lauantai 16. helmikuuta 2019

Lintulaudan vierailija

Siellä se haukka pellon yläpuolella kierteli ja kaarteli kuin leija, välillä näytti pysyvän paikoillaan.
 

Istahti sitten tammen oksalle lähelle runkoa, hiljaa istui ja suunnitteli hyökkäystä.


Tänään olen yksin kotona. Mies on lähtenyt yökyläilemään Kokkolaan, ei sinne päivänmatkaa kannata suunnitellakaan. Aamulla jos lähtisi niin perille tultuaan jo joutuisikin lähtemään paluumatkalle.

Onneksi paistaa aurinko, ei tarvitse murehtia lumitöistä. Omituinen tunne, liian hiljaista. Kukaan ei ole hakenut aamunlehteä laatikosta. Päivää ei saa alkamaan ilman aamusudokua, on lähdettävä jäiselle pihalle. Eilinen ennätyksellisen lämmin päivä, plussaa 6.6 astetta, oli sulattanut lumia ja yöllä taas jäätynyt liukkaudeksi. Ei hätää, piikit vaan saappaiden alle, toiseen käteen hiekkaämpäri ja toiseen piikkipäinen kävelysauva. Ai niin, avain kaulaan ja puhelin taskuun, näinhän se ohjeistus oli.

Mitähän ruokaa laittaisin? Nyt ei tarvitse oikeastaan suunnitella tarkemmin kun vain itselleen suuhunpantavaa miettii , avaan vaan pakastekaapin ja katson mitä löytyy. En yhtään murehdi onko ateriassa tarpeeksi proteiinia, hiilihydraatteja ja löytyykö varmasti viisi väriä lautaselta.

Haa ja hih, mitä jos söisinkin tänään vain suklaata, jäätelöä ja hedelmiä, jälkiruoaksi kahvia ja keksejä.  Näin se melkein menikin.

Vadissa oli syöntikypsä mango, siitä aloitetaan. Vaan miten se onnistuu, kun on se suuri kivi sisällä?

Onneksi olen seurannut tarkoin TV:stä Hercule Poirotin seikkailuita. Eräässä jaksossa David Suchet näytti miten mangoa käsitellään, hän oli oppinut taidon "eräältä herttualta". Oikeassa elämässä tuo herttua on kuningatar Elisabetin aviomies prinssi Philip. Hyödyllisiä asioita oppii joskus arvaamattomistakin lähteistä.

Näin kun jälkiruoka jo tuli syödyksi etukäteen niin siirrytään asiaan, eli palataan pakastekaapille.

Ystävällisen mökkinaapurin ansiosta tänään on mahdollisuus nauttia  hyvää kalakeittoa. Ajankohta on juuri sopiva madekeitolle. Perattu kala on ollut pari päivää pakastimessa, laitan sen jäisenä kiehuvaan vesitilkkaan. Kuorin valmiiksi kaksi perunaa odottamaan, minähän olen yksin ja keittoa on tarkoitus syödä vielä huomennakin. Kala saa kiehua juuri sen verran, että ruodon saa helposti irrotettua lihasta. Nostan reikäkauhalla kalan kattilasta vadille ja lisään kiehuvaan liemeen pilkotut perunat. Ankean näköistä, mitäs nyt keksitään. Eikun pakastekaapille. Purjosipulia, ruohosipulia, tilliä, herneitä, papuja ja ruusukaalia. Tätä listaa eivät marttakerholaiset varmaankaan hyväksyisi, mutta kun missään ei kielletä ruusukaalin laittamista madesoppaan niin laitan kuusi nupppua, kolme syön tänään ja huomenna ne loput.

Keittokattilan kiehuessa puhdistan kalapaloista ruodot ja lisään ne hetkeä ennen perunoiden kypsymistä keittokattilaan, nokare oikeaa voita, mausteita ja paahdettua sipulia. Se on siinä. Varsinainen "Unelman seljanka" koko soppa.

Tuota mehua olen valmistanut blenderissä pakastetuista karpaloista, on raikasta eikä ole lisäaineita.

 

 Totuuden nimissä on vielä tunnustettava tämänkin juttu. Turhahan tuota suklaalevyä on kaappiin laittaa, käyn siellä kuitenkin napsimassa palan kerrallaan kunnes viimeinenkin muru on syöty.

Vielä jäi huomisellekin, jos nyt eivät "hiiret" yön aikana hiippaile paikalle.

Eikä päiväni kokonaan mennyt tuon sopan kanssa äheltäessä. Ehdin ottaa pienet nokosetkin ja kuunnella kirjallisuuspiirin maaliskuun kirjaa.

 

perjantai 1. helmikuuta 2019

Sydäntalven kuvia.


Syntymäpäiväkukkia.


Näin meitä vauvoja kastettiin Heidekenillä Turussa tammikuussa  v.1939.





Ruusuja rakkaudella. Kukat säilyivät kauniina melkein kaksi viikkoa.

Suurin ilo oli kun kaikki lapset olivat samaan aikaan täällä. Laskin etukäteen päiviä samoin kuin lapsena ennen joulua. Onneksi kaikki olivat terveinä ja pääsivät tulemaan. Onnea on perhe ja ystävät.


Aurinkokin on näyttäytynyt.


Vedenneito on hukannut hattunsa.


Sininen hetki joella.



Eilinen päivä oli vähän harmaampi, oli taas matkattava  Lahteen Akuuttiin. Näkymät maisemassa rauhoittivat mieltä.


 

Uusia kukkia vielä tänäänkin. Kiitos ystäville.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Early bird.


Nyt ihmetellään onko hän aikainen tulija vai myöhäinen lähtijä.


Katseltiin ikkunasta kummallista liikkuvaa jäälohkaretta uimassa vastavirtaan. Selvisihän se arvoitus kun lounasta pinnan alta etsinyt  " jäälohkare " nousi välillä haukkaamaan happea.


Jokemme on sulana talvellakin. Viimeviikolla ihastelimme  koskikaraa Saksalan sillan luona, kuva ei onnistunut kun lintu oli liian kaukana.


Mitähän joutsenet syövät? Luulin niitä kalaruoan ystäviksi, mutta tämä on löytänyt joen pohjalta jotain ruohoa.

Tänä vuonna joen vesi on matalalla, hyvin riittää joutsenen kaula ruokaa pohjalta hakemaan.


Onneksi luonto on lähellä, krempoista huolimatta saa seurata ikkunasta vuodenaikojen vaihtumista ja seurata eläinten touhuja ihan pihapiirissä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Uutta puhdasta lunta.



Hauskinta talvessa Leon mielestä on  lumen pluukaus taatan kanssa.


Mikähän olisi oikea hetki hypätä?


No nyt, onnistuin nappaamaan yhden.


Vieläkin korkeammalle.


 Eikö enää tupsuteta lunta?


No sama se, kuljen kuitenkin perässä jokaisen kolavarvin.



Mamma siellä kuistilla kameran kanssa säheltää, ravistetaanpa enimmät lumet kuvaajan kintuille, olisi nyt onnistunut kuvaamaan hienon volttini sivukautta kiertäen. Video, mamma, ota videolle.

Vielä kun saisi jotain mukavaa murua kuppiin ja toiseen vettä, sen jälkeen voisikin koko porukalla vetäistä pienet päivänokoset.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Tästä se taas alkaa, uusi vuosi.

                                                                           
                                                                  Kotiseutumuseo


Ensimmäinen kirja tänä vuonna on nyt luettu, olikin mukavaa luettavaa. Hauska ja nokkelasti  oivallettua satiiria kuningattaren lukuinnostuksen heräämisestä. Ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta sitten. Meillä lukupiirissä ei mitään uutuuskirjoja käsitelläkään, koska niitä on vaikea saada  isommalle joukolle. Lähiseudun kirjastoista virkailijat tilaavat meille valitun kuukauden kirjan ja kännykkään tulee ilmoitus kirjan saapumisesta. Hienoa palvelua, kiitos siitä.

Tuosta kirjasta on aikoinaan jo kirjoitettu blogeissa arviointeja runsain määrin, en yritä enää lisää hurmostella omilla mielipiteilläni. Yksi huomio minulle kuitenkin jäi tekstistä mieleeni sen henkilökohtaisen ajankohtaisuuden takia. Kirjassa Elisabeth täyttää pyöreitä vuosia, yhtä monta kuin minä ensi viikolla. Tekeepä mieleni referoida kirjailijan  pieni ajatuksen pätkä  tähän. "Paljon muuta siitä (syntymäpäivästä ) ei kai voi sanoa kuin että silloin ainakin on saavuttanut iän, jolloin voi kuolla niin etteivät ihmiset järkyty".

Tottahan tuo on, viimeaikoinakin olemme ihan valtakunnan tasolla seuranneet järkytyksellä nuorten parhaassa iässä olevien nuorten miesten äkkikuolemia liikunnallisiin harrastusksiinsa liittyen. Lumivyöry vei laskettelijat ja lentoturma metsästäjät, heillä olisi ollut vielä paljon annettavaa isänmaalle. Myötätuntoa nuorten omaisille.

Siirrytäänpä sitten vähän vaarattomampien harrastusten pariin.


Tässä minun viimeaikojen puuhastelussa nyt ovat koetuksella vain istumalihakset ja joskus meinaa palaa pinna kun ei millään saa selvää menneen maailman kirjureiden harakanvarpaista. Vuosikymmenien saatossa kaunokirjoitustyylitkin ovat vaihtuneet moneen kertaan. Nykyään nuorisolle ei enää kaunoa opeteta, kaikki vaan tekstaavat. Eipä kohta enää paperille mitään präntätäkään kun ovat nuo tietokoneet, älypuhelimet ynnä muut härpäkkeet.


Jotain olen sentään saanut selville näistä kriipustuksista ja kraapustuksista, olen tallentanut äitilinjaani kaksitoista sukupolvea. Aloitan nuorimmasta: T-H ( Tipi ), Johanna, Unelma, Saara, Wendla, Eva K, Eva M, Beata, Anna, Walborg, Kaisa ja Anna. Vanhin Anna on syntynyt  v. 1674.

Muistan kuinka mammani niin inhosi Wendla ( suomennettuna Venla ) nimeään. Onneksi toinen nimi oli Josefina, siitä hän otti käyttöön loppuosan, Fiina.  Äitikään ei ollut tyytyväinen Saara nimeensä. Hän kertoi, että usein nuorena kun joku mukava nuorimies kysyi hänen nimeään, niin vastauksen kuultuaan kertoi oman nimensä olevan Aabraham tai vielä kamalampaa oli jos kavaljeeri vastasi kysymyksellä "miksi Saara nauroi?" No, nykypäivän Saarat eivät varmaankaan saa tuollaisia vastauksia, eihän monikaan nuori tunne Raamatun kertomuksia.


Näin on Vappu ja Kaarlo kuulutettu avioliittoon. Kirjoihin on myös viety ( suluissa ) sekin tieto, että ylkä ja morsio olivat itse läsnä kuulutuksia kuulemassa.


Käsialanäyte 1699 luvulta.


Kenen häät? Olen saanut kuvan lainaksi sukulaiseni kokoelmista, kukaan vaan ei muista  onnellisen vihkiparin nimeä. Isäni äidistä  en ole koskaan nähnyt yhtään valokuvaa, siksi aina toivonkin hänen seisovan jossakin tuollaisessa ryhmäkuvassa.

Tarkoitukseni oli kertoa Serafiasta, mutta juttu rönsyili taas omia latujaan liian pitkäksi. Serafialla ei ole enää mitään kiireitä, jätetään tarinansa tuonnemmaksi.




.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Loppukiri, vuoden viimeinen postaus.


Jouluaattona ohikulkumatkalla Lahden Läntisellä hautausmaalla, juuri sinisen hämärän kirkastumisen aikoihin.  Talvinen luonto kauneimmillaan, mäntyjen ja kuusien oksilla kuuraa. Tämäkin vain Salpausselän harjuilla, etelämpänä paljaat oksat.


Tytär paistoi vielä joulun viimeiset piparit, häneltä tuo taiteilu sujuu taikinastakin.


Auttoinen, Keinuhongantilan joulumarkkinoilta kävimme hakemassa joulun tunnelmaa.


Pitäjän kaunein ja hauskin klapipino. Tätä ihanuutta on käyty kuvaamassa valtakunnan lehtiinkin.


Kurkistamme sisälle, tuossa voisi kesällä ottaa pienet nokosetkin, tukeva lavitsa.


Nimet kirjaan, kahvetta ei sentään tarjottu.


Lopuksi vielä ovi säppiin. Tuo "haka" on niin yksinkertainen ja nerokas, haarainen oksa ja kolo koivuklapissa.  Tämän klapitaiteen tekijällä on mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä toteuttaa ideansa.



Tämä vuosi on ollut minun osaltani vähän köyhä ideoiden suhteen, mitään kivaa ei ole syntynyt. Viimeksi lopuksi joulukortitkin jäivät "tarttis tehrä" -vaiheeseen.

Paljon aikaa olen käyttänyt sukututkimuksen parissa. Nykyään se onkin helppoa kun vanhat kirkonkirjat ovat vanhimmilta osiltaan jo digitoituja.  Nyt ei enää tarvitse selailla pölyisiä paksuja kirjoja. Olisihan sekin kiinnostavaa, koskaan ei tiedä mitä sivujen väleihin on tallennettu. Tuo kuvan aukeama on hauska, siellä prässiin on päässyt keto-orvokki. Tämä kyseinen opus onkin varsinainen herbario, näitä kukkia on säilössä paljon.

Olen mm. tutkinut esiäitini Serafian vaiheita. Elämä 1800-luvun piikatyttönä ei ole ollut helppoa. Tutkimukseni on vielä vähän kesken, kerron ensi vuonna lisää.

MH ei ole löytynyt vielä, ehkä hän ei ole ollenkaan minun blogiystäväni, osunut sattumalta lukemaan kesäkuisen juttuni. Toive hänen löytymisestään elää vielä.

Koska tämä kulunut vuosi on ollut minulla blogimaailmassa hiljaiseloa, niin laitanpa pikakelauksella vuoden aikana ottamiani kuvia. Tunnekin on sellainen, että laukkaavan hevosen selässä on menty, niin on nopeasti vuosi kulunut.


Vuoden alussa ennen loppiaista taatalla oli nuori apulainen, saunan ikkunat kaipaavat vähän "fiksausta".


 Ystävänpäivän viikolla Padasjoen Luonnonystävät ripustivat kyläläisten suositulle lenkkitien puihin  kulkijoiden iloksi vähän lukemista. Taatan kanssa ripustimme tämän jutun, myös päiväkotilapset olivat tehneet omia kivoja viestejään. Viestien piti olla puissa sunnuntaihin asti, iltapäivällä kävimme hakemassa omaamme pois, joku oli sen jo napannut mukaansa.


Talvikauden kauniit vierailijat.


Huhtikuussa he jo meloivat Kirkkojoella.


Toukokuussa puutarha puhkesi kukkaan.


Näistä kaskisavuista olikin jo kesäkuun alussa juttua blogissa.



Heinäkuussa kävimme hämmästelemässä taidetta Auttoisilla vanhassa lakkautetussa kansakoulussa. Pihassa oli  ensin kuvattava komeaa kukkoa. Isäntä kertoi, että kukolla oli ollut tiukat paikat vähän aikaisemmin. Oli  joutunut ketun hampaisiin, mutta kukon onneksi isäntä oli ehtinyt hätiin ja kukko pelastui muutamaa sulkaa köyhempänä.


Tässä teoksessa oli jotain satumaista. Tilaan käveltiin valkoista käytävää pitkin, kuului hiljaista kaunista musiikkia.


Elokuussa kävimme vielä Turussa, ehdimme nähdä velipojan vaimoineen ennen heidän paluutaan kotiin Teksasiin.

Suomen joutsenen mastoja maalattiin. Minua huimasi jo kuvaa ottaessakin, ei olisi mitään asiaa tuonne ylös kiivetä.


Syksy oli tänä vuonna erityisen värikäs. Tämä sienikuva on vaan otettava uudelleen jokaisena syyskuuna uudelleen. Tuo nyt vaan on niin herkullisen näköinen.



Vähäsateisesta kesästä huolimatta vähän saalistakin metsästä saimme.


Tämä pihan kaunistus teki uudet kukat vielä lokakuussakin.


Alastaron kirkko, täällä ovat minun juureni.


Loimaan saviseutua, samalla retkellä.


Metsäretkellä jossakin Taruksella tai Evolla, savottamökki.


Taata tiesi tämän pylvään merkityksen. Suolakivi metsän asukkaille, nyt sekin on kuvattu ja mamma tuli yhtä tietoa  viisaammaksi.


Tämä on täältä meidän kotirannasta, lasin läpi kuvattuna.



Mökkitiellä  kahdeksas lokakuuta oli muitakin kulkijoita, vielä ehtivät poikaset varttua ennen muuttomatkaa.




Lokakuun lopulla myrsky kaatoi meille takkapuita. Tuosta ei ilman metsurin apua läpi mennä.


Nyt pöllit ovat jo pinossa odottamassa kevättä ja klapikonetta.

Kiitos kaikille blogiystäville, olette uskollisesti pysyneet mukana lähes kymmenen vuotta.

Hyvää uutta vuotta!