Musiikkitestamentti

 Pitäisikö sellainen tehdä?

Eilen katselin televisiosta ohjelmaa, "Kun muisti pettää". Aihe kiinnosti kun tuota ikääkin on jo niin paljon, että pian en enää kehtaa postauksen tunnisteena käyttää "Noin kahdeksankymppinen".

Ohjelman vierailija, muistiasiantuntija Marko Mustiala, esitti kiinnostavan ehdotuksen.  Pitäisi laatia lista sellaisista musiikkikappaleista, joista on aikoinaan pitänyt. Jos sitten myöhemmin niin surullisesti tapahtuu, että muisti alkaa pätkiä, niin mieluisan musiikin kuunteleminen voi virkistää muistia tai ainakin auttaa kestämään. Tuossa on varmasti vinha perä, olen sellaista nähnytkin palvelutalossa.

Kun aloitin vapaaehtoisena ystävänä käydä Linda-palvelutalossa tapaamassa Anjaa kerran viikossa, hän sairasti alzheimerin tautia ja oli unohtanut lähes kaiken entisen. Anja rakasti laulamista, lauloimme yhdessä. Hämmästelin miten ihmeessä hän voi muistaa laulujen sanoja niin hyvin. Annoin vain ensimmäiset sanat laulujen alusta ja hän jatkoi onnellinen ilme kasvoillaan. Anja nukkui pois 93-vuotiaana.

Mitenkähän tätä listaa nyt pitäisi rakentaa? Voisi ehkä valita yhden tai kaksi jokaiselta eletyltä vuosikymmeneltä. Tuleekohan tästä vaikeaa? Päätän ottaa rennosti, listahan voi elää ja muuttua mielialojen mukaan, nyt kun vielä osaan deletoida ja näpytellä.

Ensimmäiseen kymmenvuotiskauteeni liittyy vahvana mielikuvana Markus-setä ja Malmstenin Mikki-hiiret. Ehkä kuitenkin sota-ajan lapsena valitsen "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Siitähän lapsonen sai turvaa ja lohdutusta.

Turun kaupungin lahja koululaisille 1950-luvun alussa oli nuorisokonsertit uudessa konserttitalossa, vieläkin tätä kirjoittaessani muistan sen haltioitumisen, jota silloin tunsin. Siihen maailman aikaan köyhälle lapselle ei mitään suurempaa voinut olla kuin edulliset konserttiliput ja oikea sinfoniaorkesteri.

Kirjoitin tästä  blogissani joskus kauan sitten, täältä se juttu löytyy. https://mammanmaailma.blogspot.com/2010/09/aika-antaa-muistoille-kultakehykset.html

Näitä samoja haluaisin kuunnella edelleenkin. Tähän lisäisin vielä ensimmäisestä näkemästäni baletista, Joutsenlampi, "Pienten joutsenten tanssi"     Satumaisen kaunista. Tämä oli nuoruuteni vuosikymmen, ei ollut televisiota eikä levysoittimia meillä.

Oikeastaan voisinkin lopettaa jo tähän, näistä 50-luvun suosikeistani saisi jo sellaisen pitkäsoiton, että ei paremmasta väliä.

Kolmas vuosikymmeneni osui 60-luvulle, syntyi kaksi pienokaista ja musiikki vaihtui tuutulauluihin tai tämän kaltaisiin, " Keitä te ootte pienet veitikat, kun en mä tunne teitä, piupali, paupali...piupali paupali

kun en mä tunne teitä".

Taloon tuli televisio ja pikku kakkonen.  Löytyi kuitenkin äidillekin jotain uutta ja ihmeellistä. pakko oli Googlata, että löysin tämän,      Elvis ja "Muss i denn".  Myönnän, olin aivan myyty, tätä haluaisin kuunnella dementoituneena jos elämä sellaisen kohtalon antaa. ( Mieluummin näin kuvan kanssa ). Edit Piaf , Maria Callas, en osaa valita.

70-luvulla meillä oli sellainen järjestys, että minulle tuli kirjakerhosta joka kuukausi uusi kirja ja exälle Fazerilta uusi levy. Nansy Sinatra, Simon and Garfunkel, Johnny Cash ja Roger Whittaker vihelsi.  Aina soi ja lasten huoneissa "piupali paupalit" olivat vaihtuneet Michael Jacksoniin ym. , en minä tiedä mitä niitä silloin oli.

 

 Oho, nythän onkin jo puoli yö. On löydettävä piste.

80- luku, Barbara Streisand lauloi Woman in love.💕

Mitä ihmettä, fonttikin vaihtui. Tämä oli tässä. Olen liian vanha, ei kukaan jaksaisi tehdä näin pitkää soittonauhaa.

 Ehkä jo huomenna teen uuden listan, kun tästä puuttuu se tärkein lauluni "Pauhatkoonpa elon meri, purten kestää sen..."

 

 

Puunhalaaja Turun linnan puistossa.

Puunhalaajalla oikein "silmät hikoilivat" kun pitkästä aikaa pääsi käymään lapsuuden aikaisessa tutussa paikassa. Turun linnan puistossa kävimme pikkuveljeni kanssa vuonna 1951 lähes joka päivä, toki muinakin vuosina, mutta tuo oli tärkeä ja ikimuistoinen. Yksi päivä oli erityisen merkittävä, pikkuinen poika oppi täällä kävelemään. Olin niin ylpeä veljestäni ja olen edelleenkin. Veli asuu Teksasissa, hänellä on aina paikka minun sydämessäni.

Koronaa uhmaten hän uskalsi tänä kesänä tulla vaimonsa kanssa kotimaassa käymään. Tapasimme Turussa, meillä oli kaikilla maskit ja rokotukset. Selvisimme terveinä, nyt he ovat jo kotona USA:ssa.

Minulla oli erityitä asiaa linnan turistimyymälään, kerron siitä myöhemmin lisää.

Tämä kuva on esilinnan pihalta.

Tänne varsinaiselle linnapihalle meillä ei lapsina ollut pääsyä. Päälinna oli monia vuosia suljettuna pommitusvaurioiden korjausten aikana.

Onneksi vanha linna on onnistuttu pelastamaan. Tulta ja sotia uhmanneet kiviseinät ovat kokeneet paljon yli 700-vuotisen historiansa aikana.

Matkakumppani huolehtii ostoskassista, jännittävää luettavaa, historian havinaa.

 Linnan puistokin valmistautuu jo tulevaan talveen, ruusupensaissa kypsyy marjoja linnuille.

Mammanmaailmablogi täyttää tänään 10 vuotta.

Olin suunnitellut laittavani oikein juhlapostauksen tälle päivälle, mutta nyt ei onnistu millään.

Etsin vuoden 2009 albumista kuvan entisen kotimme  ruusuorapihlajasta, se oli sinä kesänä niin ihanan kaunis. Minulla oli uusi kamera ja oma blogi. Johanna tyttäreni auttoi minua blogin avaamisessa ja pian sain ystävällisiä ja auttavaisia blogikavereita, heiltä sain paljon hyviä ohjeita ja kannustusta. Teillä kaikilla rakkailla ystävillä on vieläkin paikka sydämessäni. Kiitos tästä kymmenestä vuodesta.

Jos huomenna on parempi päivä saatan vielä jatkaa tätä muisteluani pikkuisen.

Aikamatkalla Malemeen, tarua ja totta.

Lukupiirin maaliskuun kirjaksi valittiin Anja Snellmanin uusin teos: Kaikkien toiveiden kylä.

Kirjassa kerrotaan  93-vuotiaasta Agavesta, joka on jäänyt yksin kotieläintensä kanssa asumaan autioituneeseen vuoristokylään ja nuoresta Monikasta, jonka puseron taskun päällä oli oranssinen merkki tekstein: Guide.

Monika löytyi tajuttomana vuohipolulta pahoin loukkaantuneena. Agave sai aasinsa avustuksella raahattua ruhjotun tytön kotiinsa Pneuman kylään. Siitä alkoi kahden hyvin erilaisen naisen tarina. Monika ei herättyään muistanut nimeään, eikä tapahtuneesta mitään. Agaven hoivissa muisti palasi vähitellen.

Kiinnostuin tarinasta huomatessani tapahtumien sijoittuvan tuttuihin maisemiin, Malemeen, Haniaan ja läheisille vuorille.

Tuntui kuin olisin lukenut kuvakirjaa. Tunsin jo laventelin ja hunajan tuoksun.

Tunnistin Agaven ajatusten usein kohtaavan omieni kanssa, olemmehan samaa ikäluokka, sota-ajankin kokeneet. Nuoren Monikan suorasukaista suunpieksentää ensin vähän kummastelin. Eikö hän ymmärtänyt olla kiitollinen Agavelle henkensä pelastamisesta?  Oli Monika kiitollinen ja vuorella vietetyn kesän jälkeen hänestä voikin jo sanoa, hieno nuori nainen.



 Agaven aasi oli nimeltään Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonilainen.

Adonis löysi Monikan vuorelta pahoin loukkaantuneena. Myöhemmin Adonis järjesti naisille mukavan yllätyksen.

Agave kertoo mistä kylän punaturkkiset kissat polveutuvat.

Agaven puutarhassa kasvoi yrttejä ja kaikkea tarpeellista.

Kukko ja kanoja, tämä minun kukkoni on vähän sulkasatoinen, mutta kiekui kuitenkin hyvin miehekkäästi.

Vuohi ja lampaita.

Keväällä rinteillä kukkivat akaasiat. Ne saavat johdattaa meidät pois Agaven pihapiiristä ja kylästä, joka Agaven valmistaman kyltin mukaan oli myytävänä yhdellä eurolla.

Tämä infotaulu liittyy Agaven elämäntarinan kertomuksiin, jotka Anja Snellman on taitavasti kirjoittanut. Tapahtumaan viitataan kirjan päällyskuvassa.

Viimeinen leposija yli neljälletuhannelle nuorelle saksalaiselle sotilaalle, nuoria miehiä 18 - 23 vuotiaita. Sodan mielettömyyden muistomerkki tämäkin, kaikkien sotien.

 Saksalaisten sotilaiden hautausmaa on Malemessa korkealla mäellä, sieltä on upeat näkymät merelle.

Vuoden 1941 tapahtumat liittyvät saaren vanhemman ikäpolven muistoihin.

Kreetalainen hautausmaa.

Late Minoan Tholos Tomb, historiallinen muistomerkki. Agaven omaan luolaan mentiin salaisen luukun kautta.

Agave tunsi yrtit ja tiesi niiden parantavat vaikutukset.

Hanialainen jalanjälkivessa, tällaista turistit eivät asumuksiinsa haluaisi.

Tuliko nyt liian proosallinen loppukuva postaukseen, ehkä?  Liittyy kuitenkin elämään ja olemiseen hyvin oleellisesti ja kun kirjailijakin asian esille otti niin antaa olla.

Kirjaa on ollut helppo lukea kun henkilöitäkin on vain kaksi ja tekstin fontti muuttuu erilaiseksi muistelmissa ja kirjeissä. Hyvä kirjailija osaa tuottaa hienoa ja kiinnostavaa tekstiä ilman runsasta v-sanan käyttöäkin.

Tämä kirja on ollut mukava lukukokemus. Tekstiä olen kuunnellut myös Erja Manton lukemana. Yritin kertoa kirjasta paljastamatta liikaa tapahtumien käänteistä.

Lukiessani sain korvamadon, kun kuuntelin tunnelmaan päästäkseni tämän.

Oli ihan pakko laittaa vielä tämä kuva, amen, sanoisi Agave.

Loppukiri, vuoden viimeinen postaus.

Jouluaattona ohikulkumatkalla Lahden Läntisellä hautausmaalla, juuri sinisen hämärän kirkastumisen aikoihin.  Talvinen luonto kauneimmillaan, mäntyjen ja kuusien oksilla kuuraa. Tämäkin vain Salpausselän harjuilla, etelämpänä paljaat oksat.

Tytär paistoi vielä joulun viimeiset piparit, häneltä tuo taiteilu sujuu taikinastakin.

Auttoinen, Keinuhongantilan joulumarkkinoilta kävimme hakemassa joulun tunnelmaa.

Pitäjän kaunein ja hauskin klapipino. Tätä ihanuutta on käyty kuvaamassa valtakunnan lehtiinkin.

Kurkistamme sisälle, tuossa voisi kesällä ottaa pienet nokosetkin, tukeva lavitsa.

Nimet kirjaan, kahvetta ei sentään tarjottu.

Lopuksi vielä ovi säppiin. Tuo "haka" on niin yksinkertainen ja nerokas, haarainen oksa ja kolo koivuklapissa.  Tämän klapitaiteen tekijällä on mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä toteuttaa ideansa.



Tämä vuosi on ollut minun osaltani vähän köyhä ideoiden suhteen, mitään kivaa ei ole syntynyt. Viimeksi lopuksi joulukortitkin jäivät "tarttis tehrä" -vaiheeseen.

Paljon aikaa olen käyttänyt sukututkimuksen parissa. Nykyään se onkin helppoa kun vanhat kirkonkirjat ovat vanhimmilta osiltaan jo digitoituja.  Nyt ei enää tarvitse selailla pölyisiä paksuja kirjoja. Olisihan sekin kiinnostavaa, koskaan ei tiedä mitä sivujen väleihin on tallennettu. Tuo kuvan aukeama on hauska, siellä prässiin on päässyt keto-orvokki. Tämä kyseinen opus onkin varsinainen herbario, näitä kukkia on säilössä paljon.

Olen mm. tutkinut esiäitini Serafian vaiheita. Elämä 1800-luvun piikatyttönä ei ole ollut helppoa. Tutkimukseni on vielä vähän kesken, kerron ensi vuonna lisää.

MH ei ole löytynyt vielä, ehkä hän ei ole ollenkaan minun blogiystäväni, osunut sattumalta lukemaan kesäkuisen juttuni. Toive hänen löytymisestään elää vielä.

Koska tämä kulunut vuosi on ollut minulla blogimaailmassa hiljaiseloa, niin laitanpa pikakelauksella vuoden aikana ottamiani kuvia. Tunnekin on sellainen, että laukkaavan hevosen selässä on menty, niin on nopeasti vuosi kulunut.

Vuoden alussa ennen loppiaista taatalla oli nuori apulainen, saunan ikkunat kaipaavat vähän "fiksausta".

 Ystävänpäivän viikolla Padasjoen Luonnonystävät ripustivat kyläläisten suositulle lenkkitien puihin  kulkijoiden iloksi vähän lukemista. Taatan kanssa ripustimme tämän jutun, myös päiväkotilapset olivat tehneet omia kivoja viestejään. Viestien piti olla puissa sunnuntaihin asti, iltapäivällä kävimme hakemassa omaamme pois, joku oli sen jo napannut mukaansa.

Talvikauden kauniit vierailijat.

Huhtikuussa he jo meloivat Kirkkojoella.

Toukokuussa puutarha puhkesi kukkaan.

Näistä kaskisavuista olikin jo kesäkuun alussa juttua blogissa.

Heinäkuussa kävimme hämmästelemässä taidetta Auttoisilla vanhassa lakkautetussa kansakoulussa. Pihassa oli  ensin kuvattava komeaa kukkoa. Isäntä kertoi, että kukolla oli ollut tiukat paikat vähän aikaisemmin. Oli  joutunut ketun hampaisiin, mutta kukon onneksi isäntä oli ehtinyt hätiin ja kukko pelastui muutamaa sulkaa köyhempänä.

Tässä teoksessa oli jotain satumaista. Tilaan käveltiin valkoista käytävää pitkin, kuului hiljaista kaunista musiikkia.

Elokuussa kävimme vielä Turussa, ehdimme nähdä velipojan vaimoineen ennen heidän paluutaan kotiin Teksasiin.

Suomen joutsenen mastoja maalattiin. Minua huimasi jo kuvaa ottaessakin, ei olisi mitään asiaa tuonne ylös kiivetä.

Syksy oli tänä vuonna erityisen värikäs. Tämä sienikuva on vaan otettava uudelleen jokaisena syyskuuna uudelleen. Tuo nyt vaan on niin herkullisen näköinen.

Vähäsateisesta kesästä huolimatta vähän saalistakin metsästä saimme.

Tämä pihan kaunistus teki uudet kukat vielä lokakuussakin.

Alastaron kirkko, täällä ovat minun juureni.

Loimaan saviseutua, samalla retkellä.

Metsäretkellä jossakin Taruksella tai Evolla, savottamökki.

Taata tiesi tämän pylvään merkityksen. Suolakivi metsän asukkaille, nyt sekin on kuvattu ja mamma tuli yhtä tietoa  viisaammaksi.

Tämä on täältä meidän kotirannasta, lasin läpi kuvattuna.

Mökkitiellä  kahdeksas lokakuuta oli muitakin kulkijoita, vielä ehtivät poikaset varttua ennen muuttomatkaa.

Lokakuun lopulla myrsky kaatoi meille takkapuita. Tuosta ei ilman metsurin apua läpi mennä.

Nyt pöllit ovat jo pinossa odottamassa kevättä ja klapikonetta.

Kiitos kaikille blogiystäville, olette uskollisesti pysyneet mukana lähes kymmenen vuotta.

Hyvää uutta vuotta!