Metsälammella.

Tuoksuu suolle, syksylle, suopursulle ja surumielisyydelle. Päivä oli harmaa, vähän koleakin, mutta tuuli oli tyyntynyt. Vahva kaipaus erämaahan ja pitkospuille elää minussa siitäkin huolimatta, että jalka ei enää nouse rivakasti, eikä tasapainossakaan ole entistä varmuutta. 

Kiitos kuitenkin metsäautoteille. Ilman niitä en enää pääsisi nauttimaan metsäluonnon ihanuudesta.

Köröttelimme Tarukselle, siellä kuului ammuntaa, olisikohan hirviporukkaa liikkeellä. Ei mennäkään siihen suuntaan.

Ajelimme hiljalleen ja katselimme mahdollisia sienipaikkoja. Muutamia autoja oli pysäköityinä pitkin tien varsia, retkeilijöitä, sienestäjiä ja marjastajia. Tuntuu mukavalta huomata ihmisten kiinnostuneen metsässä liikkumiseen.

Meillä oli mielessä tietopaikka, jossa kävimme viime syksynä. Eksyimme, emme enää tietäneet missä olimme, ehkä jo Hämeenlinnan alueella. Ei me oikeasti eksytty, meillähän on puhelimet mukana ja virtaa riittää, kartta vaan esille. Täällä korvessa tosin voisi eksyä oikein kunnolla jos tuonne metsään menisi ja polulta poikkeaisi. Varsinkin minä, jos vähänkään pöpelikössä pyörin ja sieniä etsin, niin heti on suunta kateissa.

Laavulle pääsee nyt kulkemaan turvallisesti ja kuivin jaloin uusittuja pitkospuita tallustellen. Onneksi elämä on antanut rinnalle sellaisen matkakumppanin jonka perässäkin on hyvä kulkea.

Tuttu karpalopaikka oli jo tarkoin tallottu ja putsattu, mutta yllätys odotti jo seuraavassa paikassa. Pienellä alueella oli ihan koskematon läntti suon laidassa, karpaloita, punaisia pullukoita.

Unohdettiin sienet ja kerättiin karpaloita. Onneksi selkä vielä nöyrtyy marjojen edessä. Olen harjoitellut. Ensin vähän huimasi, mutta sitten vanha pää tottui ja ongelmia ei tullut. Alue oli sopivan kokoinen, saimme nopeasti herkut talteen.

Marjastajan onni.

Kukahan tämä kaunotar on? Somasti kietoutunut karpalon varteen.

Sitten kotiin, vielä pitäisi jaksaa köpötellä autolle. Kaatunut kelo suorastaan kutsuu luokseen. Siinä rungolla on hyvä hetken hengähtää ja vetäistä keuhkot täyteen suon raikasta happea.

Nyt on uusi päivä ja olo on kuin puusta pudonneella kävyllä. Tämä oli tässä. 

Iltaan mennessä takajalat ja selkä ovat taas kunnossa. Nyt voisi jo suunnitella uutta retkeä, sitä sieni sellaista. 

Ps. Punnitsin saaliin 1 kilo ja kolmesataa grammaa.
 

Syysretkellä.

Meillä on ollut monena syksynä ystävätapaaminen Hartolan markkinoilla. Nyt markkinat ovat koronan takia peruuntuneet jo kahtena syksynä. Viime syksynä emme antaneet pandemian estää tapaamista ja näin tapahtui tänäkin vuonna. Kohtasimme Anjan ja Juhanin naamarit kasvoilla Jari Pekan pihalla. Simo-koiruli odotteli autossa, kävimme vähän rapsuttelemassa korvan takaa.

Vaihdoimme kuulumisia, paljon olisikin päivitettävää ollut, mutta tärkeintä oli tapaaminen. Yhteisiä muistoja on paljon vuosien saatossa muisteluvakkaan kertynytkin. Nyt ei enää jakseta tukka putkella rientää keräilymatkoille. Niitä muistoja onkin kertynyt koti- ja ulkomaalaisilta kirppareilta. Kuusi maata, Englanti, Espanja, Saksa, Ruotsi, Viro ja tietenkin Suomi. Voi meitä, hassut mummelit.😊

Nyt keräillään vain muistoja, kipot ja kupit ovat katoavaisia, mutta muistot ovat meille lahja elämältä.

Anja-ystäväni on kirjoittanut elämänsä muistot talteen kirjaksi. Hieno saavutus, arvostan ja onnittelen.

Minulla oli eilen oikein jouluinen tunnelma kun sain lahjaksi ystäväni kirjoittaman kirjan. Olen niin iloinen ja kiitollinen. Kiitos, Anja.
 

Syksy on jo meillä, kesävieraamme ovat lähdössä suurin äänekkäin parvin kohti lämpöä ja aurinkoa.

Hyvää matkaa ja tervetuloa taas keväällä!

Silloin kun perunamaat kukkivat.

Luimme kirjan, joka innosti meidät lähtemään kesäretkelle Hattulaan. Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Kirjan nimi herätti mielenkiinnon. Kannatti lukea, historia on usein yllätyksiä täynnä.

Pyhän Ristin kirkko Hattula

Kirkko rakennettiin omassa pitäjässä valmistetuista tiilistä ja se valmistui katoliseksi kirkoksi. Opas kertoi, että vieläkin Hattulassa käy pyhiinvaeltajia ulkomailta asti.

Tämä hauska kuva kirkon eteisessä aiheutti aikanaan pahennusta. Siinä 1500-luvun paljaspeppuiset veijarit kisaavat, mittelöivät voimiaan köydenvedossa. Tätäkin tapahtumaa Anneli Kanto kuvailee sanallisesti kirjassaan.

Pyhä Yrjö

Kirkon kaikki sisäseinät ovat koristellut maalauksilla.

Pyhä Birgitta 1400-luvulta.

 Padasjoen kirkossakin on ollut veistos Pyhä Birgitta, se on lahjoitettu Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin  vanhan kirkon palon jälkeen. Patsas onnistuttiin pelastamaan.

Hattulan uudempi kirkko.

Kannattaa poiketa Pyhän Ristin kirkossa jos Hattulan tienoolla liikkuu. Valokuvaaminen on vähän vaikeaa valaistuksenkin takia. Kirkko on kesällä avoinna yleisölle joka päivä, kannattaa varmistaa kellonajat etukäteen.

Näitä kuvia riittää.

Taas voisi laulaa:"Katson autiota hiekkarantaa..." Ei kesä vielä ole mennyt, mutta koulut ovat alkaneet ja sadekin uhkaa. Rannalla auringonpalvojat eivät enää viihdy.

Halusin vaan tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Edellisestä käynnistä onkin jo aikaa kulunut.

Tänne on tullut uusia rantakalusteita, oikeaa taidetta. Hieno idea ja kunniakas päätös upeille puille, kaikkea ei tarvitse klapeiksi pilkkoa.

Uskoisin materiaalin olevan peräisin Ruissalon ikivanhoista tuulen kaatamista tammista. Harmillista kun minun kuvani eivät tee oikeutta näille taideteoksille.

Kelpaisi tuossa istuskella kesällä ja seurailla lapsosten kesäleikkejä, kuin silloin ennen.

 Mustat pilvet lähestyvät, sadehan siitä tuli.

Tässä nyt tykitän sarjatulella näitä kesäkuvia blogiin. Tarkoitus olisi syyskuun aikana saada kaikki kuvat talteen. Ties koska se väsy ja velttous taas iskee, onneksi nyt ei enää ole helteitä tulossa.

Vilkaisin ikkunasta ulos. Kas, kettuhan siellä taas jolkkaa häntä suorana kirkolle päin.

Kuva-arvoitus

Missä kaupungissa on näin hienoja kukkaistutuksia kadun varrella?

 

Pieniä veistoksia yllättävissä paikoissa.

 Laivan kannelta ikkuna maailmalle.

Huomenna lisää.😊

Marraskuinen metsäretki

Eilen aurinko yllätti meidät iloisesti, marraskuisesta harmaudesta ei ollut tietoakaan. Ehdottoman ihana sää lähteä Tarukselle retkelle. Nopea lounas edellisen päivän kaalilaatikkoa ja nopeasti tien päälle. Auringon rata on matala ja lyhyt tähän aikaan vuodesata, ei kannata vitkastella. Kumisaappaat jalkaan ja päälle punaiset takit, ei olisi terveellistä saada metsämiesten  hauleja takamuksiinsa. Todellisuudessa minulla ei ole mitään tietoa koska metsästäjät aluella liikkuvat. On pysyttävä virallisilla reiteillä ettei vahingossa eksy armeijan harjoitusalueelle, siitä voisi tulla pientä sanomista.

Löysimme taas uuden helppokulkuisen polun, se seurailee mukavasti metsäjärven rantaviivaa. Vesi näytti niin kirkkaalta ja kutsuvalta, teki mieli pulahtaa. No, eihän sitä näin flunssa-aikoina voi, kun ei ollut kuivia vaatteitakaan varalla. Ensi kesänä sitten, jos koronalta säästytään.

Metsäretkeltä meillä on melkein aina jotain kotiin tuotavaakin, niin oli nytkin, korillinen suppelovahveroita. Muutama karpalokin löytyi, ne söin saman tien.

Retken jälkeen en enää jaksanut leipoa, piirakan teko jäikin tälle päivälle. Suurin osa sienisaaliista on nyt kuivattuna talven varalle.

Vielä siitä kaalilaatikosta, se nyt vaan on niin hyvää. Meillä tehdään kerralla iso annos, kokonainen kaali ja tilpehöörit lisäksi, saadaan omalta pihalta mäkimeirarit ja kesällä myös sipulit. Onnekseni minulla on nykyään myös "tekninen avustaja" hommassa mukana. Hän pärjää isolle kaalinpäälle minua paremmin, saan rauhassa keskittyä jauhelihan ruskistamiseen. Aikaa tässä tuhraantuu kun kaaliakin pitää vähän kuullotella ennen vuokaan laittoa, ohuena norona vielä tummaa siirappia pintaan ja vuoat tunniksi uuniin.

Vesi kielellä nuuhkin sitä ihanaa tuoksua joka leijailee ympäri taloa uunissa muhivasta kaaliruoasta. Joku voisi väittää kaalin hajua pahaksi, mutta ei minun kaalilaatikkoni.

Vihdoinkin kuuluu munakellon vapauttava kilahdus, se on valmista nyt. Annetaan laatikon vielä hetki  levähtää ja vedetään piiiiitkä henkäys tuoksua varmistamaan makunautintoa.

Nyt tulee se vaikea hetki, on osattava annostella järkevästi. On tultu siihen ikään, että enää ruokaa ei ahdeta naamariin ähkyyn asti. Pikkuisen tässä voi lipsua lautasmallista, niinkö, kaalihan on kasvis.😊 Santsikierroksesta on kuitenkin luovuttava, ehdottomasti. 

Voi, oli se niin hyvää. Pohdimme siinä ruokapöydässä, että siinä tapauksessa jos pitäisi valita yksi ruoka jota joutuisi syömään elämänsä loppuun asti, niin kaalilaatikko olisi yksi vahva suosikki.

Vai unohtuiko lanttulaatikko? Ei hätää, lanttulaatikon sesonkiaika on juuri alkamassa. Sitä odotellessa, pysykää terveinä.

 

Retki saareen.

Jäät ovat lähteneet

melkein.

 Tehin puoleisella rannalla näkyi pieniä lauttoja ihan rannassa.

Koskelot olivat jo tulleet.

Sulat on saatava ojennukseen kun kuvataan.

Kalliolla kaikkea jännittävää. Kuinkahan monta jäkälälajia tässäkin kuvassa on?

Onkohan tämä sulkasammal, olisi pitänyt nykäistä yksi sulka mukaan kotona tunnistettavaksi.

Olen usein ihmetellyt tämän  kivilaatan valtavaa kokoa. Jääkausikohan sen on rantakalliolle heittänyt, on siinä rytinässä palakin lohjennut. Miesvoimin  näitä lohkareita ei siirrellä.
 

Uusien omenapuiden leikkaaminen olikin retkemme varsinainen syy. Uimapaikalla kellui vielä jäälautta.

Kirjakyläpäivät Sysmässä 05 - 07.07.2019

Sysmässä on tänäkin kesänä niin paljon tapahtumia, että on vaikea valita mihin osallistutaan.

Ajomatka pieniä sivuteitä käyttäen on jo elämys sinänsä ja varsinkin nyt kun kaikki pientareet loistavat kukkien runsaudesta.  On ilo käydä Sysmässä.

Turustakin oli tultu kirjakaupoille. Valitettavasti en onnistunut löytämään haluamaani opusta.

Paikalliselta kirjakauppiaalta sain luvan kuvan ottamiseen.

Huumorintajuista väkeä ja nokkelasti oli tartuttu suosittuun "brändiin". Ämpäreitähän Suomessa on jonoteltu jos jonkinmoisissa tapahtumissa, miksi siis ei myös kirjapäivillä. Tuosta ämpäririvin näkemisestä tuli suorastaan hyvälle tuulelle.

Hintakin oli kohtuullinen 5 €, ämpärillinen kirjoja.

Kesällä vierailija ei voi ohittaa rantakahvilaa.

Lokkien kokoontumisliidot.

Pikkuinen lokinpoikanen harjoitteli melomista.

Poikkesimme tilamyymälän pihassa ihastelemassa vanhoja rakennuksia.

Tuntuu niin sydänlämpöiseltä katsella noita käsin veistettyjä hirsirakennuksen nurkkia. Suomalaiset kirvesmiehet osasivat tehdä kaunista ja kestävää työtä.

Kaikenlaiset lentäväiset ovat suosikkejani.

On niin kutkuttavaa odottaa täydellistä hetkeä kuvan nappaamiseen, jokainen siiven suonikin saisi näkyä.

Täällä suositaan vihreää väriä, jossakin näimme mustiakin heinämollukoita. Jos minä saisin valita niin katselisin maisemassa mielelläni keltaisia ja oransseja palleroita. No, minultahan ei kysytä. Saattaa tuolla värillä olla jokin tarkoituskin. Oikein eilen pohdimme, että musta pallo saattaa auringossa kuumentua liikaa. Ammattiasioita, niitä ei mökin mummo ymmärrä.

Täytyihän minunkin tuo ämpäri saada, kun sitä kirjaakaan ei löytynyt. On niin trendikäs olo nyt kun on mukana ajan virrassa. Hip hip hurraa.

Seuraavassa postauksessa kerron mitä muuta matkalla näimme.