lauantai 24. kesäkuuta 2017

En voinut vastustaa, oli ihan pakko ottaa kamera esille.


Hyvää juhannusta ja Suomen lipun päivää.


Ruusuorapihlaja.


Kukat ovat niin kauniita pihalla katsella ja kameralla ikuistaa. Talvella saa muistella kesän kauneutta kuvien avulla.


 Karhunvatukka



Päivänlilja



Nuokkusyreeni



Orvokki


Mansikka


Päivänlilja ja lehtosinilatva

torstai 22. kesäkuuta 2017

Huomasin muistavani vielä...



Nykyään ajelemme Turkuun Hämeen härkätietä ja Lieto on siinä viimeisin pitäjä ennen Turkua. Kävin siellä lapsosena vähän aikaa Pahkamäen koulua. Niinpä usein teemmekin pienen koukkauksen härkätieltä Nautelankoskelle ja Lauri Nautelan museolle. Tällä kerralla koskessa olikin vettä melko runsaasti, saimme kuunnella kuohujen kohinaa.


Puut, pensaat ja pellot ovat tähän aikaan vuodesta puhtaan vihreitä ja kukat kukkivat houkuttelemassa pölyttäjiä. Kesäkuu on Suomen valoisin kuukausi. Jos pitäisi valita mieluisin kuukausi niin minulla se olisi ehdottomasti kesäkuu.



Osuimme paikalle hyvään aikaan,  museokin oli auki. 

Valokuvaaminen museossa on osittain kielletty, koska siellä on vitriineissä Museoviraston omistamia alueelta arkeologisissa kaivauksissa löytyneitä esineitä.

Pyysin kuvauslupaa kun sain tietää, että esillä olevat opetustarvikkeet ovat peräisin juuri minun entisestä koulustani. Esineet olivat niin tuttuja, oli helppo lähteä taas aikamatkalle.


Rakastin musiikkitunteja, opettaja polki harmoonia niin että lattia tömisi ja me lauloimme, sanat opettelimme aina ulkoa. Opettaja oli keksinyt ovelan keinon sanojen opetteluun. Hän tarkisti joka rivistä yhden kokelaan osaamisen ja tämä oppilas testistä selvittyään kuulusteli oman rivinsä loput lapsoset. Kun toinen oppilas kuulusteli toista niin siinä ei päässyt fuskaamaan. Lopuksi annettiin raporttia kuinka monta kertaa tentittävää oli autettava tekstissä eteenpäin. Oli viisasta pysyä hyvissä väleissä kaikkien kaverien kanssa, kun koskaan ei tietänyt kuka seuraavalla kerralla osaamistasi on testaamassa. Läksyt luettiin, ulkoluku ei aina niin helppoa ollut. Sanat taottiin kalloon ja sinne jäivät, vieläkin osaan jos tiukka paikka tulee muutaman virren, maakuntalaulun tai joululaulun, vanhoilla sanoilla.

Siukosen laulukirja siinä tuli tutuksi vaikka mikään laulaja en ollutkaan. Toisten joukossa vetelin kurkku suorana, mutta annas olla, yksin jos jouduin laulamaan niin pieleen meni. Rytmit sekaisin jo silloin.


Kansakoulussa ei minun aikanani opiskeltu vieraita kieliä alaluokilla, meille jäi paljon aikaa yleissivistäviin oppiaineisiin. Oppimisen päätarkoitus oli tietenkin saada luku- ja kirjoitustaito, laskentoa unohtamatta. Opettelimme myös käsitöitä, piirtämistä ja uskonnosta muistan parhaiten Vanhatestamentin kertomukset.

Yleensä olin tunnollinen oppilas ja yritin parhaani. Sattui niitä kämmejä kuitenkin, eräällä uskontotunnilla taisin kehitellä oman tarinan kun muistan opettajan todenneen, että on tainnut jäädä läksyt lukematta. Luulen kuitenkin, että minulla meni luetun ymmärtäminen vähän "yli pään" tai tarinat sekoittuivat Sinbadin retkien kanssa. Tämä juttu ei liity mitenkään Pahkamäen kouluun vaan tapahtui vuotta myöhemmin Turussa, kun olin saanut oman lainauskortin kaupungin kirjastosta.

Kaunokirjoituksen opiskelusta voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa. Mustepullon ja teräkynän kanssa huseeraamisessa neljänkymmen muun oppilaan kanssa samassa luokassa oli aina olemassa ainekset katastrofiin. Ei siis ole ihme, että lähes jokaisen tämän taitolajin opiskelijan vihosta löytyi psykologin testien mallinnoksia eli mustetahroja.


Katselin näitä opetustauluja, tuttuja kuvia, olisin halunnut valokuvata ne kaikki. Vielä silloin alakouluaikanani kuvatulvaa ei tullut omaan olohuoneeseen, televisiosta ei osattu edes unta nähdä. Näissä suurissa tauluissa oli hohtoa, kuvien tutkiminen oli kiintoisaa.

 Niinhän se pätee vieläkin, yksi kuva voi korvata tuhat sanaa.


Meidän karttamme koulussa oli tämän näköinen, heti sodan jälkeen ei ollut mahdollista saada kouluihin uusia karttoja, piirrettiin vain uusia rajoja entisiin. Lapsen oli vaikea ymmärtää miksi Suomineidolta vietiin toinen käsivarsi.

Kuvassa on vielä meidän "kalkulaattorimmekin", voi että sillä oli mukava laskea. Helmitaulun käytössäkin oli omat konstinsa. Silloin ei vielä tarvittu suuria lukuja ja helmet järjestettiin aina siististi riviin toiseen reunaan tunnin jälkeen.

*
Olin tässä niin uppoutunut muistelemaan kouluaikaa etten ollenkaan muistanut huomista juhannusaattoa. Aamulla sentään leivoin raparperipiirakan, mutta uunista tuli ulos niin kova koppura, että sitä voisi käyttää Kullasvuorella frisbeen heittoon. Joku mistaaki siinä taikinan teossaa jossakin vaiheessa kävi, huomenna uusi yritys. 😊😊

Hyvää juhannusta!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Iloa ja haikeutta.



Sitähän elämä parhaimmillaankin on. Kävimme taas Turussa, lähdimme tapaamaan veljeäni, joka on vaimonsa kanssa käymässä kotimaassa. Oli ihana nähdä heitä, mutta eroaminen tuntuu aina vaan  haikeammalta. Juhannuksen jälkeen he taas palaavat Teksasiin. Välimatka on pitkä. Näillä minun vuosikymmenilläni ei voi välttyä ajatukselta, että tapaammeko vielä tässä elämässä. Onneksi on Skype. 💓
 



 Kävelimme Aurajoen rannalla, uusi siltakin oli taas ilmestynyt, ei oltu huomattu aikaisemmin. Koska lie valmistunut.

Patsastyttö seisoi aurinkoisella sillalla. Hetkeä ennen kuvan ottamista kaksi naista käveli tytön ohi ja toinen naisista potkaisi vahingossa tytön rahakipon nurin. Yhdessä siinä keräsimme tytön kolikoita sillankannelta vasuun takaisin. Mekin maksoimme kuvanotto-oikeudesta.

En ole aikaisemmin näitä "eläviä" patsaita Turussa nähnytkään. Eikä ole kymmeniä vuosia siitäkään kun ensimmäisen kerran tällaiseen patsaaseen törmäsin Barcelonassa. Valmistauduin kuvaamaan komeaa lännen miestä kun patsas äkkiä liikahtikin ja osoitti kädellään rahalipasta. Pelästyin ihan tosissaan, olin ensimmäistä kertaa La Ramblalla enkä osannut odottaa patsaiden liikkumista.


Väkeä oli mustanaan joen molemmilla rannoilla, oli kansainväliset markkinat.


Rannalta olisi voinut vuokrata veneen, olisi voitu polkea kaupunkia ihailemaan. Turussa syntyneelle nämä Aurajoen rannat ovat rakkaat.
 

Meille osui yksi tämän kesän harvoista aurinkoisista päivistä.



Nämä herrat liittyvät Suomen historiaan.






Kävimme yhdessä lounaalla Raision Krookilassa. Täälläkin mieleni valtasi haikeus, muistelin edellistä käyntiämme. Serkkuni kanssa täällä silloin kävimme, otin paljon kuviakin. Nyt serkku on jo nukkunut pois, vain muistot ovat jäljellä. Kamerakin unohtui tällä kerralla majapaikkaamme, onneksi taatan puhelimella saatiin kuva tuulimyllystä.

En pystynyt paljoa kävelemään Turussa kun jalka ei yhtään tykännyt askeltamisesta. Ajelimme veljen ja hänen vaimonsa kanssa autolla katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja menneitä muistellen.

Kotimatkalla poikkesimme Liedossa Nautelan koskella ja museossa, siitä seuraavassa postauksessa. Kamerakin otettiin siellä esille.




tiistai 13. kesäkuuta 2017

Omenapuiden kukkiessa


Oli mukava päästä vierailemaan viehättävän omenatarhan pihapiirissä.


Kyynärsauvat haittasivat kuvaamista ja kulkemista, mutta pienestä teknisestä haitasta huolimatta nautin retkestä ja ulkona olosta täysin sydämin. Sääkin oli suosiollinen, aurinko paistoi.


Lampaat huolehtivat ruohonleikkuusta.


Mehiläisillä on nyt oikein sesonkiaika kun 200 omenapuuta on täydessä kukassa.



Näin hauskaa pihakalustetta en ole aikaisemmin nähnytkään.


Kaikkia vanhoja käyttöesineitä  ei kannata kaatopaikalle viedä, niistä saa mukavia somisteita pihoille.


Vanha riukuaita on vaan niin kaunis maalaismaisemassa.

Yritän suojella tilan yksityisyyttä, siksi näitä kuvia en julkaise enempää. Tässä on vain pieni murto-osa pihapiirin erikoisuuksista.

Oli mukava käydä ihastelemassa kaunista pihaa, kiitos isäntäväelle.


Emme kääntyneet tälle tielle, vaan päätiestä oikealle. Otin kuvia vähän kauempaa, ei hennottu häiritä laulujoutsenten lepohetkeä.


Tavallisesti joutsenten taustalla on vettä, mutta täällä voikukkapeltokin kelpaa.



Muutama kuva omalta pihalta. Olemme säästäneet osan nurmikkoa kedon kukille, leikataan ruohoa vasta myöhemmin.



Viime kesänä kylvin tähän "ketooni" niittykukkien siemeniä, itse keräsin pientareilta. Uusia lajikkeita ei vielä näy, mutta monet luontokukat ovatkin kaksivuotisia. Toivotaan runsasta kukkaniittyä ensi kesäksi.


Tulikellukka


Pelakuita ei koskaan ole liikaa.


Pitäisiköhän kokeilla tämänkin kukan kasvattamista, siemeniä näkyy valmistuvan.


Tillipioni on ensimmäisenä ehtinyt kukkaan, toiset vasta kasvattavat nuppujaan.

Sataa jo toista päivää, kukat ovat kaatuneet maahan, sade on tullut todella tarpeeseen. Tällä aluella on toukokuussa satanut määrällisesti tosi vähän ja sekin on tullut räntänä tai rakeina.


Onkohan tuo öttiäinen käynyt jo maistamassa beetasalpaajaani?

Täällä kylällä on tänään illalla kokous jossa keskustellaan parempien nettiyhteyksien hankkimisesta. Tarjolla olisi valokuitua suolaiseen hintaan. Miettimään pistää kun joskus tuon mokkulan kanssa menee rauhallisemmankin mamman hermo. Tekisi mieli lyödä pillit pussiin ja lopettaa koko blogi ja heittää aparaatit pihalle. No, ei sentään. Onhan tässä aikaa odotella sivun latautumista ja katsella sinisen pylpyrän pyörimistä siinä kohdassa missä jo pitäisi olla uusi sivu. Useimmiten jätän kommentoimisen kun kuvien katselun ja lukemisen jälkeen en enää jaksa odottaa kommenttikentän avautumista.

Tässä tämän sateisen päivän urputus täällä erää. Vielä täytyy gookkelissa käydä katsomassa tuon oranssin kukan nimi, joudun sen katsomaan joka kevät. Talvi vie sen nimen muistista, mikä ihme, että se on niin hankala muistaa. Joku halvatun rauta-  tai ruoste-  se oli, haen sen vielä.

No just, ruosteessa on meikä itse, se mikään rauta-   ollut vaan tulikellukka. Jospa nyt tulikirjaimin painaisin sen nimen mieleeni TULIKELLUKKA.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Omenapuu


Tänään se vielä hehkuu uskomattoman kauniina.


Kevät on tänä vuonna pari viikkoa keskimääräisestä myöhässä.


Kiihkeää pörinää ja hyörinää, päivä on pölyttäjien.


Osaisinpa laskea nuo kukat, ajattelen suurta lukua.


Kukkapuumme hurmaa kauneudellaan pihamme parhaalla paikalla. Syksyllä puu kantaa runsaan sadon pieniä punaisia kitkerän makuisia hedelmiä. Kukaan ei niistä välitä, naakat, harakat ja rastaat jättävät ne rauhaan. Tilhet käyvät loppusyksyllä omenia maistelemassa, mutta vasta kevättalvella pikkuiset omenat ovat parhaimmillaan, silloin tilhiparvet valtaavat puun ja tekevät selvää pakkasten puremasta sadosta. Kaunista katsottavaa.

Puu on kukkinut jo muutaman päivän, kohta kukkien väri haalistuu ja terälehdet putoilevat nurmikolle. Ruohonjuuritasolla nautitaan silloin hempeän väristä ateriaa.

Vuodessa on 365 päivää, näistä viisi tai kuusi ovat koristeomenapuun elämän huippu ja tarkoitus. Tämä on niin kaunista, puu kannattaa istuttaa vain näiden päivien näkemiseksi. Jos sattuu oikein viileät ja sateiset päivät, saamme ehkä pari lisäpäivää kukkaloiston ihasteluun.

Ehkä tämän kukkivan puun lumosalaisuus onkin juuri siinä vajaassa viikossa, jos puu kukkisi kesän jokaisena päivänä tuskin huomaisimme sen kauneutta. Pitäisimme sitä itsestään selvänä asiana.

Elämälle kiitos tästäkin kukkivasta keväästä, luonto vahvistaa ja virkistää. Tänään olemme saaneet vuoroin paistetta ja pehmoista sadetta.

 Tammen latvuksissa laulaa laulurastas.

Eilen kävimme vierailulla sellaisessa pihapiirissä jota koristi 200 omenapuuta, tästä sitten seuraavalla kerralla.