Vielä tänään

on vuosi 2019 kalenteriin merkittynä.  Ehdinkin jo eilen blogiin hölväistä ohjeita uudelle vuodelle, nyt otan vähän takapakkia ja katson taustapeiliin. Voisi vielä palata jouluun, kun se on muistoissa lähellä.

Meillä ei enää valmistauduta jouluun entiseen malliin. Muutamat jouluvalot ja kynttilät, ne tuovat hyvää mieltä pitkän pimeän syksyn jälkeen. Aikaisemmin voi laulaa "on äiti laittanut kystä kyllä..", niin nytkin, Saarioisten äidit meillä ja valmiiksi paistettua kinkkua.

Suomen Turussa julistettiin joulurauha, sitä 700-vuotiasta perinnettä voi nykyään seurata televisiosta ympäri maailman. Lapsena siellä vanhalla suurtorilla joskus seisoimme lumi- tai räntäsateessa, toisinaan paukkupakkasessa varpaat palellen. Mukaan oli kuitenkin päästävä. Tänä vuonna kun istuin mukavasti omassa tuolissani lämpimän shaalin alla ajatukset lensivät satojen vuosien päähän. Tulikohan esiäitini Karin Hakolakin puolisonsa Jakobin kanssa 1500-luvun lopulla katsomaan Tuomiokirkolle joulurauhan julistamista? Näiden esiäitien ja -isien kanssa on syksyni vierähtänyt kuin siivillä, ei ihme, että he nyt muistuivat mieleeni.

Aattona kuuntelimme joululauluja televisiosta. Yritin hyräillä mukana, nuo kaikki vanhat rakkaat laulut on osattu ulkoa, osataan vieläkin. Hämmennystä herättää uudet sanat ja sovitukset. Miksi ihmeessä meilläkin joululauluista on uusin sovituksin tehty lähes tunnistamattomia. Sallitaan nekin, jos näin paremmin koskettavat ihmisten sydämiä. Joulun sanoma oli muutettu joulunsaduksi, "Tuikkikaa oi joulun tähtöset" iki-ihanassa laulussa. En tiedä kumpaa sanaa Elsa Koponen on runossaan käyttänyt, minulle joulun sanoma on tärkeä. Mahtuuhan juoluun satuakin tonttuineen ja pukkeineen, kaikki kunnia  iloisille tonttu-ukoille.

Joulupäivänä en jaksanut lähteä kirkkoon, asetuin TV:n ääreen katsomaan ja kuulemaan joulun sanomaa. Jumalanpalvelus eli kirkonmenot, tai messuhan se nykyään on, lähettiin entisen kotipaikkamme uudesta kirkosta, mukava yllätys. Messu on aikaisemmin tullut sanana tutuksi kun lähdetään huonekalu- tai kirjamessuille.

Uusi kirkko oli hyvin pelkistetty ja vaatimaton, kun sieltä viedään joulukuusi ja seimiasetelma pois, niin aika karulta näyttää. No, sanaa kuulemaanhan tähän on istuttu, eipä häikäise kirkon kulta ja prameus.

Vanhaa seurakuntalaista hämmentää uudet tavat ja tekstit. Eipä tuntunut paikalla ollut kirkkokansakaan aina olevan tilanteen tasalla. Omituiselta tuntui kun laulettiin "Enkeli taivaan lausui..", ennen viimeistä säkeistöä kirkkohenkilö luki tuttua tekstiä Luukkaan mukaan uusin sanoin. Kansa nousi seisomaan ja sanomakin vaikutti ihan entiseltä. Lukemisen lopuksi ihmisiä kehoitettiin istumaan, nopeimmat jo ehtivät istuakin kun säestäjä saman tien jatkoi laulun viimeistä säkeistöä, "nyt Jumalalle kunniaa.." ( Näitä  sanoja jo ruudussa väläytettiinkin ennen tekstin lukua ).  Kirkkokansa pomppasi ylös  seisomaan, aivan kuten ennenkin on tehty viimeisen värssyn aikana. Epäselväksi jäi kirkkohenkilön tarkoitus, olisiko pitänyt istua?

Aika muuttuu ja ihmiset, mutta onneksi näin iäkkäänä saa jo pitää omat elämänarvonsa eikä tarvitse yrittää mennä uusien muotivirtauksien mukaan.

Hyvää ja arvokasta tänäkin jouluna oli se, että Suomen kirkoissa saatiin rauhassa ja pelkäämättä käydä kuulemassa joulun sanomaa.

Laitan tämän vanhan tekstin 1800-luvun Raamatusta ihan vaan vertailun vuoksi. Uskon, että menneinä vuosisatoinakin ihmiset ovat hämmestelleet ja kummastelleet uusia aikansa mukaisia sanankäännöksiä. En muista  kuinka mones käännös nykyinen käytössä oleva onkaan.

Kiitos lapsille kun tulitte välipäivinä käymään.

Tämä joulusta ja vielä muutama kuva tästä vuodesta.

 Vuoden alku oli yhtä juhlaa kun vietimme syntymäpäiviä täällä kotona.

Ei se sitten yhtään sattunut vaikka tulikin 80 täyteen. Ihan hyvä näin, kiitollinen tästä vuodesta.
 

Kesällä kukat ilahduttivat pihalla ja pientareilla.
 


 

Luonto on  täällä lähellä.



Valkoinen heinäsorsa uiskenteli joella tyttöheinäsorsan kanssa, loppukesällä pariskuntaa ei enää näkynyt.

Liekö tällä upeaturkkisella ketulla osuutta asiaan. Harakka häiriköi ketun päiväunia aurinkoisella ruohikolla.



Näitä säihkysääriä pihalla näkee melkein päivittäin.

Pari kertaa on tullut luntakin tänä talvena, nyt on maa melkein paljaana. Kettu on hyvässä kunnossa, upea häntä repolaisella.

Korkeimman kädessä on seuraavakin vuotemme. Toivomme rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa lähimmäisiään kohtaan. Yritetään jatkaa positiivisella mielellä uuteen vuoteen. On tuntunut hyvältä kun Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on toivottanut kansalaisille uutena vuotena "Jumalan siunausta!"

Onnea ja menestystä uudelle vuodelle!

Kotiseuturetki

Heinäkuulle saatiin mukava päätös, kun lähdimme pienelle ajelulle Torittuun.  Olemme ohi kulkiessamme ihailleet kyläsepän vanhoja rakennuksia vanhan nelostien varrella, meille oli uutta sekin, että nelostie on tosiaankin aikaisemmin sivunnut Sepän mäkeä. Nyt päätimme poiketa pihaan.

 Torpan rakennukset ovat peräisin 1700 - luvulta ja siellä on aina asunut kylän seppä.
Viimeisin seppä, Juho Kauren, on kuollut vuonna 1955.  Kunta osti tilan perikunnalta 1982 ja antoi sen kyläyhdistyksen hoitoon.

Kyläyhdistys rakensi uuden pajan 1982 ja pitää nyt rakennuksia kunnossa talkoo voimin.

Museo toimii kyläyhdistyksen kokoontumispaikkana. Kesällä myös yleisö pääsee tutustumaan menneen maailman kyläsepän kotiin ja pihapiiriin.

Keinutuoli ja pöytä toivat mieleeni elävästi mammani mökin. Siellä oli samanlainen pöytä, jonka ääressä juotiin korvikkeet ja kastettiin korput kuppiin. Astiavarasto ei kovin kummoinen ollut mammallani, tuollaisen pöydän kaappeihin ne mahtuivat. Se oli sota-aika silloin, mutta niin oli mammalla aina ollut.

Vanha perinnekasvi suopayrtti kukoistaa rapun pielessä.

Vanhan hirren kauneutta. Auringon puoleinen seinä on vielä pystyssä, kauan ovat kestäneet. Eikä home haise.

Yhdistetty sauna ja pesutupa. Lauteille on jykevät portaat.

Tälle laudalle emme keksineet käyttötarkoitusta. Oppaamme kertoi leveää lautaa käytetyn palvilihan valmistuksessa.  Lauta asetettiin palvattavien lihojen alapuolelle. Ylhäältä tippuva tirisevä rasva valui koverrettua uomaa pitkin alla olevaan astiaan talteen.

Tuonnekin on kurkistettava.

Nuo pikkuiset kepit ovat turvanneet kanojen elämää, sinne taakse vaan  kettua ja haukkaa piiloon.

Pikkulintujakin on muistettu lintulaudalla.

Muistan lapsuudestani, että tällainen aita oli helppo ylittää. Aidakset olivat kuin puolapuut. Kerran tuollainen aita tulikin ylitettyä varsin rivakasti kun olin erehtynyt menemään ahomansikoita keräämään lammashakaan. Iso kippurasarvinen pässi päätti karkoittaa pienen marjastajan saman tien.  Pääsin aidan yli turvaan suoraan nokkospuskaan. Muistojahan siitäkin rytäkästä vaan tuli.

Naapurin pellolla tuleentuu ohra.

Museokäynti ja aikamatka lapsuuteni muistoihin antoi ajattelemisen aihetta. Miten vähillä tavaroilla ja härpäkkeillä tultiin toimeen ja oltiin tyytyväisiä.

Ihan onnellinen minäkin olin siellä mamman mökissä. Pullamössöä kupissa ja pala paperia piirtämiseen. Mamma polki vanhaa singeriään, sen sätkätykseen oli hyvä nukahtaa. Mikä minut on muuttanut? Miksi olen haalinut kaikenlaista roinaa ympärilleni, kun paljon pienemmällä tavaramäärällä pärjäisi.

Terveellisiä nuo museossa käynnit.

Muistoja isosta kirjasta.

Pääsiäisviikolla luin ajatuksia herättävän kirjan, Puhdistus. Siellä eräs tapahtuma johti tämän kirjoituksen laatimiseen. Kerrottiin kuinka raamatun sivuja jouduttiin käyttämään valkian virittämiseen. Minullakin on kaksi kirjaa joiden tuhoaminen aiheuttaisi minulle suurta ahdistusta.

Täyttäessäni kymmenen vuotta isoäitini antoi minulle vaihtoehdon, saan lahjaksi raamatun tai gramofonin. Lapsenuskoni oli siihen aikaan niin voimakas, että yhtään en edes asiaa miettinyt, valitsin raamatun. Raamattu oli huonossa kunnossa, vasta minun ikiomassa kodissani kirja on saanut sille kuuluvan arvon.

Olisihan se gramofonikin kiva ollut. Yhdessä mamman kanssa sitä kuunneltiin sota-aikana. Valintaani en kuitenkaan ole koskaan katunut.

Raamattu on kuulunut isoisäni äidille, joka syntyi vuonna 1835. Kirjan etukannen taakse hän on kirjoittanut luvanneensa raamatun pojalleen (isoisälleni), joka on syntynt vuonna 1874. Isoisoäiti on merkinnyt lyijykynällä evästeeksi pojalleen etusivulle Jeesus Syyrakin kirja 14. Olen yrittänyt lukea tekstiä ja selvittää mitä äiti pojalleen on halunnut viestittää. Ihmetyttää sekin asia, että miksi hän on kynällä muuttanut lukujen järjestystä. Ehkä hän ensin on muistanut luvun virheellisesti?

Isoisäni avioitui mammani kanssa vuonna 1902. Lapsia oli jo syntynyt kolme, kun isoisä lähti Ameriikkaan vuonna 1906. Hän oli "mainarina" Michiganissa. Siihen aikaan ei maahanmuuttajia paapottu kielikursseilla ja päivärahoilla, hakku kouraan vaan ja hissiin, jos aikoi pysyä hengissä.

Isoisä sai säästettyä rahaa ja tuli Suomeen hakemaan perhettään. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos ensimmäisen maailmansodan takia ja uusi vauvakin ilmoitti tulostaan pian isoisän kotiutumisen jälkeen, syntyi minun äitini, jota pitkään kutsuttiin Ameriikan tuliaiseksi.

Isoisääni en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli vuonna 1932, pitkään sairastettuaan. Ameriikkaan hän ei enää päässyt palaamaan, matkarahatkin olivat kuluneet kasvavan perheen tarpeisiin. Lapsia syntyi kahdeksan, joista yksi tytär, Anna, kuoli pienokaisena.

Tämä vanha raamattu on ollut lapsenlapsieni kasteraamattuna, he edustavat kirjan kuudetta sukupolvea.

Tuo ylimmäisen kuvan toinen kirja on erittäin mielenkiintoinen, se on tätä raamattuakin vanhempi. Siitä kirjoitan ihan oman tarinan, siis kirjan sisällöstä. Minulle se tuli raamatun "kylkiäisenä".