tiistai 2. huhtikuuta 2019

Armovuosi




Jouluruusu, kevään ensimmäiset kukat.



Huhtikuun kirja lukupiirissä on Anna Miskon Armovuosi. Minäkin taisin nostaa käteni kun äänestimme seuravaa yhdessä luettavaa kirjaa, historialliset tarinat kiinnostavat. Varsinkin nyt kun olen penkonut urakalla vanhoja kirkonkirjoja 1700 - 1800- luvuilta.

Tämäkään kirja ei löytynyt Celianetistä luettuna, oli luettava itse. Nythän lukeminen silmäleikkausten jälkeen onnistuukin ihan hyvin. Mielelläni kuitenkin kuuntelen ammatti-ihmisten luentaa, kun se mahdollistaa samanakaisen kutomisen tai virkkaamisen.

Nyt kirja on luettu, mutta pakko on myöntää, että en minä tästä kirjasta mitenkään haltioitunut, samoin kuin lukupiirin edellisestä Anja Snellmanin teoksesta. Tarinassa on hyvää ajankuvausta ja pientä jännitystäkin ilmassa väreilee, mutta jotain järeämpää jäin kaipaamaan tunnetasolla.

Tuo aikakausi ja ennen sitä ja myös sen jälkeinen on oikea feministin painajainen, naisen asema yhteiskunnassa on ollut surkea. Armovuosi on naisen ja tyttöjen tarina.

Pysähdymme Hämeeseen Karhinpään pikkupappilaan vuonna 1793.  Pastori Gottleben oli yllättäen kuollut jättäen perheensä suureen ahdinkoon. Tuomiokapituli oli myöntänyt leskelle ja lapsille armovuoden pappilassa. Toivottiin seuraavan papin naivan lesken tai jonkun tyttäristä, myönteisessä  tapauksessa perhe sai jäädä kotiinsa vielä armovuoden jälkeenkin.

Kauhea tilanne, mistä löytyisi sellainen pappi, joka suostuisi avioliittoon ja saisi mukana myös valmiin perheen. Pappilan naiset joutuivat esittelemään kotiaan ja omaa persoonaansa vieraille miehille, nöyryyttävä tilanne. Etten paljastaisi liikaa tarinan juonta on paras siirtyä eteenpäin.

Kirjoja lukiessa oppii aina jotain uutta, voi muuttaa vääriä luulojaan ja uskomuksiaan. Olen aina kuvitellut, että tuhansien järvien maassa, ainakin täällä Hämeessä, kaikki osasivat uida. Eivät osanneet. Sain lukea hauskan episodin korkea-arvoisen piispa Himmelmanin uintiharjoituksesta, siis  aivan uutta ja ihmeellistä tavallisen kansan keskuudessa.

Hymyilemättä en myöskään voinut ohittaa varapastori Hoppiuksen aamiaisen jälkeen laulamaa virttä.

" Mä korpinraato raihnainen   (huokaus)
  ja paha synnin pahka.                   "
  Mä imen synnin itseeni                "
  kuin imee rasvan nahka.               "
  Mä haukun koira kuolasuu.          "
  oi heitä Herra armoluu.           (syvään hengitys)
  Ravista piskin niskaa                (huokaus)
  ja taivaan iloon viskaa.            ( pitkä huokaus)"

Tämä kirjasta lainattu virrenpätkä oli niin hauska, että luin sen ääneen toiselle huoneessa olijalle.

Hoppius oli siis yksi Karhinpään pappilaan tulleista kosijoista. Vuoden 1841 virsikirjasta yksi aukeama. Ehkä tuo Hoppiuksen lainaama virrenpätkä löytyy myös näiltä sivuilta?


Aina kun luen historiallisia kertomuksia tai katselen elokuvia, joissa esiintyy "kahden kerroksen väkeä", niin samastun navettapiikoihin tai tilkkuhattusisäköihin. Kaipa se johtuu siitä, että viimeisten parinsadan vuoden aikana esiäitini ovat kuuluneet piikohin ja torpparinvaimoihin tai ainakin mökinmiinoihin. Yhtään ei ole linnanneitomainen olo siitäkään huolimatta, että varhaiset esiäidit ovatkin liehuneet Turun linnassa silkissä ja sametissa.

Piika Huldan ansiosta ja selkänahasta Karhinpään pappilankin hyvinvointi oli paljolti kiinni. Huolimatta siitä, että pappilassa asui terve leskirouva ja kolme nuorta aikuista tytärtä, niin Hulda se oli "edestä kengässä ja takaa raudassa", kuten sanonta kuuluu.

Hulda toimi  kamarineitona, puki ja pesi emännän, harjasi ja kampasi. Laittoi aamiaisen ja kaikki muutkin ateriat. Siivosi, pesi pyykkiä ja kävi lypsämässä lehmät. Toimi hovimestarina ja uskottuna ystävänä. Oli vielä hauskakin, mutta siitäkään huolimatta ei saanut kutsua talonväen pöytään.

On taas mukava kuulla seuraavassa lukupiirissä  toisten mielipiteitä kirjasta.



Nyt seurataan ja jännitetään tämän pariskunnan liikkeitä. Jäävätkö tähän joelle vai odottelevatko vain järvien vapautumista jääpeitteestä. Joen tällä rannalla mikään lintu ei ole kissoilta turvassa.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Mammanmaailmablogi täyttää tänään 10 vuotta.


Olin suunnitellut laittavani oikein juhlapostauksen tälle päivälle, mutta nyt ei onnistu millään.

Etsin vuoden 2009 albumista kuvan entisen kotimme  ruusuorapihlajasta, se oli sinä kesänä niin ihanan kaunis. Minulla oli uusi kamera ja oma blogi. Johanna tyttäreni auttoi minua blogin avaamisessa ja pian sain ystävällisiä ja auttavaisia blogikavereita, heiltä sain paljon hyviä ohjeita ja kannustusta. Teillä kaikilla rakkailla ystävillä on vieläkin paikka sydämessäni. Kiitos tästä kymmenestä vuodesta.

Jos huomenna on parempi päivä saatan vielä jatkaa tätä muisteluani pikkuisen.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Täällä kotona.


 Nyt on istuttu köhimässä ja yskimässä jo toista viikkoa. Ei selvitty tänäkään talvena ilman lunssapöpöä. Onneksi nyt näyttää vähän helpottavan, pystyy  hengittämään nenän kautta. Tänään kävimme  pihalle ilmestyneitä pälvipaikkoja tarkistelemassa. Jouluruusussa ja sinivuokoissa on jo isoja nuppuja, pari aurinkoista päivää ja kukat puhkeavat.

Linnut alkavat  palailla kotimaisemiin. Parvi mustarastaita, joutsenia, punarinta ja telkkäpariskunta ilahduttivat  jokivarren tarkkailijaa tänään.
 

Eilen taapersi jokirannasta tällainen pariskunta lintulaudan alle  maahan pudonneita siemeniä syömään. Lepäilivätkin siinä välillä ja taas jatkoivat ateriointia. Siinä heitä lasin läpi tarkkailin.



Aurinko oli lumesta sulattanut pihalle  lätäkön. Eipä siinä kauan aikailtu kun jo pikkuvarpuset ottivat tilanteesta huvin irti.   Yksi siinä jo näytti uitetulta varpuselta, mutta toinen vähän arasteli, varovaisesti kokeili, märkää on ja kylmää.


Ryhmässä kylpeminen on hauskaa.


 Ovat niin maaston värisiä, pikkuiset.


" Jahas, mulle riitti, kiitti. Jatkakaa. "

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kaunis sarvipää.


Tässä koneella kun istun, niin pihalla aina tapahtuu. Kamera on pidettävä jatkuvasti valmiina.



Talitintti  huolestuneena tarkkailee, että jääköhän meille mitään.


Mikään kameran kanssa hääräily ei häirinnyt sarvipään ruokailua. Se on jo huomannut olevansa turvassa meidän pihalla.


Vähän tässä huolestuttaa kevään ensimmäiset kukat, jotain suojaa on rakennettava, muutoin menevät parempiin suihin. Maukkaimmat pensaat onkin jo syksyllä verkotettu.






Haukka on nykyään ihan vakiovieras lintujen ruokintapaikalla. Vielä minä tuon haukan jotenkin ymmärrän, mutta ne lihavat kissat, jotka hiipivät pensaiden suojissa lintyja väijymään saavat kipkan lähdön meidän pihalta. Ne rusettikaulaiset vintiöt eivät nälkäänsä saalista, noudattavat vaan luontaisia metsästysvaistojaan. Siinä ei sitten valikoida harvinaisia uhanalaisia lajeja yleisemmistä, kaikki pienet siivekkäät kelpaavat.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naistenpäivänä v. 2019.


TV:ssä Yle esitteli Turun yliopiston tutkijan Veli Pekka Toropaisen kirjaa Turun naisista 1600-luvulla.

Turussa syntyneenä tietenkin kiinnostuin aiheesta ja oikein innostuin kun huomasin ensimmäisenä  tutunoloisen nimen Karin Hakola.  Eiköhän vaan nimi ole minunkin sukupuussani? ( turkulainen kieliasu ) Pitäisi kai  asetella kysymys muotoon, onkohan nimi....

Koneelta tarkistin ja siinähän tuo vastaus on.
" Karin Jakobsdotter Hakola is your 11th great grandmother."  
 Yhdestoista isoäiti isän äidin kautta. Tämä ei ole suora äitilinja, isiä on välissä. Aloitan  Unelmasta >; Kalle >; Amanda >; Ida >; Maria >; Anna >; Greta/ Reetta >; Anders/Antti >; Thomas >; Elisabet >; Elin >; Erik/Erkki >; Walborg >; Karin Hakola s. 1540, seuraavakin äiti on Karin s. 1507.

Kun seuraa taaksepäin tätä esiäitien ja -isien nimilistaa, niin sieltä löytyy monia kiinnostavia asioita. Katarina on haudattu Turun Tuomiokirkkoon ja Kristina on Turun linnanvoudin vaimo.

Isäni oli joskus 1950-luvulla Turun linnassa kesäloman tuuraajana. Kysyin silloin että eikö häntä pelota nukkua yksin linnassa. Isä vaan tuumasi, että eihän siellä tarvitse pelätä kun on talossa niin paksut seinät. Linnan sotavaurioitakin silloin vielä korjattiin. Olisipa isäni silloin tietänyt, että esiäitinsä siellä on asunut 1300-luvun lopulla.

Jäykistyn kohta tähän koneen äärelle, kun en malta lopettaa ajoissa näitä asiakirjojen penkomisia. Onneksi nyt löytyi tuota virallista tutkimustakin selkokielelle painettuna. Omatoimisesti en noin vanhoja tietoja onnistuisi löytämään, kaikkea ei sentään vielä netistäkään löydy.

Suunnittelen matkaa Turkuun, olisi paljon asioita tarkistettava maakunta-arkistossa ja olisi suorastaan pakko päästä katsomaan  8.3.2019 Turun linnassa avautuva näyttely ”Muutama sananen naisista.” .

Maltan tuskin odottaa, koska saan tuon Toropaisen kirjan luettavakseni.


Näitä suloisia tirppoja saa ihastella ikkunan takaa.

PS. En vieläkään ole saanut selville kuka oli MH, joka kommentoi postaustani kesäkuussa 2018.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Aikamatkalla Malemeen, tarua ja totta.

Lukupiirin maaliskuun kirjaksi valittiin Anja Snellmanin uusin teos: Kaikkien toiveiden kylä.


Kirjassa kerrotaan  93-vuotiaasta Agavesta, joka on jäänyt yksin kotieläintensä kanssa asumaan autioituneeseen vuoristokylään ja nuoresta Monikasta, jonka puseron taskun päällä oli oranssinen merkki tekstein: Guide.

Monika löytyi tajuttomana vuohipolulta pahoin loukkaantuneena. Agave sai aasinsa avustuksella raahattua ruhjotun tytön kotiinsa Pneuman kylään. Siitä alkoi kahden hyvin erilaisen naisen tarina. Monika ei herättyään muistanut nimeään, eikä tapahtuneesta mitään. Agaven hoivissa muisti palasi vähitellen.

Kiinnostuin tarinasta huomatessani tapahtumien sijoittuvan tuttuihin maisemiin, Malemeen, Haniaan ja läheisille vuorille.

Tuntui kuin olisin lukenut kuvakirjaa. Tunsin jo laventelin ja hunajan tuoksun.

Tunnistin Agaven ajatusten usein kohtaavan omieni kanssa, olemmehan samaa ikäluokka, sota-ajankin kokeneet. Nuoren Monikan suorasukaista suunpieksentää ensin vähän kummastelin. Eikö hän ymmärtänyt olla kiitollinen Agavelle henkensä pelastamisesta?  Oli Monika kiitollinen ja vuorella vietetyn kesän jälkeen hänestä voikin jo sanoa, hieno nuori nainen.



 Agaven aasi oli nimeltään Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonilainen.



Adonis löysi Monikan vuorelta pahoin loukkaantuneena. Myöhemmin Adonis järjesti naisille mukavan yllätyksen.


Agave kertoo mistä kylän punaturkkiset kissat polveutuvat.


Agaven puutarhassa kasvoi yrttejä ja kaikkea tarpeellista.


Kukko ja kanoja, tämä minun kukkoni on vähän sulkasatoinen, mutta kiekui kuitenkin hyvin miehekkäästi.



Vuohi ja lampaita.


Keväällä rinteillä kukkivat akaasiat. Ne saavat johdattaa meidät pois Agaven pihapiiristä ja kylästä, joka Agaven valmistaman kyltin mukaan oli myytävänä yhdellä eurolla.


Tämä infotaulu liittyy Agaven elämäntarinan kertomuksiin, jotka Anja Snellman on taitavasti kirjoittanut. Tapahtumaan viitataan kirjan päällyskuvassa.


Viimeinen leposija yli neljälletuhannelle nuorelle saksalaiselle sotilaalle, nuoria miehiä 18 - 23 vuotiaita. Sodan mielettömyyden muistomerkki tämäkin, kaikkien sotien.


 Saksalaisten sotilaiden hautausmaa on Malemessa korkealla mäellä, sieltä on upeat näkymät merelle.

Vuoden 1941 tapahtumat liittyvät saaren vanhemman ikäpolven muistoihin.


Kreetalainen hautausmaa.


Late Minoan Tholos Tomb, historiallinen muistomerkki. Agaven omaan luolaan mentiin salaisen luukun kautta.





Agave tunsi yrtit ja tiesi niiden parantavat vaikutukset.


Hanialainen jalanjälkivessa, tällaista turistit eivät asumuksiinsa haluaisi.

Tuliko nyt liian proosallinen loppukuva postaukseen, ehkä?  Liittyy kuitenkin elämään ja olemiseen hyvin oleellisesti ja kun kirjailijakin asian esille otti niin antaa olla.

Kirjaa on ollut helppo lukea kun henkilöitäkin on vain kaksi ja tekstin fontti muuttuu erilaiseksi muistelmissa ja kirjeissä. Hyvä kirjailija osaa tuottaa hienoa ja kiinnostavaa tekstiä ilman runsasta v-sanan käyttöäkin.

Tämä kirja on ollut mukava lukukokemus. Tekstiä olen kuunnellut myös Erja Manton lukemana. Yritin kertoa kirjasta paljastamatta liikaa tapahtumien käänteistä.

Lukiessani sain korvamadon, kun kuuntelin tunnelmaan päästäkseni tämän.



Oli ihan pakko laittaa vielä tämä kuva, amen, sanoisi Agave.


lauantai 23. helmikuuta 2019

"Tarttisko tehrä jotain?"


Tarkoitan nyt tuota maailman pelastamista muoviroskalta. Meillä lajitellaan roskat. Kauppakassit ovat isoja kestokasseja tai  olen ommellut niitä jäännöstilkuista. Muovikassi ostetaan vain erikois tapauksessa.

Eläkeläisetkin voivat tehdä jotain, -mietitään. Koska ravintotietäjät ovat suositelleet maitotuotteita  osteoporoosin estämiseksi, niin olemme aamuisin syöneet hapanmaitotuotteita saadaksemme myös vatsantoiminnalle hyödyllisiä maitohappobakteereita. Minulle viili ja isännälle jogurtti, päälle marjoja. Olemme tuottaneet muovijätettä viikossa 14 kippoa ja 14 peltikantta, alumiinia kai ne ovat.  Missähän se kalkulaattori onkaan?  Vuoden aikana meiltä kahdelta tulee pelkältä aamupalalta 728 pientä purkkia muovijätettä.

Nyt on tehty näin. Ostetaan tölkki rasvatonta piimää, otetaan pakastimesta marjoja, omenanlohkoja, kurpitsanlohkoja ja hedelmävadista lisuketta jos siellä sattuu  jotain olemaan. Blenderi onkin jo jatkuvasti käden ulottuvilla, sinne marjat ja 2 dl piimää päälle. Surautetaan aparaatti käyntiin ja terveellinen  smothie on valmiina. Puolikas banaania pehmentää viinimarjojen kirpeyttä. Tarvittaessa seosta voi laimentaa mehulla tai vedellä.


Kuvaan pääsi  joulukuun alussa ostettu joulutähtikin. Ihmeen kauan on säilynyt kauniina, punaiset lajikumppanit päätyivät kompostiin jo viime vuoden puolella.


Viime kesänä ompelin kauppakasseja.

Mietintämyssy päähän, mitähän tottumusta seuraavaksi muutamme?