Silloin kun perunamaat kukkivat.

Luimme kirjan, joka innosti meidät lähtemään kesäretkelle Hattulaan. Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Kirjan nimi herätti mielenkiinnon. Kannatti lukea, historia on usein yllätyksiä täynnä.

Pyhän Ristin kirkko Hattula

Kirkko rakennettiin omassa pitäjässä valmistetuista tiilistä ja se valmistui katoliseksi kirkoksi. Opas kertoi, että vieläkin Hattulassa käy pyhiinvaeltajia ulkomailta asti.

Tämä hauska kuva kirkon eteisessä aiheutti aikanaan pahennusta. Siinä 1500-luvun paljaspeppuiset veijarit kisaavat, mittelöivät voimiaan köydenvedossa. Tätäkin tapahtumaa Anneli Kanto kuvailee sanallisesti kirjassaan.

Pyhä Yrjö

Kirkon kaikki sisäseinät ovat koristellut maalauksilla.

Pyhä Birgitta 1400-luvulta.

 Padasjoen kirkossakin on ollut veistos Pyhä Birgitta, se on lahjoitettu Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin  vanhan kirkon palon jälkeen. Patsas onnistuttiin pelastamaan.

Hattulan uudempi kirkko.

Kannattaa poiketa Pyhän Ristin kirkossa jos Hattulan tienoolla liikkuu. Valokuvaaminen on vähän vaikeaa valaistuksenkin takia. Kirkko on kesällä avoinna yleisölle joka päivä, kannattaa varmistaa kellonajat etukäteen.

Historiaa, tositarinoita Turusta.

Näitä tarinoita lukiessa ei kannata mutustella sinisen hetken suklaata, tarvitaan kunnon törinää ja Åbo Slåtts struuttu. Ihan varovaisesti kuitenkin ettei verenpaine liikaa nouse.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, se nyt ei ole mikään ihme, kun on syntynyt Suomen Turussa. Sukututkimuksen myötä vanhat asiat ovat vieneet ajan ja ajatukset. Uusia elämys- ja seikkailumatkoja ei tällä iällä enää pystykään toteuttamaan, siinä koronakin on auttanut. Nyhjätään vaan täällä kotona.

Kirjaa siis olin linnasta hakemassa, edellisen hain kaksi vuotta sitten, se kertoo 1600-luvun turkulaisista naisista. Tämä uusi täysin erilaisista turkulaisista. Veli Pekka Toropainen on historiantutkija, minusta on tullut ihan fani. Videolla hän kertoo tulostaan Turkuun ja esiäidistään Karin Hakolasta. Karin on minunkin: "Karin Jacobsdotter Bortsbölesläkt is your 12th great grandmother. ". Olen käynyt Tuomiokirkossa nostalgiaretkellä. Ilman tällaisten viisasten miesten tutkimuksia en mitenkään olisi onnistunut seuraamaan esi-isiä ja -äitejä näin kauaksi menneisyyteen. Karin oli kolme kertaa avioliitossa, nuorin puoliso oli Erkki Olavinpoika Spåra. Olen sukua molemmille puolisoille. Erkin veli Heikki Olavinpoika Spåra on minun: "Heikki Olavinpoika Spåra is your 10th great grandfather." (lainaukset, Geni)

Piti vielä mainita, että Heikki Olavinpojan vaimo on Karinin tyttärentytär Walborg. Erkin ja Heikin isä on Olavi Jaakonpoika Spåra, minun 11. isoisäni.

Linnan voutina on toiminut Karin Hakolan setä  joskus 1550-luvun tienoolla.

Nyt on ryhdyttävä lukemaan lukupiirin syyskuun kirja loppuun, sen jälkeen taas hiukset pystyyn nostattavaa Toropaisen pyövelitarinoita.

Raotetaan vähän struuttua ja otetaan pienet ärhäkän makuiset maistiaiset.😊

Music For Hope

 Pääsiäisenä lähetettiin Milanosta ympäri maailman Andrea Bocellin konsertti. Hän lauloi urkujen säestyksellä tyhjässä Tuomiokirkossa. Tämä historiallinen konsertti kosketti sieluani.

Viimeisen laulun,  Amazing Grace, Andrea Bocelli lauloi ulkona. Tätä laulua kuunnellessani tunsin syvästi ihmisen pienuuden ja voimattomuuden, kuinka pienenpieni virus voi kirjoituttaa historian uusiksi ja yllättää ihmiskunnan lähes täydellisen valmistautumattomana tällaiseen pandemiaan. Ihminen suuressa viisaudessaan on taas kerran yllätetty. Sadattuhannet ihmiset ovat  jo menettäneet omaisiaan ja ystäviään. Tämä on ihmiskunnan yhteinen suru. Nähtäväksi jää mitä huominen tuo tullessan.

Onneksi meillä on toivoa, yhdessä tästä selviydytään. Uskoisin, että maailma ei tämän koettelemuksen jälkeen enää ole samanlainen kuin vielä vuoden alussa oli.

Laulun aikana näytettiin kuvia hiljentyneistä suurkaupungeista.

Onko milloinkaan kautta  rauhanaikaisen historiansa riemukaaren aukio ollut näin tyhjä?
 

 USA:ssa miljoonakaupunki on hiljentynyt.

Autiokaupungilta näyttää Lontookin.

Vielä kuva Pariisista. Kaikki kuvat olen valokuvannut TV:n ruudusta YouTuben nauhoituksesta. Tämä postaus on tehty itselleni muistoksi. Konsertin musiikin voi kuunnella YouTubesta.

Toivon tämän konsertin tuoneen lohtua surullisia asioita kokeneille ihmisille.

Tulevalle vuodelle

Kälyni Teksasissa on hyvä tyyppi, hän löytää aina jotain hauskaa tilanteeseen sopivaa kuvaa tai tarinaa mieltä virkistämään. Näin nytkin, minullahan on jos jonninmoista kremppaa ollut jo vuosikausia, tämä 1786-luvun ohje pelasti eilisen päiväni.

Juttu on niin hassun hauska, että epäilin ensin vitsiksi. Onko tosiaankin niin, että 1700-luvulla aivojen liiat höyryt pääsivät ulos tukkaa kampaamalla? No, minulta ainakin pääsi turhat höyryt aivoista jo tätä  lehtileikettä lukiessa.

Google on meikämamman tietopankki ja -säilö, kun omat älylliset resurssit ovat rajalliset ja muistokin joskus pätkii. Googlasin C.W. Loindieriä ja sieltähän löytyikin lähdetietoa ja uskonvahvistusta tälle "terweyden warjelemisohjeelle",  Hyviä vinkkejä on vielä lisääkin linkin takana.

 Olkoon tämä pieni loppukevennys tälle vuodelle, ei nyt irronnut mitään syvällisempää tänään, mutta huomenna on taas uusi päivä.

"Uni eli nukkuminen on sangen hywä...", siispä  nyt pikku nokosille.

Ensilumi

Joka syksy se aina tulee , nyt  tuli Mantan päivänä niinkuin viisi vuotta sitten, sen muisti Fb. Aina  lumi vaan yllättää, vaikka hyvin tiedetään sen tulevan. Säätieteilijät antavat hyvät ennusteet jo monta päivää aikaisemmin.

Ei täällä vielä valmiita oltu, lehti puussa ja omenoitakin vielä. Edellisenä päivänä kuitenkin talvirenkaat vaihdettu.

Siellä niitä vielä on yläoksilla, piirakkatarvikkeita.

Ympäristö muuttui valoisammaksi, maassa oli puhdasta valkoista lunta. Sopivan kosteaa lumiukon tai onko jo sanottava  lumihenkilön tekemiseen. En minä nyt enää, vanha ihminen, kun ei ole noita pikkuisiakaan pihassa pyörimässä. Lastenlapset jo kaikki mammaa pitempiä.

Kolmen bambin ryhmässä oli yksi utelias, suostui kuvattavaksi. Lavassa on vielä lehtikaalia tai oli.

Eilen satoi vettä, olisi tarvittu poutasäätä kun rannassa oli tapahtumia. Kylä on jo hiljentynyt ja rauhoittunut, veneilijät ovat vieneet kalliit paattinsa talviteloille.

Ruoho on vihreää kuin juhannuksena ja lehtikuusissakin vielä neulaset tallella.

 

 Kullasmarinan Hiekkarannan Helmessä vieraili vihreiden kansanedustaja Touko Aalto, hän kertoi ajatuksiaan luonnonsuojelusta ja erityisesti soiden suojelusta ja soiden entisöimisestä alkuperäiseen kuntoon.

Kullasmarinan lomakylän käyttöön on syksyllä rakennettu Hiekkarannan Helmeen muinaissauna kivikautiseen tyyliin. Saunan vihkijäiset olivat  eilen ja ensimmäisiä kylpijöitä opasti muinaistekniikkaan perehtynyt Miika Vanhapiha.

 
Kivikaden sauna.

Saunan oviaukko on peitetty taljalla.

Rakentamiseen on osallistunut perinnetaitaja Reino Halin, hänet olenkin esitellyt blogissani jo aikaisemmin. Tässä kuvassa ei vielä ole päästy tositoimiin, silloin ei kuvaajaa olisi ehkä päästetty enää sisälle.😊  Kiukaan kiviä vasta lämmitettiin ulkona nuotiossa.

Miika Vanhapiha luki kylpijöille ensin vanhan saunarunon.

Lämmintä vettä padassa ja kylmää järvessä.

Tällaiset saunat ovat seilanneet kesällä Päijänteellä.

Ihmeen kestäviä ovat nuo krassin kukat, tämä taitaa kuitenkin olla jo viimeinen tänä vuonna. Siemeniä on otettu talteen ensi kesää varten.

Kokeilin tällaista kahdella kuteella virkkausta, tuli tosi napakka kori.

Muutama pipokin vielä.

Syyslomalla saimme nauttia rakkaiden  seurasta, kiitos kun tulitte.

*
Koko päivän on satanut. En ole ulkona käynyt, masentaa tuo räntäsade. Aamupäivällä  tuli puhelu Jyväskylästä, että mikä on kun mamman maailmassa ei ole mitään elonmerkkiä ollut moniin aikoihin. Hiljaiselon merkeissä on menty päivä kerrallaan, mitään inspiraatiota ei vaan ole kirjoittamiseen tullut.

 Sairaalasta on tullut kirje, kuudentena marraskuuta pääsen sydänosastolle tutkimuksiin.

Kalevala peiton virkkaus edistyy aikataulun mukaisesti, laitan kuvia myöhemmin.

Länsi-Päijänteellä ei siis mitään uutta.

Kesäkierrokset jatkuvat.

Oranssi keltano on vähän keltaista lajitoveriaan harvinaisempi.

Kesä on kotimuseoiden kulta-aikaa. Saamme tutustua vanhoissa aitoissa, riihissä, myllyissä tai vilja-aitoissa  näytteille asetettuun  talonpoikaiskulttuurin työ- ja kotitalousesineistön historiaan. Mekin päätimme tänä kesänä kierrellä lähiseudun museoissa, se tämän kesän kulttuurista.

Pienellä tavaramäärällä ihmiset ovat aikaisemmin pärjänneet. Suurin osa tarvekaluista on kotona puusta tehtyjä. Usein taidokasta käsityötä.

Esinemuseoihin on kerätty paikkakunnan historiaa rakkaudella ja vanhaa kunnioittaen useiden vuosien aikana.

Tässä mansikkatilan museossa oli myös kahvila ja eteisessä oli myynnissä käsin kudottuja sukkia.

Miesväkeä kiinnostaa vanhat työkalut. Justeerikin on siellä väännetty orrelle mutkalle, siinä pysyy.

Tähän museoon osuimme sattumalta, kun poikkesimme ostamaan perunoita tilalta.

Kuva-arvoitus, Mitä hyvää tässä maljassa on tarjolla? - Puna-ailakin siemeniä.

*
 Ei koskaan enää vuokrata kirpputoripöytää. Tai eihän niin saa sanoa, koskaanhan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Parempi tapa myydä vanhaa olisi ns. takakonttikirppis. Siellä voisi itse myydä tai antaa ilmaiseksi sellaista mitä itse ei enää tarvitse. Voisi myös neuvotella hinnasta eli tinkiä, sehän se on kaupanteon suola. Tuo vuokrapöytä on vähän persoonaton ja isommilla paikkakunnilla myös hävikkiä tulee. Meidän kokeilussamme oli vain yksi myönteinen asia, saimme auttaa kirpparinpitäjää liikehuoneuston vuokranmaksussa. On se niin hienoa kun kylällä on yksi kirppari ja mukavat toimihenkilöt. Oli tämäkin myyntipaikka pitkään tyhjänä muiden samanlaisten entisten kauppojen tapaan, hyvä kun tuli kirppis.

Myyntihommissa Huutonetti ja Tori olisivat ehkä hyviä, mutta nykyisillä postimaksuilla kipot ja kupit tulisivat ostajille niin kalliiksi, että huutohalut siinä menevät.

 Ostajana oli paljon mukavampaa, oli hienoa tehdä löytöjä. Joskus onnistui törmäämään oikeaan aarteeseen ja joskus erehtyi maksamaan maltaita feikistä. Onneksi määrärahat eli käyttövarat ovat olleet hyvinkin rajalliset, isoja mokia ei onnistunut tekemään. Yksi jälkiruoka-astiasto kirvelee vieläkin. 😢

Iloiset muistot kirppisretkiltä ovat kuitenkin kultaakin arvokkaampia. 😊

Kierrätyskeskus on seuraava osoite, siellä on roskalavat eri materiaaleille, kipataan sinne.

Romu on romua, eihän sitä kukaan halua. Valtakunta on rompetta pullollaan. Pitäisi vaan ottaa oppia menneestä maailmasta ja tulla toimeen vähemmällä.

Tämän postauksen piti valmistua jo eilen, mutta ukonilma katkaisi yhteyden. Onneksi automaattinen tallennus on toiminut ja säästänyt  sepustukseni joutumasta bittitaivaalle ennen aikojaan.