tiistai 3. toukokuuta 2016

Eilen notkuilimme satamassa.


Sataman värejä.


Onnelliset.


Museoauto, kaunis vanha kuormuri.
 

Jos jossakin täällä jotain tapahtuu, niin sinne on riennettävä joukon jatkoksi ihmettelemään. Emme olleet ainoita tapahtumasta kiinnostuneita.


Valtavat nosturit tulivat Lahdesta nostamaan Elbattaren laiturille katsastusta ja vuosihuoltoa varten.


 Hyvin onnistui nosto, vaijerit kestivät eikä laiva kaatunut.


Sataman poijut odottavat veneitä, ensimmäinen purjevene on jo laskettu vesille.


Laiturikahvit.


Siinä Elbatar nyt odottaa toimenpiteitä ratakiskoilla tuettuna. Kiskojen yläosat on hitsattu kiinni laivaan, eivät luista pois tukitehtävästään.


Kotipihan keväisiä aarteita, vuohenputket. Ensimmäinen raparperikeitto on jo maisteltu.


Vuohenputket olivat kevään ensimmäisiä.


Nokkonen on niin hyvää, että joku pikkuinen oli jo palan lehdestä haukannut. Tuo sileälehtinen voikukka on suosikkini.



Tämä nippu päätyi silputtuna kaalilaatikkoon, kolme isoa vuokaa.

Nyt kiireesti pihalle takaisin, aurinko paistaa.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Vappuaatto 2016 sataa, sataa ropisee.

 Kuva on pieni yksityiskohta Johannan taulusta.


Huhtikuun päivitykset ovat jääneet tekemättä. Onkin ollut paljon tapahtumia.

Kolme ensimmäistä kuvaa olen kuvannut Johannan näyttelyn avajaisissa 05.04. 2016. Näyttelyn piti päättyä 28.04, mutta pyysivät jättämään taulut vielä kuukaudeksi paikoilleen. Näyttelyssä ehtii siis vielä käydä.
 Kulttuuritila Mellari, Korvatunturintie 2, Mellunmäki, Helsinki. Ma-to klo 10-18.  Luvassa on uusia tarinoitakin. Johanna on itse valmistanut kaikki nuket ja niiden pukimet.



Kuvia Johannan tauluista.




Lehtikuusenkujalla puut ovat kukassa.  En ollut aikaisemmin huomioinutkaan lehtikuusen kukkia. Pieniä ovat ja vaatimattomia, mutta oikein suloisen näköisiä.



Iltakävelyllä pysähdyimme kuuntelemaan erikoista laulua, se kuului korkealta puun latvuksesta. Emme keksineet linnulle mitään  sukupuuta. Oli lähetettävä tämä epäselvä kuva perheen ornitologille, Juhalle. Harmaapäätikka, tuli vastaus pikapikaa.

Noilla samoilla paikoilla seurasimme huvittuneina yhden kurkiparin lentelyä. Tulivat metsäntakaa peltoaukeamalle verkkaisin siiveniskuin, uros edellä ( sanoi mies ). Siinä sitten naaraskurki laskeutui maahan ja osui pienen metsälampareen taakse. Uros ei huomannut ollenkaan kumppanin jääneen kyydistä, jatkoi vaan lentoaan etuvasemmalle. Tajusi viimein yksin lentelevänsä ja teki nopean u-käännöksen. Sillävälin oli emolintukin saanut pitkät koipensa ojennukseen ja siipensä levitettyä uuteen nousuun.  Yhdessä linnut  taas jatkoivat lentoaan peräkanaa, eiei kun peräkurkea, keskustelunsa sisällön voimme vain arvailla.


Päivän heleimmät.


Sukkasatoa.


Parvekkeelta nappasin kuvat kanadanhanhista, poikkesivat ruokailemaan jokivarren nurmikolle. Toinen lintu vartio ja tarkkaili toisen etsiessä evästä maasta. Yhdessä sitten marssivat alas joelle.



Tein kollaasin huhtikuun "lappu päivässä" projektista.



Mandalassa on nyt menossa seitsemäs osa, seuraavat virkkausohjeet tulevat taas torstaina. En ehtinyt vielä aloittaa uutta osaa.


Kävimme myös Lahdessa antamassa sormenjäljet poliisille uusia passeja varten.

  Päiväretki Mänttään on sekin päivittämättä. Otin paljon kuvia Anselm Kieferin näyttelystä, mutta nyt en tiedä uskaltaako niitä blogiin laittaa. Kuvia oli lupa ottaa omaan käyttöön ilman salamaa. Teen tästä uuden postauksen myöhemmin.

Johannalta olen saanut luvan kuvien laittamiseen blogiini.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Iltarusko


Aurinko laskee Kirkkolammin taakse. Huomenna pitäisi olla poutapäivä. Säätieteilijät kuitenkin lupailivat sadetta koko päiväksi.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Isoja ja pieniä asioita.


Taas onkin jo kulunut  viikko siitä, kun ajelimme Helsinkiin Johannan kuvia ihastelemaan. Tykkäsin näyttelystä oikein paljon ja yllätyin kaikesta uuden näkemisestä. Äitinä en kehtaa enempää kehuskella oman tyttöni teoksia.    Näyttelyn tiedot täällä

Yritin siirtää kuvaakin tuosta esitteestä, mutta tumpelo mikä tumpelo. En onnistunut.

Tuo kuvan taulu on nyt siirtynyt  tänne jokivarteen. Taulu ei ole uusi, mutta Johanna ei ole halunnut siitä aikaisemmin luopua. Valitettavasti ottamani kuva ei vastaa todellisuutta.


Tämä telkkäpari kuhertelee tuossa meidän jokimaisemassamme. Siellä meloo toinenkin uros tyttötelkkää kosiskelemassa. Melkoisen rähäkän jälkeen toinen väistyy, mutta palaa taas pian takaisin. Olisi kivaa jos tekisivät pesän tänne rantaan. No, telkkä taitaakin pesiä pöntössä. Rannalla pesä ei kauaa säilyisikään, kun aluetta pitää reviirinään myös mustavalkoinen kissa. Tekisi mieli luukuttaa koko katti. Ei me kuitenkaan, eihän eläin vaistoilleen mitään mahda. Taitaa olla mahdoton yhtälö sekin, että katti muuttuisi sisämirriksi lintujen pesinnän ajaksi.

En paljoa tunne kissojen tapoja, mutta yhtään en tykkää katin tapaa käydä meidän ovella kuseksimassa. Hyi hitsi, mikä haju. Johan tässä meni mielialamittarini miinuksen puolelle.  Anteeksi kissojen omistajat. En kuitenkaan tunnustaudu kissojen vihaajaksi, vaikka joskus ovenpieliä siivotessani harmitus iskeekin.


No niin, johan helpotti. Noiden pajujen katseleminen nostaa mielialamittaria ison loikan.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Mamman maailma, seitsemän vuotias.


                                                           Kuva on keväältä 2009.

Uskomatonta miten nopeasti aika kuluu. Paljon tapahtumia olen blogissa kuvannut ja kertonut. Ystäviäkin blogi on antanut, monia olen tavannutkin henkilökohtaisesti ja toivon, että he pysyisivät aina läheisinä. Minulle hyvin tärkeitä kaikki.

Jotain olen oppinutkin, ainakin hiljaa kulkemaan. Ihania muistoja on kertynyt paljon Anja- ystäväni  kanssa tehdyistä lukuisista kirppariretkistä kotimaassa ja ulkomailla. Nyt saavat seikkailuretket jäädä. Hyvä ystävä on lahja elämältä.

Erityinen kiitos Johanna tytölleni, joka auttoi minua avaamaan tämän blogin. Olet rakas.
Paljon apua silloin alussa olen saanut blogiystäviltäni, he ovat auttaneet eteenpäin. Kuvien ottamisen ja postaamisen olen opetellut omin avuin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Tänään on ollut hyvä päivä sydän on pysynyt tahdissa ja mieskin on taas kotona.                                                                                                                                                                                                                                                                                     


Yksin kotona


Torstaina hän lähti saattamaan viimeiselle matkalle serkkuaan. Samalla aikoo viettää muutaman päivän veljensä tyttöjen perheiden luona. Minä jäin kotinaiseksi, eihän sitä nyt kotia voi näin keväällä yksin jättää. Varsinkin kun joka aamu on tarkistettava  kukkapenkit,  sinnehän on voinut karikkeen sekaan nousta uusia ihanuuksia.


Ensimmäinen päivä meni yksinolon totutteluun, sitä vaan kiertelee ympäri taloa ja on kuin eksyksissä. Normaalit päivärutiinit menevät auttamattomasti sekaisin.  Ei voi neuvotella kauppareissun tarpeellisuudesta tai lenkille lähtemisestä. Enhän minä enää osaa yksin olla. Tässähän on nyt jo monta vuotta vietetty yhteiseloa 24 tuntia vuorokaudessa.


Päätin valvoa illalla pitkään, odottaisin nettiin neljännen osan ohjeita mandalaan, ne annetaan aina torstaisin yhdeksältä. Viisi uutta kerrosta ympyrään. En jaksanutkaan virkata kaikkea, no, huomenna on uusi päivä.

Kiertelin taloa tarkistellen ovet ja ikkunat, kaikki kunnolla kiinni ja valot pois.  Ei hetkinen, enhän voi taloa pimeäksi laittaa, kun autokaan ei ole pihalla. Luulevat rosvot talon olevan tyhjä. Voi kääk! Kaikkea sitä tuleekin mieleen myöhään illalla, kun on yksin kotona.

Jätän valon eteiseen.


Perjantaina aamulla herään suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisestikin, siitäkin huolimatta, että kahvin tuoksua ei nenuun tule. Päivän lehtikin on vielä postilaatikossa. Huomaa, että aamuvirkku mies ei ole kotona.

Pitäisinköhän tänään pyjamapäivän kun eilistä ruokaakin on vielä kylmiössä. Ei ole mitään syytä vetää farkkuja jalkaan. Arvon  mielessäni teetä vai kahvia? Laitanpa vesipannun tökkeliin,  vihreä teehän on niin terveellistä. Voi hitsi, on sittenkin vedettävä vermeet niskaan, kun se päivän sudoku on vielä postilaatikossa. Aamusudoku on sellainen aivojen aamunavaus, muutoin ei saa päivää alkamaan.

Kannatti hinata luunsa pihalle aamulla, sai kuulla suloisen lintujen aamukonsertin.


Kalkkunarulla uunista ulos. Oli pakko ottaa siitä kuva kun tuo paistovahti kerrankin pomppasi ylös lihamöykystä. Olen lukuisia kertoja paistanut uunissa kinkku- tai kalkkunarullia eikä koskaan tuo vahti ole ollut tehtävänsä tasalla. Nyt se ihme tapahtui, pakkohan tuo oli dokumentoida. Ei meillä kuitenkaan koskaan ole raakaa lihaa syöty, paistoaika on tarkistettu varmuuden vuoksi munakellon avulla.

Leivoin siemensämpylöitä ja kaurakeksejä. Kauranryynejä saa nyt myös gluteenittomina.


Hyvin on selvitty näistä päivistä, tästäkin, joka alkoi flimmerillä. Alan jo tottua, en enää hötkyile ja ryntää samantien taksia tilaamaan.

Tein tarpeellisia valmisteluja kaikessa rauhassa. Varasin puhelimen kaulapussiin, siitä se löytyisi tarvittaessa heti.  Laitoin ulko-oven avattavaan kuntoon, niin ettei ensihoitajien tarvitsisi ikkunaa rikkoa, jos en itse pystyisi enää ovea avaamaan. Otin aamulääkkeen ja pelkkää vettä. Aamupalaa en uskaltanut syödä kun kuusi tuntia pitää olla ravinnotta ennen sydämen sähköistä tahdistusta. Varauduin lähtöön, tukka oli pestävä.   Laukkuun Kelakortti ja  taksirahaa omavastuun verran.  Väsytti ja huimasi, oli mentävä takaisin petiin. Lepäilin ja päätin odottaa iltapäivään asti. Niin tässä taas kävi,  kahden jälkeen sydän löysi oman rytminsä. Ei tarvinnut lähteä sairaalaan.  Kyllä maistui hyvälle eilen keittämäni linssikeitto, oli jo kova nälkä.

En soittanut kenellekään. En kertonut entiselle työtoverillenikaan, joka soitti kertoakseen yhden työtoverimme kuolemasta. Siinä me vaan surimme ystävämme pois menoa ja minulla sydän laukkasi tuhatta ja sataa. Kerron sitten seuraavalla kerralla.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kuolleet sielut.


Enpä olisi uskonut silloin nuorena tyttönä lukiessani Nikolai Gogolin kertomuksia Tsitsikovin sielukaupoista 1850- luvun tienoilta, että samat jutut täällä pallollamme pyörivät vielä kaksituhatvuodellakin.

Eipä tarvitse lukea gogoliaan uudelleen, avaa vaan päivän uutiset median kanavilta, niin samaa rataa mennään edelleenkin.
Ihmisten ahneudella ei ole mitään rajaa.

Kreikassa on ehkä jo saatu heidän kuolleet sielunsa perattua eläkerekistereistä ja mananmajoille siirtyneet  vainajat saavat levätä rauhassa. Silloin kun tästä kerrottiin niin naureskeltiin kreikkalaisten kekseliäisyydelle.

Nyt ei enää paljoa naurata kun jotkut suomalaisetkin ovat  menneet kuolleitten pankkiirien allekirjoittamiin papereihin luottamaan ja rahojaan Panamaan piilottamaan.

Tavallinen eläkeläinen, jonka jokainen centti on viimisen päälle verottajan tiedossa, ei voi ymmärtää miten on mahdollista, että kahdeksan vuotta kuolleena olleen pankkiviskaalin nimikirjoitus on vielä pätevä. Panamalaiselta pankkihenkilöltä kysyttiin, että onko tuo laillista, niin hän ihan pokkana vastasi sen olevan ihan tavallinen käytäntö. Hei Haloo.

 Onko maailma lopultakaan yhtään kehittynyt moraaliltaan? Kuuhun on menty  ( tosin sitäkään eivät kaikki usko ) ja viimeisen sadan vuoden aikana tiede ja taidot ovat kehittyneet enemmän kuin edellisen tuhannen vuoden aikana konsanaan. Samassa tahdissa ihmisen pahuus näyttää kasvaneen. Ahneudella ei ole mitään erityistä ilmansuuntaa, samaa härskiä toimintaa tapahtuu niin idässä kuin lännessäkin.
 


Täällä kuitenkin odotellaan kesää ja suunnitellaan perheen perustamista.


Täällä maalla on vielä puhdasta ilmaa kun naavakin kasvaa kirsikkapuun kyljessä.

                                              "Kaukana kavala maailma."