olin tällä kerralla. Nyt en kadottanut rytmiäni, mutta lääkärikirjassa tuntuu riittävän nimikkeitä varalleni vähän joka lähtöön.
Haluan kertoa tämän tapahtuman blogissani koska tiedän sivuillani käyvän seniorikansalaisia ja nuoremmillakin lukijoilla on äitejä, tätejä, mummoja ja naapureita, joille voi tapahtua samaa kuin minulle nyt.
Maanantai-iltana tunsin voimakasta huimausta, arvelin sen johtuvan alhaisesta verenpaineesta, joka on minulle tyypillistä. Vielä en huolestunut enempää, mutta yöllä kun heräsin huomasin huimauksen jatkuvan, mitähän tämä nyt taas on. Aamullakin talo pyöri silmissä. Yritin pukeutua, mutta sitten rysähti.
Jalat pettivät alta ja kaaduin pitkin pituuttani lattialle. Löin pääni vaatekaapin oveen, polveen sattui ja kyljessä oli komea mustelma, voin pahoin. Onneksi luut kestivät, mutta omin avuin en ylös päässyt. Mies oli kuullut alakertaan verstaalleen kovan kolahduksen ja tuli katsomaan mitä on tapahtunut. Hän auttoi minut takaisin petiin ja lähti hakemaan verenpainemittaria. Siinä kohdassa huimaus vaan yltyi, yritin katsoa kelloa ikkunalla. En nähnyt mitään selvästi, numerot kellotaulussa näyttivät tanssivan ripaskaa. Oksentaminen alkoi, viime hetkellä taata sai haettua hätiin pesuvadin.
Nyt soitto 112:n ja ambulanssi tulikin nopeasti, olin tällä kerralla sairastunut virka-aikana joten "lanssi" oli omalla kylällä. Kun nuoret reippaat ensihoitajat tulivat sisälle, istuin sängynlaidalla vati sylissä ja taas puklattiin kurkkutorven täydeltä.
Oli kolme syytä miksi lähdettiin mummoa kuskaamaan Akuuttiin Lahteen, pyörtyminen, pään kolhiminen ja verenohennuslääkkeen käyttö. Olisi saattanut tulla verenvuoto tai tärähdys aivoihin. Minullahan oli jo kaksi ikävää kokemusta Pradaxan aiheuttamista verenpurkauksista jaloissani, tuntui kauhealta ajatella sellaisen tapahtuneen pääkopassa.
Kiitollisena ajattelen nuoria ensihoitajia, he tekivät työtään rauhallisina varmoin ottein rautaisella ammattitaidolla. Tippaletkukin saatiin käteen ilman mitään ylimääräistä tökkimistä. Kiitos Taina ja työparinsa.
Ensiavussa nuori neurologiaan erikoistuva lääkäri otti mummelin haltuun. Kyseltiin, koputeltiin, otettiin verikokeita ja lisättiin tippaan pahoinvointilääkettä. Olo helpottui, eikä siinä pötkötellessä enää huimannutkaan.
Mummelia lähdettiin viemään lisätutkimuksiin, kuvattiin pää ja kaulasuonet. Ei löytynyt mitään hälyyttävää, kaikki näytti olevan kunnossa. Luulin nuoren lääkärin pettyneen kun mitään ei löytynyt ja hän vielä sanoi, että kun te tulitte tänne pillit soiden, niin tämä nyt katsotaan loppuun asti. EI muuten soinut pillit. Miten noihin lääkäreiden sanomisiin oikein pitäisi suhtautua?
Tässä vaiheessa olin taas tutussa paikassa ja minusta tuli rouva 26. Henkilökunta täällä "valvomossa" on aina suhtautunut minuun ystävällisesti, vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana joutunut heitä vaivaamaan liiankin usein. Mieluummin olisin terve. Vanhan ihmisen ei ole mukava sairastaa kun väkisin tulee mieleen kuinka jatkuvasti valitetaan kustannuksista ja säästää pitäisi. Kuvittelin jo mielessäni kunnanherrat istumassa rahakirstun päällä verorahoja varjelemassa.
Palataanpa asiaan, minut määrättiin vuodelepoon, mikä kauhukseni tarkoitti sitä, että vessaankaan ei saanut lähteä. Tuonko alusastian kysyi hoitaja, asiaa hänelta tiedusteltuani. Ei vielä, kiitos. Enhän minä voinut, mieshoitaja, nuorikin vielä. No, sekin hetki sitten tuli. Voi, herraisä, onko minun nyt pyydettävä tässä verhojen takana sänkypottaa, kun tuota suolavettäkin on tuupattu suoneen jo monta tuntia. Kärvistelin siellä verholoosissani jalat ristissä, kun kaksi sisarhentosinistä kiiti ohitseni. Parkaisin heidän palattuaan, että tuokaa se hitsin kippo tänne, halkean kohta. Voihan tanttelin tuuri, jotenkin siinä sählättiin niin, että peitto kastui ja pyykkiä tuli. Nolottikin vähän.
Siinä vuodelevossa odottelin tuloksia ja lääkäreiden seuraavaa siirtoa. Kuuntelin olosuhteiden pakosta monia uskomattomia kertomuksia ihmisten kokemista niistä tapahtumista, jotka olivat johtaneet heidät verhojen taakse odottamaan. Yksi esimerkki. Täytyy myöntää, että huvitti kun ääni vastasi, pullo kossua ja viisitoista bisseä, siis 15. Samalla katselin kauhuissani kun suolavesipussi taas roikkui koukussaan tyhjän ruttuisena, kohta sen suolaveden taas pitäisi siirtyä sinne petipottaan minun munuaiseni kautta.
Iltavilakalla nuori lääkärini tuli kertomaan tutkimusten tuloksista ja sanoi siirtävänsä minut neurologian tarkkailuun. Yö meni osaltani ihan hyvin, nukuin ja tarkkailin tippatelinettä. Petipottaoperaatio meni täälläkin ensin totaalisesti pieleen, mutta ihana hoitajatar keksi keinot vahingon minimoimiseksi, selvittiin yhdellä petivaatteiden vaihdolla. Aamulla sain ensimmäisen kerran jotain syötävää. Ruusunmarjainen viili ja tee maistuivat taivaalliselta ja mikä hienointa he tarjoilivat sen vuoteeseen. Sellaista en olekaan kokenut senjälkeen kun lapset joskus äitienpäivänä toivat kahvitarjottimen vuokkokimpun kera sänkyyni.
Lääkärikierron jälkeen tuli siirto neurologian vuodeosastolle, pääsin eroon tippatelineestä ja sain mennä vessaan ja suihkuun. Osastolla sain oikein hyvää ruokaa ja nukuin yön tosi hyvin. Aamulla huimaus vei taas mielen matalaksi, karuselli alkoi heti kun nousin pystyyn.
Odottelimme taas lääkärikiertoa, olin jo testannut vointini pienellä kävelylenkillä käytävällä, ei onnistunut hyvin, jouduin turvautumaan turvakaiteeseen.
Tuli ulkomaalainen lääkäri, nimeä en nimilapustaan pystynyt lukemaan, harmi. Vai ei pysytä tolpillaan, no tutkitaan. Hän laski ensin vuoteen vaakatasoon ja komensi minut selinmakuulle niin että pää roikkuu sängyn ulkopuolella. Vähän siinä käänneltiin ja dignoosi oli valmis, korvan kaarikäytävän asentohuimaus. Tutkimus ei kestänyt kahta minuuttia kauemmin. Vielä tarvittiin korvalääkäriä, ulkomaalainen auttajani lupasi soittaa korvaklinikalle ja pyytää minulle aikaa vielä samalle päivälle.
Iltapäivällä osastolle tuli soitto, tuokaa se mummeli tänne. Sairaanhoitaja saattoi minut korvaklinikan puolelle, pääsin heti sisään korvalääkärin käsittelyyn ja muutamassa minuutissa huimaukseni oli poistunut. Ei tarvittu mitään lääkkeitä tai apuvälineitä, päätä kääntelemällä homma hoitui. Sain ohjeita kotihoitoon mahdolliseen uusiutumiseen. Korvalääkäri palautti minut myös karun todellisuuden eteen, jos jonain päivänä olen kuvitellut olevani vielä melkoinen mimmi, niin nyt sen tiedän harhakuvaksi. Korvalääkäri mainitsi kyseisen asentohuimauksen olevan tyypillistä vanhuksille.😊 Mikä iloinen asia, että on saanut elää näin kauan.
Vuodeosastolta tulivat hakemaan minua takaisin, oli ihana kävellä kun ei tarvinnut pelätä kaatumista.
Fysioterapeutti kävi vielä tarkistamassa, että pystyn kävelemään portaissa ja pysyn pystyssä. Sain lisää
ohjeita tulevan varalle.
Sain soittaa kotiin, että valmista on. Noutaja saa tulla.
Uskomaton kokemus, vaiheita oli vaikka kuinka paljon. Kohtasin näiden kolmen päivän aikana monta kymmentä hoitajaa ja talon muuta henkilökuntaa. Kaikki ahertavat siellä potilaiden parhaaksi, kiirekin on välillä ja me potilaat joskus hankalia. Kokemus oli hämmentävä ja avartava. Haluaisin kiittää kaikkia minua hoitaneita henkilöitä, ovat hienoja ihmisiä tekemässä tärkeää työtä.
Tällä kerralla sairauteni oli hyvänlaatuinen ja helposti hoidettava, mutta hoitamattomana se olisi kohtalokas jos kaatuilisin ja kolhisin pääni esim. kotona portaissa, verenohennuslääke vielä pahentaisi tilannetta.
Tästä nyt tuli tällainen maraton litania, mutta uskokaa pois, paljon jäi vielä kertomatta.
Summa summarum eli loppujen lopuksi, en siis mennyt turhaan verorahoja kuluttamaan.
Sanotaan; "Oppia ikä kaikki". Seuraavaksi kerron mitä opin tällä matkalla sen lisäksi että olen vanhus.
