkeen, kunnes aamulla seitemän tienoilla säpinä taas alkoi.

Tuotiin uusia potilaita ja meitä illalla tulleita valmisteltiin hoitoihin, odoteltiin nukkumattia. Sähköinen rytminsiirto vaatii nukutuksen,  anestesialääkäriä siis tarvitaan. Ensimmäinen kerta kuulemma vähän jännittää, niin minuakin. Vähän siinä hoitajan kanssa vitsailtiinkin, että miten se lääkäri löytää sydämen sieltä minun "kansallispuvuntaskun" alta.

Löytyihän  se sydän ja minä heräsin hyvin hövelinä mummelina. Kerrotaan että heräävät potilaat puhuvat usein ihan höpöjä, niin minäkin. En sentään ihan höpöjä. Hiplasin innokkaasti päälläni ollutta froteepeittoa ja kuvittelin virkkaavani. Ehdin siinä herätessäni selvittää henkilökunnalle facebookin Kalevala CAL Suomi 100 -projektin toiminnan, kielivalikoiman, osallistujien lukumäärän ja ties mitä muuta.

"Sydämen kyllyydestä suu puhuu." Tykkään niin näistä Kalevala-lapuista, onneksi niitä julkaistaan vain kaksi per viikko.

Kätevä mies rakensi tarpeellisen apuvälineen.

Kotiin palasin iltapäivällä Kelataksilla. Tämä Kuva ei liity kotimatkaani.

Kela on keksinyt taas uuden kikan millä voi säästää rahaa suomalaisten potilaiden kustannuksella. Säästäminen sinäänsä on ihan ok., mutta kun se osuu omalle kohdalle niin pahalta tuntuu, varsinkin jos potilas on kovin sairas tai kuumeinen.

Kelataksin tilaa sairaalan henkilökunta, potilas siirtyy Akuutin tuloaulaan odottamaan taksikuskin nimihuutoa. Taksikeskus saa lähettää taksin paikalle vasta tunnin kuluttua tilauksesta. Kerätään samaan kyytiin mahdolliset saman ilmansuunnan potilaat. Olisi kiva tietää onko näihin tuppukyliin tulossa samaan aikaan yhtä asiakasta enempää? Tänään ei ollut.

Minulla ei ollut tietoa uudesta käytännöstä, ryntäsin ulos heti ensimmäisen taksin tultua paikalle. Kuski sanoi, että mielellään veisi minut kotiin, mutta hän ei voi sotkea systeemiä.  Epäilin jo sairaanhoitajan kiiressä unohtaneen taksitilauksen ja soitin taksikeskukseen tarkistuksen, sieltä sain sitten lisää tietoa ja siirryin kiltisti aulaan odottelemman nimeäni huudettavan. Olin jo ehtinyt soittaa kotiin, että tunnin kuluttua olen kotona, uusi soitto lähden tästä aulasta vasta tunnin kuluttua.😕

Olin ollut sairaalan ensiapuosastolla ilman ruokaa ja juomaa 16 tuntia, voinut pahoin, nukutettu, tahdistettu, nukkunut pieniä levottomia pätkiä. Syödä ja juoda ei voinut kun odotettiin tahdistusta. Kotiusvaiheessa sain banaanin, jogurtin ja suklaajuoman, voitte kuvitella kuinka hyvältä ne maistuivat.

Huolimatta siitä, että  kaikesta tapahtuneesta uupuneena meinasi käämi palaa kyytiä odotellessa olen kiitollinen saamastani avusta. Olen nyt saanut vastinetta vuosikymmeniä maksamilleni verorahoille.😊

Akuutin henkilökunta on osaavaa ja empaattista väkeä. Sydämellinen kiitos, tuskin kukaan heistä näkee tätä sepustustani, mutta siitäkin huolimatta iso kiitos kaikille.
Terveisin, mummeli 24.

Päijänne.

Jaakko heittää kylmän kiven järveen. Olisi kivampi tänä kesänä jos lämpimän heittäisi. Kuva on Urajärven kartanon puistosta, teoksen nimestä ei ole tietoa.



Pihan ruusu.

Satamassa valmistaudutaan Päijännepurjehdukseen.

Iltakuvia perjantailta 21.07.

Varsinainen lähtö tapahti lauantaina. En silloin käynyt satamassa, mutta taata toi kuvalliset terveiset tapahtumasta.

 Joki on piiloutunut kasvillisuuden suojiin, veneellä siellä kuitenkin sytkytellään, kuva ikkunasta.

Alkukesästä meille tuli alivuokralaiseksi västäräkki. Nuorin lapsenlapsi kiipesi katolle tarkistamaan, että  ilmastointi-imurin moottorin kotelo oli valloitettu. Onneksi kesällä voi pitää ikkunoita auki tuuletukseen, ei voitu laittaa virtaa koneimuriin.

Ensimmäinen lapsenlapsi ja  tyttöystävänsä kävivät tarkistamassa tilannetta. Pesä oli jo tyhjä, asukkaat lähteneet.

Hienosti rakennettu, lämmin ja pehmoinen on västäräkin pesä. Hyvää matkaa pikkuisille linnuille syksyn muuttoreissuun ja tervetuloa takaisin. Katsotaan sitten ensi vuonna turvallisempi pesäpaikka.

Pihan kukkia. Sunnuntaina oli kaunis aurinkoinen päivä. Minulla se meni taas Akuutissa, kun sydän veteli taas saksanpolkkaa tai olisiko se ollut peräti Vesivehmaan jenkkaa. Nyt on sydän viritetty tasatahtiin. Toivottavasti pysyisi vähän kauemmin. Ei ole kaikkein mukavin tilanne jännittää siellä sairaalan piuhoissa onnistuuko.

Kamalalta tuntuu tuhota näitä luontokappaleita, mutta pakko on jotain tehdä kun nämä ahmatit syövät kaikki eteen tulevat kukat.

Olisi kuitenkin kiva tietää olisiko mitään sellaista kasvia, joka näille ei kelpaa.

Olen kerännyt yhteen kohtaan isoja lehtiä syötiksi, tästä sitten joutuvat kotilot surman suuhun. Onkohan lehtokotilokin jokin vieraslaji? En muista lapsuudessani näistä koskaan puhutun.

Täytyy myöntää, että tuo kierteinen rakennelma kotilon suojana on ihmeen kaunis. Yök, siitäkin huolimatta.

Lahdesta oli otettava vauhtia tällekin viikolle.

Eilen heräsin aamulla viideltä, sydän löi pompoti-pompoti-pom-pom-pom-YKsi-Kaksi-Tauko ja hirveellä vilinällä jatkoa, ilman mitään tolkkua.  Voihan samppermantti, joko se taas alkaa? Flimmerihän se.

Odoteltiin ensin kaikessa rauhassa, eiköhän se siitä asetu, kun on ennenkin. Ei asettunut. Kaivettiin Omroni esille, lukemat olivat kuin jotain lottoa, ihan mitä sattui. Välillä varoitteli " intelli sense" ja sitten taas ei. Arvottiin pötköttelevän mummelin pulssiksi 130, siinä vaiheessa tehtiin lähtöpäätös.

Pakattiin laukkuun Kelakorttia ja hammasharjaa, nokka kohti Akuutti kahtakymmentäneljää. Koko matkan toivoin, että rytmi löytyisi.
 

Kokeilimme vielä pientä kävelylenkkiä Läntisellä hautausmaalla, se on siinä sairaalan lähellä ja päiväkin oli harvinaisen kaunis ja lämmin.

En millään haluaisi kokea sitä hölmöyden tunnetta kun sairaalan loosissa on kaikki piuhat kytketty päälle ja sitten todetaan, että flimmeriä ei enää olekaan.

Joskus kahden tienoolla iltapäivällä löysin itseni repimästä vuoronumeroa Akuutin vastaanotossa, taata lähti etsimään parkkipaikkaa.

Sain numeron yksi, mitä hitsiä, valitsinko väärän nappulan. Väkeä istui odottamassa, ketään ei kutsuttu sisään. Yllättävän nopeasti ykkönen kuitenkin ilmestyi ruutuun ja pääsin vastaanottavan virkailijan puheille. Hän kertoi heti rauhoittavan tiedon, että koskaan aikaisemmin hänen yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana ei samana päivänä ole tullut niin paljon potilaita päivystykseen kuin tänään, oli vasta iltapäivä. Sain tunnistusnauhan ranteeseen ja ohjeet laboratorioon. Vastaanottohenkilö oli hyvin ystävällinen ja myötätuntoinen ruuhkasta huolimatta, kiitos siitä hänelle.

Laboratorioon pääsin melko nopeasti. Ystävällisesti hymyilevä hoitaja lirutteli tarpeelliset veret putkiloihin ja kehoitti jatkamaan matkaa sinistä viivaa seuraten. Kukahan on aikonaan keksinyt tuon nerokkaan viivasysteemin sairaaloiden sokkeloisiin käytäviin? Yhtään ei sattunut kokeen otto, kiitos siitä hoitajalle ja hymystä erityisesti.

Sinisen viivan päässä odottikin sitten järkytys. Ihmisiä istui siellä kuin nykypäivän pankkisalissa, löytyyköhän yhtään vapaata tuolia? Voi hyvät hyssykät, että minunkin piti juuri tällaisena päivänä tänne ängetä. Lähetin taatan kahville kanttiiniin, tässä menee varmaankin  odotellessa jokunenkin tovi. Minähän en saanut syödä enkä juoda mitään, sen tiesin jo edellisiltä kerroilta. Tarpeetonta kiusata saattajaakin nälässä.

En katsellut kelloa, mutta pari pappaa siitä kutsuttiin ja palautettiin taas istumaan odotustilaan. Yllätys, yllätys, nimeäni huudettiin, noin puoli tuntia oli kulunut. Hoitaja ohjasi minut tyhjään loossiin ja lähti hakemaan sänkyä. Ehdin soittaa taatalle, että voit mennä jo pois, olen päässyt hoitohuoneeseen.

Piuhat kiinni ja mummelille sydänfilmiä ja seurantaa.Tunnit siinä hiljalleen kuluivat osaston tapahtumia kuunnellen. Koneet raksuttivat takaseinällä pääni takana, en voinut nähdä mittarien lukemia. Hoitajani kävi välillä kurkkaamassa ja kertomassa missä mennään.

Illalla vähän ennen kahdeksaa lääkäri tuli käymään ja totesi tilanteen sellaiseksi, että tahdistus on tehtävä. Ehdotettiin sähköä, kysyin kuitenkin mahdollisuudesta tahdistaa lääkkeellä. Minulle on aina tullut anestesiasta pahoinvointia, aika rajuakin. Päätettiin kokeilla lääkettä.

Minulle on aina osunut erityisen ihania hoitajia, niin nytkin. Hän kertoi koko ajan mitä tehdään ja mitä saattaa tapahtua. Hoitaja oli lähellä seurantakoneiden kanssa ja alkoi tiputuksen. Kahdessa minuutissa sydämeni löysi oman rytminsä ja tiputus keskeytettiin. Sitä olisi voitu antaa kaksi kymmenen minuutin sarjaa. Onneksi pienempi annos riitti. Mietin siinä, että lääkkeellä tahdistus saattaa tulla sairaalalle edullisemmaksikin kun tiputuksen hoitaa yksi pätevä hoitaja, sähköisessä tahdistuksessa tarvitaan lääkäriä, anestesialääkäriä ja mahdollisesti vielä hoitajaakin. No, enhän minä noita asioita tiedä, joutessani vaan ajattelin.

Kaksi tuntia vielä sairaalassa seurannassa, petipaikkani annettiin jo seuraavalle, minä odottelin käytävässä. Kun hoitajani työvuoro päättyi, niin hän toi vielä minulle mukillisen mehukeittoa ja jogurttipurkin. Eipä ole ennen jogurtti niin hyvältä maistunut. Kiitos ihanalle hoitajalleni, minulla oli onni päästä hänen potilaakseen.

Viimeaikoina mediassa on runsaasti arvosteltu sairaaloiden henkilökuntaa. Minun on vaikea sellaista ymmärtää. Eilinen viisituntinenkin Akuutti24:ssa valaisi millaista työtä siellä tehdään. Hoitajat ja lääkärit juoksevat pää kolmantena jalkana auttamassa ja tukemassa. Potilaat ovat mitä milloinkin, usein vanhoja dementikkoja tai huumehörhöjä. Kaikki kuitenkin tulevat apua hakemaan, eikä varmaankaan turhan takia. Ainakin osaltani yritän pärjätä turhia valittamatta ja rauhallisesti odottaa vuoroani.

Kun kaksi tuntia oli kulunut menin hoitohuoneesta kyselemään josko voisin häippästä talosta. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että sairaalasta ei lähdetä pois ilman poistumislupaa. Petipaikoilla jo pötköttivät uudet potilaat piuhojen jatkeena, yhtään sermiloosia ei tyhjänä ollut. Yöhoitajien työ oli alkanut.

Kiitollisin tahdistetuin sydämin ja hyvin nukutun yön jälkeen istuin taas autossa ihailemassa syyspäivän kauneutta ja rauhallisia hämäläisiä maisemia matkalla kotiin.

Taivaskin niin ihmeen kaunis.

Vielä kuva Läntisen villiviinein koristellusta rauta-aidasta.  Elämälle kiitos tästäkin päivästä.