Öttiäisiä

Seurailin öttiäisen puuhia.

Hieno kukka ruohosipulilla, kannattaa niitä aina kuvata.

Tämän kuvan piti olla esillä ensimmäisenä, en kuitenkaan jaksanut korjailla. Meni miten meni.

 Niinhän isokirjakin sanoo: "Ensimmäiset tulevat viimeisinä ja viimeiset ensimmäisinä".
 

Kukahan tämä luonnonihme mahtaakaan olla?

En saanut esittelyä, selkänsä käänsi uteliaalle.

No, suostui kuitenkin kasvokuvaan.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa".

Vielä yksi kuva. Onkohan tuossa voikukanlehdellä punkkeja? Tuli vaan mieleen, en niitä kuvatessani huomannut. Onneksi oli saappaat jalassa.

Elämään suostuminen.

 Lauantaina valmistuivat junasukat ensimmäiselle perheeni neljännen sukupolven edustajalle. Kutileeni jälki ei enää ole tasainen ja kaunis, siitä on tullut epätasaista ja liian pitkät silmukat. Syytän nivelrikkoisia sormiani. Oli kuitenkin ihana kutoa tulevalle pienokaiselle varpaiden lämmikettä. Jokaiseen silmukkaan olen lisännyt paljon rakkautta,  rukousta ja Korkeimman suojelusta toivoen. Olenkohan sitten maaliskuussa isomamma, isoisoäiti tai olisiko ylämummo sopiva arvonimi?

 

 Elämme sellaisia aikoja, että netin uutisissa tuntuu lävähtävän silmille vain huonoja uutisia. Löytyy hyviä ja opettavaisiakin juttuja, pitää vain vähän surffailla, etsiä ja valita oikein.

Omassa elämässäni on tämän puolenvuoden aikana tapahtunut sellaisia asioita, joita on ollut vaikea käsitellä. Usein on tuntunut mahdottomalta hengittää. Tätä en jaksa, tuo lause oli ominta minua monta kertaa. Aika ja ihana kevättalven valo on tehnyt tehtävänsä, olen jaksanut nousta kuilun partaalta elämään jälleen.

Koska kirjalliset kykyni ovat sitä mitä ovat, en osaa ajatuksiani tarpeeksi selkeästi ilmaista niin lainaanpa tähän päivänä muutamana netistä löytämääni tekstiä. Jossakin iltapäivälehdessä oli kerrottu K Väänäsen elämästä. Lainasin pienen otteen tekstistä, siitä sain itselleni hyvän elämänohjeen.

"Kokemuksen ja oppimisen ketju on ihmisillä harvinaisen pitkä. Siinä on eräänlainen ihmiskunnan voimavara. Oma mummini kuoli 95-vuotiaana. Hän sanoi kerran minulle, miten tähän elämään pitää suhtautua: elämää ei pidä pyrkiä hallitsemaan, vaan elämään pitää suostua. Se jäi minulle syvästi mieleen."  Kari Väänänen SEURA- lehti 2020

Tuo lainaus sopii niin minulle. En enää yritä hallita elämääni, vaatimattomasti vaan suostun elämään. Olen kuitenkin valmiina kun kutsu käy ja kirkonkellot kumahtelevat.

**

Palatakseni taas nykyhetken viimaan ja pakkaseen. Kävin kylillä seurakunnan Olkkarissa, siellä oli esitelmöimässä SPR:n edustaja, kahvit ja teetkin tarjottiin. Teemana oli vapaaehtoinen ystäväpalvelu.

Kirkkojoen sorsilla avoveden alue pienenee.

Valokuvaajalta odotettiin pientä aamupalaa. Nyt ei ollut siemeniä mukana, sorry.

Kirkkosilta autoille, tästä eteenpäin vesi virtaakin avoimena Päijänteelle. Kuva on otettu kävelysillalta.

 Tästä polkaistaan menopelit liikkeelle. Kuva on Olkkarin pihalta.

Kävin vielä tilaamassa huomiseksi pizzan ja hain kirjastosta lukupiirin maaliskuun kirjan.

"Etuoikeutettuja ovat he, jotka luulevat muistavansa." Kenen viisaus? En muista.😉

Apteekki ja kauppa, sinne nyt.

Pradaxat loppuvat sunnuntaina, niitä on nieltävä aamuin illoin. On työnnettävä ferrari pihalle ja menoksi. 

Kassi, Kela-kortti, pankkikortti, avaimet, kamera ja vesipullo. Lämmin päivä, tähän reissuun menee ainakin se tunti, ellei sitten kaksi.

 

Nyt iski paniikki, saankohan kutsua menopeliäni ferrariksi? Vai tuleeko Maranellosta nootti? No, minkäs teet kun tämän punaisen aparaatin ensimmäisen kerran näin, niin "ferrari", se minulle oli. Eihän  omassani muuta yhteistä oikean Ferrarin kanssa ole kuin neljä pyörää, kaunis punainen väri ja vauhti, tietenkin.😉

Ferrari nyt vaan on suosikkini. Olemmehan puolison kanssa katsoneet F1-kisoja yhdessä jo vuosikymmeniä. Kisojen katsominen loppui nyt minulta, kun en voi itselleni maksukanavia kustantaa. Toivottavasti puoliso siellä toisessa ulottuvuudessa vieläkin pystyy F1-kisoja seuraamaan.

 

Miten joku näin kaunis voi olla myrkyllinen. Täällä tien poskessa näitä kasvaa oikein sukukunnittain.

Näin se matka sujuu, pysähdyn välillä kuvaamaan, vedän ferrarissa jarrut kiinni ja istun nauttimaan pari hörppyä vettä pullosta.

Tästä kun kirkon luota käännyimme oikealle olimme jo melkein kotona. Puistolehmusten tuttu muoto on painunut alitajuntaan, se on kuin sokeritoppa, suippo latva. Ropsahti pieni sade, on kiiruhdettava kotiin. Tossua toisen eteen, hopi, hopi.

 Ihme, ettei minun ferrariini ole kehitetty avatun sateenvarjon telinettä, pitäisi olla kolme kättä. Annan ilmaisen vinkin suunnitteluinsinööreille.

Aikaisemmin mies aina katsoi uudet blogipostaukseni. Hän toivoi, että kuvien lisäksi kirjoittaisin enemmän tekstiä. Päiväni vaan ovat niin toistensa kaltaisia, että mistä ihmeestä voisi jutun juurta keksiä. Omia hassuja sattumuksia tosin tapahtuu harva se päivä, hukkaan tavaroita, unohdun lukemaan nettiuutisia pitkäksi toviksi vaikka olin suunnitellut tekeväni jotain hyödyllistä. Illalla sitten saatan nukahtaa TV:n äärelle, ja ihmettelen mihin se tämäkin päivä on minulta kadonnut, vastahan oli aamu.

Huomenna tyhjennetään talviomenapuun viimeiset omput, onneksi apua on tulossa.