Aikamatkalla Malemeen, tarua ja totta.

Lukupiirin maaliskuun kirjaksi valittiin Anja Snellmanin uusin teos: Kaikkien toiveiden kylä.

Kirjassa kerrotaan  93-vuotiaasta Agavesta, joka on jäänyt yksin kotieläintensä kanssa asumaan autioituneeseen vuoristokylään ja nuoresta Monikasta, jonka puseron taskun päällä oli oranssinen merkki tekstein: Guide.

Monika löytyi tajuttomana vuohipolulta pahoin loukkaantuneena. Agave sai aasinsa avustuksella raahattua ruhjotun tytön kotiinsa Pneuman kylään. Siitä alkoi kahden hyvin erilaisen naisen tarina. Monika ei herättyään muistanut nimeään, eikä tapahtuneesta mitään. Agaven hoivissa muisti palasi vähitellen.

Kiinnostuin tarinasta huomatessani tapahtumien sijoittuvan tuttuihin maisemiin, Malemeen, Haniaan ja läheisille vuorille.

Tuntui kuin olisin lukenut kuvakirjaa. Tunsin jo laventelin ja hunajan tuoksun.

Tunnistin Agaven ajatusten usein kohtaavan omieni kanssa, olemmehan samaa ikäluokka, sota-ajankin kokeneet. Nuoren Monikan suorasukaista suunpieksentää ensin vähän kummastelin. Eikö hän ymmärtänyt olla kiitollinen Agavelle henkensä pelastamisesta?  Oli Monika kiitollinen ja vuorella vietetyn kesän jälkeen hänestä voikin jo sanoa, hieno nuori nainen.



 Agaven aasi oli nimeltään Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonilainen.

Adonis löysi Monikan vuorelta pahoin loukkaantuneena. Myöhemmin Adonis järjesti naisille mukavan yllätyksen.

Agave kertoo mistä kylän punaturkkiset kissat polveutuvat.

Agaven puutarhassa kasvoi yrttejä ja kaikkea tarpeellista.

Kukko ja kanoja, tämä minun kukkoni on vähän sulkasatoinen, mutta kiekui kuitenkin hyvin miehekkäästi.

Vuohi ja lampaita.

Keväällä rinteillä kukkivat akaasiat. Ne saavat johdattaa meidät pois Agaven pihapiiristä ja kylästä, joka Agaven valmistaman kyltin mukaan oli myytävänä yhdellä eurolla.

Tämä infotaulu liittyy Agaven elämäntarinan kertomuksiin, jotka Anja Snellman on taitavasti kirjoittanut. Tapahtumaan viitataan kirjan päällyskuvassa.

Viimeinen leposija yli neljälletuhannelle nuorelle saksalaiselle sotilaalle, nuoria miehiä 18 - 23 vuotiaita. Sodan mielettömyyden muistomerkki tämäkin, kaikkien sotien.

 Saksalaisten sotilaiden hautausmaa on Malemessa korkealla mäellä, sieltä on upeat näkymät merelle.

Vuoden 1941 tapahtumat liittyvät saaren vanhemman ikäpolven muistoihin.

Kreetalainen hautausmaa.

Late Minoan Tholos Tomb, historiallinen muistomerkki. Agaven omaan luolaan mentiin salaisen luukun kautta.

Agave tunsi yrtit ja tiesi niiden parantavat vaikutukset.

Hanialainen jalanjälkivessa, tällaista turistit eivät asumuksiinsa haluaisi.

Tuliko nyt liian proosallinen loppukuva postaukseen, ehkä?  Liittyy kuitenkin elämään ja olemiseen hyvin oleellisesti ja kun kirjailijakin asian esille otti niin antaa olla.

Kirjaa on ollut helppo lukea kun henkilöitäkin on vain kaksi ja tekstin fontti muuttuu erilaiseksi muistelmissa ja kirjeissä. Hyvä kirjailija osaa tuottaa hienoa ja kiinnostavaa tekstiä ilman runsasta v-sanan käyttöäkin.

Tämä kirja on ollut mukava lukukokemus. Tekstiä olen kuunnellut myös Erja Manton lukemana. Yritin kertoa kirjasta paljastamatta liikaa tapahtumien käänteistä.

Lukiessani sain korvamadon, kun kuuntelin tunnelmaan päästäkseni tämän.

Oli ihan pakko laittaa vielä tämä kuva, amen, sanoisi Agave.

Sota alkoi 30.11.1939

Tämä kollaasi olisi pitänyt tehdä vasta uutena vuotena, koska siinä on kuvia vuodelta 1940. Haluan kuitenkin laittaa tämän blogiini juuri tänään. Kuva kannattaa klikata isommaksi.

Isäni joutui lähtemään jo kuudentena lokakuuta 1939. Minulla ei ole tietoa lähtikö hän kertausharjoituksiin tai vahvistamaan rajalinjoja, hän ei perheelle myöhemminkään puhunut sotakokemuksiaan paljoakaan.

Kuvat 1. ja 2. Tämä on sotasensuurin kautta tullut kortti, postitettu 3.1. 1940. Isä sinä vaan kehoittaa äitiä olemaan rauhallinen ja nukkumaan hyvin. Sensuuri on raaputtanut paikan nimen kortista.

Kuva 3. Äiti siinä opettaa minua ottamaan ensiaskeleita. Pakkanen on ollut kova, onneksi olen saanut huopatossut jalkaani.

Kuva 4. Soppatykki on siinä nostettu jalaksien päälle. Isäni näyttää löytäneen lämpimän istuimen.

Kuva 5. Tämä kuva ei ole talvisodasta, koska pojilla on siinä päässään kesäisemmät lakit.

Mammallani oli hauska teoria miehen luonteenpiirteistä. Hänen mukaansa isäni oli "hyvällainen" ja kiltti. Sellaisella miehellä lakki on pois otsalta. Jos mies on oikea ärmätti, niin hän kulkee lippa silmillä, lakki syvällä päässä. Näistä kuvista voi päätellä, että isäni oli kiltti ja lempeä luonteeltaan. Karvalakki keikkuu siellä päänlaella ja lippalakki tuskin päässä pysyy. Katsellessani näitä kuvia muistui mieleeni tuo mamman teoria, aika osuva, ainakin isäni kohdalla.

Aikaisemmin kerroin äidin ja minun sotasyksystä täällä

Kenttäpostia

Kenttäpostia perheelle.

Taas olen avannut muistojen laatikon. Sieltä käsitöiden alta löytyi myös siisti leivoslaatikko, jossa tällä kerralla ei ollutkaan Tannisen omenaleivoksia, vaan vanhoja aarteita. Rahallista arvoa näillä aarteilla ei tietenkään ole, mutta tunnearvoa on senkin enemmän.

Isä oli tallettanut pinkan vanhoja almanakkoja, niitä aitoja Helsingin yliopiston julkaisemia. Siellä ne seisoivat myrskynmerkit allakan kulmassa niinkuin silloin ennen.

Rasiassa on myös perheen elintarvikekortteja, lehtileikkeitä, Thomas Wilcoxin "Kallis hunajan pisara" ja siistissä nipussa vanhoja postikortteja. Vanhimmat ovat 1900-luvun alun tienoilta, näistä vanhimmista teen oman postauksen myöhemmin, kunhan taata ehtii niitä ensin skannailemaan.

Tämä korttisarja on postitettu 28.03.1942 - 4.4.1942 välisenä aikana. Äiti on siis saanut Koko sarjan peräkkäisinä päivinä.

Tässä yksi kortti leimoineen kääntöpuolelta. Nuori isäni (hän halusi minun kutsuvan häntä pappaksi) siinä kaipaa vaimoaan ja lastaan.

Sota-ajan muistoja.

Aloitettu toukokuussa, saatu valmiiksi 14.02.2010

Eilen Sulhon päivänä muistelin setääni, jonka kodissa vietin rauhallisen kesän ja talven.



Tapahtumat alkoivat siitä, kun isäni oli päässyt lomalle ja minut oli tuotu kotiin mamman luota. Setäni oli tullut vaimonsa kanssa maalta meille kylään, en muista nähneeni heitä koskaan aikaisemmin. Aikuiset siinä seurustelivat keskenään ja uskoisin, että korvikekuppiin oli lorautettu jotain "miestäväkevämpääkin". Tunnelma vaikutti hilpeältä. Minut nostettiin nukkumaan omaan pinnasänkyyni.

Nyt tämä ystävällinen pariskunta on jo muuttanut täältä ikuisuuteen. Setäni liian nuorena, monien sairauksien uuvuttamana hän nukkui pois kolmekymmentäyhdeksän vuotiaana.


Aamulla äiti herätteli minua ja auttoi vaatetta päälleni, samalla hän kertoi minulle kauhistuttavan uutisen. Sinä pääset nyt setäsi luo maalle sotaa pakoon. Minä siinä väänsin itkua ja setäkin vaimoineen jo alkoi ehdotella, että jos sittenkin Unelma jäisi kotiin. Äiti piti kuitenkin kiinni heidän lupauksestaan ja niin minä taas jouduin lähtemään. Vaikka lähtö silloin tuntui pahalta, niin nyt jälkeenpäin olen tiedostanut, että se oli parasta mitä minulle oli tapahtunut tämän kaamean sodan aikana. Maalla oli ruokaa ja turvallista. Yöllä ei tarvinnut lähteä kesken unien pommisuojaan. Setäni vaimo oli lempeä ja kiltti ihminen, vieläkin siunaan hänen muistoaan.

Siellä maalla oli minulle mukava yllätys, serkkutyttö. Hän oli pikkuisen minua vanhempi, mutta pieni tyttö kuitenkin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikein läheinen leikkikaveri ja setäni kodissa minua kohdeltiin tasa-arvoisena serkkuni kanssa. Siellä lempeä täti opetti meille tytöille iltarukouksen.

"Levolle lasken luojani
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi
Taivaaseen ota tykösi.
Isä lasten armias
siunaa mua pienoistas".

Kaksi viimeistä jaetta ei kai kuuluisi tähän rukoukseen, mutta minä olen niistä pitänyt kiinni ja opettanut tämän version omille ja lastenilapsille.

Setäni perhe asui suuren maatalon alueella ja molemmat vanhemmat olivat talon töissä. Setäni oli kolmisen vuotta isääni vanhempi. Hän ei joutunut ollenkaan lähtemään rintamalle huonon terveytensä takia, niinpä hän sai tehdä talon töitä voimiensa mukaan. Usein näin hänet ajamassa hevosella heiniä ladoista navetalle ja talliin. Täti oli työssä navetalla ja joskus auttamassa talon ikkunoiden pesussa tai suursiivouksissa.

Siellä maalaistalon pihapiirissä tapahtui kokoajan jotakin, minulla on sieltä mukavia muistoja, myös vähemmän mukavia. Aikuisilla oli paljon töitä ja me tytöt saimme viettää aikaamme omien mieltymystemme mukaan. Sunnuntai aamu oli poikkeus. Silloin koko talon väki kokoontui päärakennuksen isoon tupaan kuuntelemaan jumalanpalvelusta radiosta. Se hartauden harjoittaminen oli vilkkaille lapsille vaikeaa. Hiljaa kuitenkin istuttiin, siitä oli kotona annettu sellaiset ohjeet, että niitä oli paras noudattaa.

Nyt en ole aivan varma tulinko setäni kotiin myöhään syksyllä, vai oliko silloin jo talvi. Talvesta ei ole paljon muistikuvia, mutta yksi tapahtuma jäytää joskus vieläkin mieltäni. Muistan, että meille tuli serkun kanssa joskus riitaa hänen potkukelkastaan. Tätini sitten päätti kirjoittaa äidille, että hän lähettäisi kaupungista minun oman potkurini maalle. Äiti oli luvannut tulla tuomaan sitä kelkkaa ja päiväkin oli sovittu. Päivän ainoa linja-auto tuli sinne kylälle illansuussa, oli jo hieman hämärääkin. Me lähdimme serkun kanssa pysäkille äitiä vastaan, taapersimme lumessa pitkää viivasuoraa tietä maantielle asti. Aikanaan linjuri sieltä sitten ilmestyikin näköpiiriin ja katolla oli kaksi potkukelkkaa, onnellinen minä. Se onni loppui lyhyeen, kun auto hurautti ohi pysähtymättä, lumet vaan pöllysivät pienten silmille. Äiti ei tullutkaan, ei koko talvena.

Sinä talvena täytin viisi vuotta. Muistan ensimmäisen näkemäni kuolleen eläimen. Emakko oli synnyttänyt ison joukon pieniä vaaleanpunaisia possuja, kävimme tietenkin niitä ihastelemassa. Seuraavana päivänä yksi pikkuisista possuista oli kuollut ja oli heitetty ulos sontaluukusta navetan taakse. Siellä kuollut possu makasi pahaa hajua hönkäilevän lantakasan päällä. Näin minäkin luonnonmenetelmällä opin kuoleman lopullisuuden.

Kerran olin itsekin suuressa vaarassa. Hätääntyneiden aikuisten vakavista ilmeistä sen huomasi.
Olin kiivennyt navetassa suureen viljalaariin, joka oli puolillaan eläimille tarkoitettua hernejauhetta. Muistan istuneeni laarissa jauhojen päällä ja työntelin kaksinkäsin makeaa hernejauhoa suuhuni. Jonkin ajan kuluttua vatsaan alkoi koskea ja pieni masu oli kuin tynnyri. Jauho alkoi turvota vatsassani. Täti oli hirveän huolissaan, karjakkokin haettiin apuun. Minua hoidettiin kuin ähkyistä lehmää, muuta en muista, mutta öljyllä oli jotain osuutta toipumiseeni.

Ihana kevät tuli ja me läträsimme brunnilla sammakonkutua. Minulla oli sininen mekko, jossa oli paljon pieniä kukkia. Kukkamekko oli minulle mieluinen, siksi se onkin jäänyt kaunistamaan vanhoja muistojani.

Tätini lähti polkupyörällä kauppalaan ja serkkuni pääsi mukaan pyöräntarkalla. Muistan kuinka minua ensin hieman kirpaisi, olisin mieluusti mennyt mukaan. Täti oli kuitenkin järjestänyt minulle korvaukseksi mukavan päivän. Naapurin tummatukkaista Valio-poikaa oli pyydetty vahtimaan minua. Valio oli jo iso poika, koska hän jaksoi kantaa minua harteillaan. Kiertelimme pitkin kujia ja Valio tiesi paljon kukkien nimiä. Minulle kerättiin kaunis kimppu sinisiä metsäorvokkejakin. Päivä oli oikein mukava, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Seuraavakin päivä oli kaunis ja yritin taas lähestyä poikaa, mutta hän ei enää vilkaissutkaan minua, olin pelkkää ilmaa. En silloin oikein tajunnut, että Valiolle oli maksettu palkkaa lapsenvahtina olosta, ei siis ollutkaan mitään uutta ystävää. Siinä oli minulle taas uusi opetus. Kaikki ei olekaan sitä, miltä ensin näyttää.

Loppukesällä pääsin taas kotiin ja isäkin kotiutettiin lokakuussa. Pääsin tutustumaan isääni paremmin. Minulla ei ole mitään muistikuvaa isän kotiintulosta. Olen sitä joskus ihmetellytkin, kun muutamia asioita muistan niin kristallin kirkkaasti.

Jälleen Myllykylässä.

Nyt on varmaankin paras aloittaa siitä pimeästä illasta ja saapumisestamme Marian kanssa Myllykylään.

Tiedonkulku oli silloin hankalaa, kun puhelinta ei ollut, en tiedä oliko koko kylällä. Posti oli ainoa tietojen välittäjä mammalta kaupunkiin ja päinvastoin. Postinkulku olikin siihen aikaan mallikasta, kun Kusti polki niin posti kulki. Äitini oli kuitenkin niin impulssiivinen henkilö, että hän ei malttanut odotella kirjekyyhkyä, vaan laittoi tytöt matkaan. Maria oli kauhuissaan, hän pelkäsi, että me ei ikinä löydetä perille. Mammani sitten myöhemmin kertoi minulle, että olin rauhoitellut Mariaa:" Löydän kyllä mammani mökin, jos kuljettaja vaan pysäyttää koulun luona ".

Kuljettaja oli työnsä hallitseva mies ja muisti pysäyttää auton koulun luona. Siinä me sitten Marian kanssa talsimme lumista tietä ja polkua mamman mökille. Mamma oli jo nukkumassa ja koko kylä oli pimeänä. Saimme viimein mamman hereille ja kuulin hänen eteisessä poistavan pönkän oven edestä. Mamma siellä kyseli, että kuka nyt vielä sisään pyrkii?. Unelma ja Maria täällä. "Voi Herra Jumala, anna mun kaikki kestää". Siinä se suurinpiirtein oli, mitä mamma sai sanotuksi. Maria antoi laukustaan äitini laittaman kirjeen. Mamma luki ja "porasi" ( itki ). Käytiin sitten nukkumaan olkipatjoille vällyjen alle. Aamulla mamma sitten vakavin ilmein ilmoitti, että hän on nyt kirjoittanut Turkuun ja Maria lähtee sitä viemään. Mamma oli siinä kirjeessä selvin sanoin ilmoittanut, että hänellä ei ole varaa ruokkia nuorta ihmistä eikä hänellä ole tarvetta apulaiseen, Unelma saa jäädä. Saatoimme Marian Turun autoon ja senjälkeen en häntä enää nähnyt.

Marian kohtalosta en tiedä mitään. Osa silloisista inkeriläisistä pakolaisista jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon ja huhuttiin osan paenneen Ruotsiin. Olisi se hienoa jos saisin tietää Mariasta jotain, vaikeaa on yrittää selvittää hänen kohtaloaan kun en edes sukunimeä tiedä. Minulle hän oli sellainen pieni suojelusenkeli, joka kulki kanssani kappaleen matkaa.

Tullessani Myllykylään minulla oli jalassani jonkinlaiset kumitossut ja nekin olivat rikkinäiset, koska joku osa oli kiinnitetty hakaneulalla. Mamma ompeli minulle Marttayhdistyksen neuvojen mukaiset tollukkaat. Päällinen ommeltiin vanhoista loppuunkäytetyistä vaatteista. Laitettiin monta kerrosta kangasta päällekkäin ja tikattiin puolensentin välein kerrokset yhteen. Saatiin syntymään sellainen paksu levy, josta sitten leikattiin kaavan mukaan tossun päällinen. Pohjaksi mamma uhrasi vanhan nahkapaloista tehdyn kauppakassinsa. Mamma teki itselleen samanlaiset tossut. Vettä ne tossut eivät pitäneet, mutta silloin olikin talvi ja pakkanen. Lämpimät tallukat niistä tuli. Kiitos vaan rakkaalle mammalleni.

Nyt olin jo kasvanut vähän isommaksi ja mamma uskalsi päästää minut leikkimään toisten lasten kanssa ulos. Kulkutautejakaan ei kylällä enää ollut. Mamma oli kerännyt minulle suuren kopallisen tyhjiä lankarullia, ne olivat mainioita sota-ajan leegoja. Minulla oli myös mamman tekemä nukke, sitä roikotin joka paikkaan mukanani. Naapurin Ullan kanssa leikimme pihalla käpylehmillä. Yhtään kuvaa ei noilta ajoilta ole, mutta tänään taata teki minulle muutaman käpylehmän kuvausta varten.


Minulla oli toinenkin ystävä Myllykylässä, Kaarina. Hän oli Helsingistä tullut sotaa pakoon mamman naapuriin. Kaarina oli minua vanhempi, koska syksyllä hän jo meni kouluun. Kaarinalla oli paljon ihania tavaroita, kauniita paperinukkeja, kiiltokuvia ja kirjoja. Sellaisista en ollut osannut edes unta nähdä. Kaarinan Myllykylänisä oli mylläri, hän oli aina valkoisena jauhoista. Mekin yritimme roikkua usein myllyllä, kun siellä oli vaikka mitä jännittävää. Aina meidät häädettiin pois, koska se oli kuulemma lapsille vaarallinen paikka. Mehän siirryimme sitten jokirantaan. Sielläkin tapahtui aina merkillisiä asioita. Kylän naiset tulivat sinne pesemään pyykkiä, tekemään perunajauhoja tai keittämään saippuaa. Tänäkään päivänä en tiedä mistä sitä saippuaa keitettiin, sen muistan, että pahalta haisi. Lopputuloskaan ei ollut mitään Luxia, vaan rumaa harmaata möykkyä. Naiset puhuivat käpykaartilaisista ja desanteista, vaikeita asioita niin pienelle.

Kaarinan kotiin johti maantieltä koivukuja, siinä kasvoi vanhoja hienoja koivuja. Niissä oli alhaallakin paksuja tukevia oksia, siellä me sitten aikuisten kauhuksi kiipeilimme ja nautimme elämästä, sota unohtui. Syksyllä keräsimme lumimarjapensaan ja hopeapajun marjoja ja säilösimme niitä leikkimökissä pieniin lasipurkkeihin, yritimme matkia aikuisia. Tulipahan vaan mieleeni, että kuinkahan myrkyllisiä nuo marjat olivat. Ei me niitä syöty, mutta käsiteltiin kuitenkin.

Mamman täytyi joskus lähteä viemään ompeluksia pitkien matkojen taakse. Illalla hän kertoi, että aamulla kun herään, mamma ei ole kotona, älä yhtään huolestu, syö vaan voileipäsi ja ala väritellä tai piirtää. Aikanaan mamma sitten palasi ja esiliinan taskusta löytyi aina jotain hyvää, piparkakku tai pullapala. Mamma ompeli isännille flanellipaitoja ja -housuja, emännille luukkupöksyjä ja esiliinoja, mitä milloinkin. Palkaksi hän usein sai elintarvikkeita ja korvikettakin joskus tarjosivat pitkän matkan kulkeneelle. Mamma ei raskinnut itse syödä tarjottavia vaan laittoi minua varten esiliinan taskuun. Voi, rakas mammani. - niin minäkin toisin omille lapsenlapsilleni.

Ompelutöiden lisäksi mamma teki paperikukkia. Kreppipaperista ja kukkalangasta mamman taitavista sormista syntyi kauniita tulppaaneita ja ruusuja. Joskus joku tilasi mustia tulppaaneja hautajaiskukiksi. Jostain kumman syystä ne mustat olivat mielestäni hienoja. Niin se vaan oli, että talviaikaan ihmiset joutuivat peittämään rakkaansa hautakummun paperikukilla. Useimmiten kukat kuitenkin olivat punaisia, keltaisia tai valkoisia. Mamma opetti minullekin kukantekoa, osaisin varmaan vieläkin.

Kaarinan äiti tuli joskus käymään Helsingistä. Hän tuoksui hyvälle ja oli mielestäni hyvin kaunis. Hän toi Kaarinalle tuliaisia, minäkin sain leikkiä niillä uusilla paperinukeilla.

Yhtään muistikuvaa minulla ei ole oman äitini vierailusta. Ehkä hän kävi, ehkä ei. Näin sen muistan.

Noin vuosi siellä Myllykylässä vierähti, koska muistan olleen talven ja kesän. Mitään muistikuvaa minulla ei ole kotiinpaluusta. Välillä olin kotona, mutta kuinka kauan ja kuka minusta huolehti, siitä en muista mitään. Myöhemmin kerron seuraavasta turvapaikastani setäni ja hänen perheensä luona.

Sotani jatkui...

sitten taas kotona äitini luona ja isäni oli siellä, missä talot olivat näin koristellut. Minua hoiteli kuka kulloinkin, tämä ajanjakso mielikuvissani on melko sekava, en osaa määritellä mikä vuosi oli menossa. Muistan vaan, että kävimme äidin kanssa Mynämäellä erään äidin tuttavan kotitalossa. Äiti toivoi, että minut olisi otettu sinne sotalapseksi. Turha reissu, eivät huolineet minua sinne. Kävimme myös Metsämaalla isäni kasvatuskodissa, mutta sielläkin oli sama vastaus, ei jakseta enää pikkulapsia. Serkkuni toisen isoäidin luona sain viettää muutamia päiviä, siellä olikin mukava olla, kun oli oma serkku kaverina. Vieläkin muistan äitini ohjeet, kun hän kehotti minua olemaan oikein kiltti, että saisin jäädä.

Kävimme äidin työpaikalla ja muistan kuinka työnjohtaja oli vihainen äidille runsaista poissaoloista. Tehtaan virkamiehet sitten järjestivät minulle paikan lastentarhaan. Olin siellä tasan yhden päivän ja se tuntui sotani kamalimmalta päivältä. En ollut tottunut olemaan toisten lasten kanssa, olin arka kuin aropupu. Suorastaan järkytyin, kun keskellä päivää huone pimennettiin ja kaikki lapset laitettiin päiväunille. En ollut päiväunia taitanut nukkua sitten vauvavuosieni, siellä minä sitten itkeä tillitin harmaan viltin alla surkeuttani. Kamalalta tuntui sekin, kun lapset pilkkasivat uutta liivihamettani. Tätini sen minulle ompeli jostain vanhasta vaattesta ja se oli liian pitkä, kasvuvaraa oli jätetty. Pahinta kuitenkin oli sen musta väri. Ahdistuin valtavsti, kun lapset kyselivät, että onko isäni kuollut kun pidän mustaa liivihametta. Lopulta en enää itsekään ollut varma oliko isä kuollut tai elossa. Seuraavana yönä sitten pissasin housuuni ja äiti oli vihainen.

Aamulla lähdimme taas lastentarhaa kohti ja minä olin rukoillut äitiäni, ettei hän veisi minua enää sinne kauheaan paikkaan. No, äidille tuli taas rokulipäivä. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi äiti ei minua sinne tarhaan vienyt vastalauseistani huolimatta. Muutamassa päivässä olisin varmaankin sopeutunut, kun olin jo valmiiksi opetettu kiltiksi.

Turkuun tuli ryhmä pakolaisia Inkeristä. Pitäisi ehkä matkustaa Turkuun maakunta-arkistosta selvittämään minä vuonna tämä tapahtui. Saisin samalla omiakin muistojani ankkuroitua jotenkin tapahtumajärjestykseen. Inkeriläiset majoitettiin Nummenmäen läheisyyteen, Hämeentien varrella olevaan suureen rakennukseen. Olisikohan se ollut jokin seurojentalon tapainen. Kakkosen raitiovaunulla ajoimme sen talon ohi. Siellä yhteen isoon huoneeseen oli asutettu monta perhettä, jokaiselle oli yritetty järjestää hieman yksityisyyttä rakentamalla huopien avulla loosit kullekin perhekunnalle, lapsia oli paljon.

Pakolaiset saivat myös ostokuponkeja, niinkuin paikallisetkin. Kaikkihan silloin oli kortilla. Äiti vaihtoi siellä minun teddyturkkini johonkin sokeri- ja kenkäkuponkiin. Mietin vaan mitä minun päälleni senjälkeen laitettiin. Muistan olleeni katkera takin menetyksestä pitkän aikaa.

Sieltä pakolaisten talosta sitten löytyi minulle hoitajaksi suloinen Maria. Hän oli noin 14 - 15 vuotias pitkä vaalea tyttö. Rakastin Mariaa, hän oli niin kiltti ja lempeä. Marian elinolosuhteista sitten johtui yksi harmillinen tapaus, joka on jäänyt mieleeni. Aloin raapia päätäni ja muutoinkin olo tuntui kummalliselta. Äiti alkoi sitten selvittää asiaa ja pianhan se selvisikin. Meillä oli talossa täitä, kaikilla kolmella oli korvan takana saivareita. Hui kauhistus. Äiti riensi apteekkiin kysymään neuvoa ja tuli sieltä takaisin iso rasvapurkki kassissa. Purkin päällä luki Harmaa salva. Siitä salvasta sitten leivottiin meidän päähämme "kypärät", yhtään hiusta ei saanut jäädä sen lakin ulkopuolelle. Silläkertaa täistä selvittiin, mutta projekti oli hankala. En muista kauanko tuota lakkia jouduimme pitämään, mutta sen peseminen oli työlästä kun kylpyhuonetta ei ollut. Hellan päällä lämmitettiin isossa kattilassa vettä ja sitten tiskipöydällä pesuvadissa pestiin rasvat pois.

Täit taisivat kuitenkin olla pienin murhe niinä päivinä. Meiltä loppui aina ruoka ja nyt äidin olisi vielä pitänyt ruokkia Mariakin. Äitini oli kovin epäkäytännöllinen ihminen talous- ja raha-asioiden hoidossa. Jos jotain oli saatu haalittua kokoon, ne huslattiin menemään saman tien ja lopun edestä oltiin ilman. Tämmöisessä " ilmanolo" tilanteessa äitini taas muisti Myllykylän mamman. Mamma oli edellisellä kerralla valitellut, ettei hän voi minua hoitaa, kun hänen täytyy lähteä viemään ompeluksia kauemmaksikin ja minua ei voi ottaa mukaan, koska en jaksa kävellä kymmeniä kilometrejä. Äiti oli mielestään keksinyt pulmaan hyvän ratkaisun, hän lähetti jonain pimeänä iltana minut ja Marian häkäkaasupiilillä Myllykylään. Koska asiasta ei oltu neuvoteltu etukäteen, niin voitte arvata mikä kalabaliikki siitä syntyi. Jos olette jaksaneet lukea tänne asti, niinpä järkytän hieman lisää, siitä pimeästä illasta alkaa seuraava tarinani.

Mamman luo Myllykylään

Niin siinä sitten kävi, että äidin oli lähdettävä verkatehtaalle kangasta kutomaan. Kaikki viisitoista vuotta täyttäneet olivat työvelvollisia. Kotirouvat lähtivät tekemään osuuttaan sotaponnisteluissa. Lapsia lähetettiin Ruotsiin, maataloihin ja sukulaisten luo sotaa pakoon. Minä pääsin ensin oman mammani luo Mälläisten Myllykylään.




Mamma eli yksin pienessä harmaassa mökissään ja elätti itseään ompelijana. Ompelutöistä ei silloin pulaa ollutkaan, kun kaikki vanhat vaatteet ratkottiin ja käännettiin eli nykykielellä sanottuna tuunattiin uuteen kuosiin, koska kankaatkin olivat kortilla. Tätä ensimmäistä lähtöäni en kovin kirkkaasti muista, mutta senverran kuitenkin, että häkäpönttölinja-autolla matkustimme. Auto oli tupaten täynnä, monet joutuivat seisomaan käytävällä, se olikin taitolaji senaikuisissa piileissä, jotka olivat paljon nykyisiä matalampia. Pitkä mies siinä joutui taipumaan linkkuveitseksi. Ylämäessä kuljettaja joskus joutui komentamaan matkustajat ulos, kun pönttö ei jaksanut tuottaa tarpeeksi ytyä. Kerran Ketunahteella muistan miesten työntäneen onnikan ylös ja taas matka jatkui.

Ensimmäisellä kerralla, kun minut vietiin mamman luo, niin ikävöin kotiin, varsinkin iltaisin. En silloin tuntenut mammaa kovin hyvin, kun olin harvoin nähnyt ja vain lyhyitä aikoja kerrallaan mamman Turussa käydessä. Pian kuitenkin totuin, mamma piti minusta hyvää huolta ja yöt saimme nukkua rauhassa ilman sireenien ulvontaa.

Olin hyvin yksinäinen lapsi. Mamma ei uskaltanut päästää minua silloin alussa pihapiiristä pois, kun pitäjällä oli liikkellä vaarallisia lastentauteja tulirokkoa, hinkuyskää, sikotautia ja tuhkarokkoa. Kävelimme joskus kulkutautisairaalan ohi ja näimme kuinka vanhemmat olivat lapsiaan katsomassa ikkunoiden takana laudasta kyhätyillä korokkeilla seisten. Mamman tarmokkaiden ponnistelujen ansiosta säästyin tartunnoilta ja siitä hän olikin ylpeä. Muistan kuinka mamma myöhemmin kertoi äidilleni, että kaikilla kylän lapsilla roikkui "varsankontti" nenästä, mutta Unelma on terve ja punaposkinen.

Päiväni kuluivat lukuharjoituksissa ja piirtäminen oli mielipuuhaani. Vaihtelua päivän kulkuun toivat mamman asiakkaat. Kuuntelin korva tarkkana naisten raportit kylän asioista. Minua oli kielletty osallistumasta aikuisten keskusteluihin. Vastata sai jos kysyttiin ja kohtelias oli oltava. Mamma uhkasi luunapilla, jos en tottelisi. Minähän olin niin kiltti ja arka, en koskaan muista saaneeni luunappia kallooni.

Mamma ei koskaan omistanut radiota, mutta gramofoni hänellä oli ja sitä joskus soitettiin, jos tuli mieluisia vieraita. Mamman nuorin poika oli lähtenyt 15 vuotiaana merille, hän oli väärentänyt äitinsä nimen lupalappuun ja lähti merille. Äitinsä kaipasi kuopustaan ja odotti aina kirjeitä. Enoni oli työssä Norjalaisessa laivassa silloin, kun Saksa miehitti Norjan. Enon laiva sattui silloin olemaan Trinidadin saarella, joka oli Englannin aluetta. Laiva internoitiin miehistöineen Englannin toimesta. Miehet kirjoittivat koteihinsa, mutta yhtään kirjettä ei koskaan Myllykylään saapunut. Vasta aikojen kuluttua Suomen Punainen Risti ilmoitti mammalle, että poikanne on internoituna Trinidadilla, kirjoittakaa hänelle. Niitäkään kirjeitä ei toimitettu perille. Mamma oli kuitenkin iloinen siitäkin tiedonjyvästä, että poika oli elossa.

Palataan taas siihen gramofooniin. Mamma kuunteli aina sellaista "Vanha merimies muistelee" levyä. Minäkin opin sen laulun sanat ja muistan ne vieläkin.


"Hän oli maata monta nähnyt,
Oli itää ja etelää,
Oli synnyinmaa unhoon jo jäänyt,
Ei tuntenut ikävää.
Hän oli kaikissa laivoissa tuttu,
Oli niissä kuin kotonaan,
Hän oli seilannut tyynet ja tuuliset veet
Niin kuin mies konsanaan.

Mut sitten sattui laiva kerran
Idän satamaan saapumaan,
Sitä katseli hän hetken verran
Oli tuttu se muodoltaan.
Syömmessä silloin niin kummasti liikkui,
Lipun oman kun nähdä hän sai,
Oli värit sen vaalenneet,

Tässä kohdassa oli savikiekossa vaurio, Malmsten toisti; vaalenneet, vaalenneet.... ja mamma riensi nostamaan neulaa. Ja tas jatkettiin.

Harmaat ja haalenneet,
Vaan tutut kai.

Tervehdys saapui sieltä kaukaa,
Hänen rakkailta rannoiltaan.
Hän muisti taas pitkästä aikaa
Tuon armahan syntymämaan.
Siell' oli rannalla mökki niin harmaa
Alla tuuhean petäjäpuun.
Silloin kyyneleet poskille vierimään sai
Ja hän unhoitti kaiken muun".

Tässä laulussa oli varmaankin jotain sellaista, joka kosketti mammaa, vaikka hänen nuorukaisensa ei vielä vanha ollutkaan.

Ylimmäisessä kuvassa on äitini sota-aikaisessa passikuvassa ja toinen on isoäitini nuoruuden kuva. Mamma oli syntynyt 1881 ja tämä kuva on ehkä vuodelta 1910.

Kivaakin oli

Tänään taisin saada aikaiseksi oikein mollivoittoisen tarinan, kaikkine raunioineen ja pimennyksineen. Ei ollut tarkoitukseni murehduttaa lukijan mieltä. Se minun elämäni alkutaival nyt vaan oli sitä ainaista sodan läsnäoloa.

Tuo kukko tuolla ylhäällä on tarkoituksella valittu. Päätin kertoa vaihteeksi kivojakin muistoja. Minulla oli valtava halu oppia lukemaan ja niinpä äiti hankki minulle aapisen. Harjoittelin ankarasti ja kirjaimet jäivät helposti mieleeni. Aina kun olin oppinut kolme uutta kirjainta, niin yöllä kukko oli käynyt munimassa aapiseni väliin Piniminttiaskin. Oi, sitä autuaallista tunnetta, kun kukko oli minuun tyytyväinen. Vieläkään en tiedä mitä ne Pinimintit olivat, makeilta kuitenkin maistuivat. Ne olivat sellaisia pieniä mustia pipanoita, aivan kuin hiiren kakkoja. Ne pipanat oli pakattu sellaiseen vihreään pahvirasiaan, joka taisi olla viisi senttiä kanttiinsa. Saman kokoisissa rasioissa myöhemmin myytiin Sisuja.

Jonain aamuna aapisen välistä tipahti pussi ja siellä oli kuivattua porkkanaraastetta tai ohuita porkkanasuikaleita, nekin maistuivat makeilta. Luultavasti niitä porkkanamurujakin oli makeutettu jollain sakariinilla. Ne vaatimattomat "makeiset" olivat ainoita mitä kaupassa myytiin. Mistään paremmasta en edes tietänyt kunnes kerran minulle sattui onnenpotku.

Olimme äidin kanssa rautatieaseman edessä olevassa puistossa. Minä leikin punaisessa haalarissani hiekkalaatikossa. Sitten viereeni käveli saksalainen sotilas ja sujautti haalarini taskuun karamellipussin. Äiti tuli siitä sivummalta kiireesti katsomaan, että mitä tapahtui. Siinä yhteydessä sitten opin ensimmäiset ulkomaiset sanat. Tämä ystävällinen sotilas oli jäänyt vielä sinne jonkin matkan päähän keskustelemaan toveriensa kanssa ja äiti komensi minut menemään kiittämään. Siinä sitten tankattiin päähäni, että niiaat ja sanot tanke schön. No, kilttinä tyttönä menin ja sopersin "tankesöönini", mutta tämä sotilas ei reagoinut millään tavalla pienen haalaripukuisen höpinöihin. Nyt aikuisena mietin, että olikohan sotilailla ollenkaan lupaa jaella omia namejaan pois. Se nami oli sellainen litteä ruskea palttoonnapin kokoinen kivikova läpyskä. Jos sellaisen jossain näkisin, niin tunnistaisin takuuvarmasti. -Elämäni ensimmäiset karamellit. Kiitollisena muistelen sitä sotilasta, ehkä hänellä itsellään oli Saksassa samanlainen pieni tyttö odottamassa isää kotiin.

Paras kaverini kotona ollessani oli samassa pihapiirissä asuva Matti. Matilla oli maailman kaunein punainen lippalakki ja hän kuuli huonosti. Matin kuulovamma ei leikkejämme haitannut ollenkaan. Rakensimme sireenimajaan kotia ja kaivoimme tunneleita ja kulkuväyliä Matin autoille santakasalla. Leikit sitten loppuivat, kun jouduin lähtemään "sotaa pakoon". Niistä retkistä kerron myöhemmin.

Välirauhan jälkeen

Isäni kutsuttiin jälleen palvelukseen ja me jäimme äidin kanssa kahden. Kuva on isän albumista, oikealla olevan aseveljen nimeä en valitettavasti tiedä.

Talvisodan aikana kotikaupunkiani oli pommitettu rajusti yli kuusisataa taloa oli saanut osuman. Pula-ajasta huolimatta turkulaiset yrittivät korjailla tuhoja, mutta sekin oli vaikeaa, koska pulaa oli kaikesta materiaalista. Ensimmäiset muistikuvani varhaisesta lapsuudestani ovat pimennetty kaupunki, vaurioituneet talot, hälytyssireenin ujellus ja jonot ruokakauppojen edessä. Asuimme silloin Nummenmäellä eli Pakalla, niinkuin turkulaiset sanovat. Muistini mukaan sinne meidän lähelle ei pommeja osunut, mutta sireenien ulvoessa mekin juoksimme kellariin pommisuojaan. Se meidän suojamme oli pieni maakellari, joka olisi mahdollisesti suojannut sirpaleilta, mutta muuta suojaa siitä ei saanut. Oven eteen ladottiin aina hiekkasäkkejä, sitten kun talon asukkaat olivat ehtineet sisään. Hälyytykset tulivat yleensä yöllä, vai muistanko väärin. Kesken unien oli kurja lähteä ulos yön selkään. Kellarissa minäkin äidin sylissä kyhjötin harmaaseen filttiin käärittynä monena yönä. Muistan vieläkin ne tummansiniset raidat huovan kummassakin päässä. Ainoastaan kerran muistelen kuulleeni isomman pamauksen, silloin pommi osui Kuuvuorelle.

Meillä oli puutetta kaikesta. Ei ollut tarpeeksi ruokaa, vaatteistani kasvoin ulos ja uusia ei saanut, polttopuutkin loppuivat. Keräsimme äitini kanssa käpyjä Paaskunnanmäen metsiköstä. Se pieni metsikkö oli tosi siisti, kuin Luxsenburgin puisto, eipä juuri risun risua löytynyt. Monet muutkin etsivät sieltä poltettavaa korvikekupposensa keittämiseen. Joskus illalla oli kova nälkä, ruokaa ei ollut. Äiti antoi lasin vettä, että uni tulisi paremmin.

Minun muistikuvani eivät ole varmaankaan todellisessa historiallisessa järjestyksessä, koska olin vielä kovin pieni, kaikki kertomani on tapahtunut ennen viidettä ikävuottani. Tapahtumat olivat kuitenkin niin merkittäviä elämässäni, että vieläkin näen joskus unia ilmassa uhkaavasta vaarasta ja joskus kun kuukauden ensimmäisenä maanantaina lähistöllä testataan hälyytyssireeniä, niin sydän hypähtää kurkkuun ja pulssi nousee. Varhaislapsuuden muistot kulkevat ikuisesti mukanani.




Tätini asui Pikisaaressa ja kuljetti moottoriveneellä matkustajia satamasta saareen. Me kävimme äidin kanssa häntä usein tapaamassa. Ajoimme satamaan ykkösen raitiovaunulla ja tämän näköinen oli silloin vanha Turun linna. Satamaa pommitettiin ankarasti eikä siinä sitten säästynyt vanha linnakaan, joka oli ja on edelleenkin Turun ylpeys, vaikka onkin vanha ruotsalainen linna.

Turun postitalo on jyhkeä graniittinen rakennus ja siitä minulla on yksi vahva muistikuva mielessäni. Postitalon lähellä oli kaksi elokuvateatteria ja me kävimme äidin kanssa usein elokuvissa. Muuta ajankulua ei oikeastaan ollutkaan, kun meillä ei ollut edes radiota silloin kotona. Elokuvalippuja jonotettiin yhtä hartaasti kuin silakoitakin. Teatterissa istua könötin aina istuinosa käännettynä ylös, koska muutoin en olisi nähnyt mitään. Matkalla lippujonoon kävimme katsomassa postitalon Humalistonkadun puoleista seinää. Siinä oli punaiseen graniittiin iskeytynyt ammuksen sirpaleita. Äitini kertoi, että ihan talvisodan lopussa siellä oli kuollut paljon ihmisiä, he eivät olleet ehtineet pommisuojaan. Ne sodan arvet näkyvät vieläkin postitalon seinässä, olen käynyt katsomassa. Tällaisten äkillisten tapausten varalle minun pieneen kallooni painotettiin sen tiedon tärkeyttä, että osaisin sanoa nimeni ja osoitteeni tarvittaessa. Kristallin kirkkaana osoite on vieläkin muistissani; Turku 3, Vuoritie 4 ovi 1.



Tämä näkymä Martin kaupungin osasta on myös syöpynyt mieleni syvyyksiin. Yksityiskohtia en enää muista, ainoastaan sen, että kirkko yksinään seisoi lähes ehjänä ja kaikki talot ympäriltä olivat maan tasalla, jokunen palomuuri seisoi pystyssä. Näitä kuvia olen lainannut "Turku nousi tuhkasta jälleen" kirjasta. Isäni antoi kirjan "sotalapselleen" vuosituhannen lopulla.

Olen nyt muistellut varhaislapsuuteni ulkoisia puitteita. Seuraava muisteloni kertookin sitten pienen elämäni kiertokoulusta.

Perheidylli järkkyy

Vielä samana syntymäni vuotena vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmat murenivat sotilassaappaiden alle. Suomi tarvitsi isääni. Koska olin silloin niin pieni, niin joudun muistelemaan vanhempieni kertomaa. Isäni kutsuttiin kertausharjoituksiin Kankaanpäähän. Sieltä hän lähetti äidilleni kortin, joka oli päivätty 25.07.1939




Tämä kuva on seitsemänkymmenen vuoden takaa ja sen on kuvannut; Valok. A. Liukko.

Tämä komennus kertausharjoituksiin enteili sitä mitä eniten pelättiin. Syksyllä sitten isälleni tuli ensimmäisten joukossa kutsu "sinne jonnekin", hän kun kuului nuoriin viimeksi koulutettuihin miehiin. Äitini kertoi, että isä oli lähtiessään puristanut vauvaa rintaansa vasten ja salaa pyyhkäissyt kyyneleen silmäkulmastaan. Se päivä oli ollut äidilleni hänen senhetkisen elämänsä kauhein päivä. Isän lähdettyä äitini oli ollut aivan neuvoton, hän luuli, että heti pommit alkavat putoilla. Niinpä hän olikin laittanut vauvan ja vähän evästarpeita vaunuihin ja lähti kävelemään siskonsa luo Littoisiin. Sinne olikin melkoinen huipaus senaikuista hiekkatietä, joka kiersi Hämeentietä Kausalan kautta.

Tätini oli järkevä nainen, hän oli sanonut, että lapsille on ainakin ruokaa laitettava. Täti oli sitten alkanut priimuskeittimellä keittämään hernekeittoa. Tuskin minä siitä rokasta paljon kostuin, kun olin niin pieni. Muistaneekohan vanhempi serkkupojista tämän kummallisen päivän, tuskin, hän oli n. viisivuotias. Myöhemmin viranomaiset olivat jo ehtineet antaa siviiliväestölle toimintaohjeita, koska äitinikin oli uskaltanut vähitellen palata kotiin kaupunkiin.

Niin kului minun talvisotani kopassa kellien, isäänikään en osannut vielä silloin kaivata. Toisin oli jatkosodan aikana. Siitä laitankin sitten omia muistojani. Ne muistot ovat muovanneet osaltaan minua sellaiseksi ihmiseksi mitä nyt olen.



Tässä kuvassa isäni istuu eturivissä ensimmäisenä oikealla. Valitettavasti en tiedä onko tämä kuva sotaväestä tai kertausharjoituksista. Harmittaa, kun ei aikanaan tullut otettua asioista enempää selvää, eikä kuvissa ole mitään merkintöjä.