sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Perheidylli järkkyy

Vielä samana syntymäni vuotena vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmat murenivat sotilassaappaiden alle. Suomi tarvitsi isääni. Koska olin silloin niin pieni, niin joudun muistelemaan vanhempieni kertomaa. Isäni kutsuttiin kertausharjoituksiin Kankaanpäähän. Sieltä hän lähetti äidilleni kortin, joka oli päivätty 25.07.1939




Tämä kuva on seitsemänkymmenen vuoden takaa ja sen on kuvannut; Valok. A. Liukko.

Tämä komennus kertausharjoituksiin enteili sitä mitä eniten pelättiin. Syksyllä sitten isälleni tuli ensimmäisten joukossa kutsu "sinne jonnekin", hän kun kuului nuoriin viimeksi koulutettuihin miehiin. Äitini kertoi, että isä oli lähtiessään puristanut vauvaa rintaansa vasten ja salaa pyyhkäissyt kyyneleen silmäkulmastaan. Se päivä oli ollut äidilleni hänen senhetkisen elämänsä kauhein päivä. Isän lähdettyä äitini oli ollut aivan neuvoton, hän luuli, että heti pommit alkavat putoilla. Niinpä hän olikin laittanut vauvan ja vähän evästarpeita vaunuihin ja lähti kävelemään siskonsa luo Littoisiin. Sinne olikin melkoinen huipaus senaikuista hiekkatietä, joka kiersi Hämeentietä Kausalan kautta.

Tätini oli järkevä nainen, hän oli sanonut, että lapsille on ainakin ruokaa laitettava. Täti oli sitten alkanut priimuskeittimellä keittämään hernekeittoa. Tuskin minä siitä rokasta paljon kostuin, kun olin niin pieni. Muistaneekohan vanhempi serkkupojista tämän kummallisen päivän, tuskin, hän oli n. viisivuotias. Myöhemmin viranomaiset olivat jo ehtineet antaa siviiliväestölle toimintaohjeita, koska äitinikin oli uskaltanut vähitellen palata kotiin kaupunkiin.

Niin kului minun talvisotani kopassa kellien, isäänikään en osannut vielä silloin kaivata. Toisin oli jatkosodan aikana. Siitä laitankin sitten omia muistojani. Ne muistot ovat muovanneet osaltaan minua sellaiseksi ihmiseksi mitä nyt olen.



Tässä kuvassa isäni istuu eturivissä ensimmäisenä oikealla. Valitettavasti en tiedä onko tämä kuva sotaväestä tai kertausharjoituksista. Harmittaa, kun ei aikanaan tullut otettua asioista enempää selvää, eikä kuvissa ole mitään merkintöjä.

11 kommenttia:

  1. Oli varmaan sun äidille kurja ja kamala päivä, se, kun sun isäsi joutui lähtemään "sinne jonnekkin".
    Se on kurjaa, kun ei ole tullut ajoissa kyseltyä kuvista, ja kirjoitettu kuvien taakse tietoa.
    Näitä kuvia on mullakin aika paljon!

    VastaaPoista
  2. On se ollut kyllä varmaan ihan kamalaa lähteä, varsinkin kun ei koskaan tiennyt tuleeko takaisin.Ei oikein osaa edes kuvitella mitä se on ollut. Ei tarttisi turhista rutkuttaa, kun sentään on rauha.
    Ukki on kyllä tuossa kuvassa ihan saman näköinen kuin sitten vielä yli 80-vuotiaanakin. Olisin tunnistanut kyllä jos olisi kuva laitettu käteen ja sanottu, että etsi sukulainen. Nyt tuli ikävä ukkia ja mummia, ikävä Vanhalinnaan ja ikävä rusinamakkaraa ja hiukan jopa Turun tuomiokirkon naakkoja :)
    Ukki muuten kertoi joskus semmosen sotamuiston, että olivat marssimassa jotakin tietä ja sitten ujelsi. Hän katsoi ensin toista ojaa, sitten toista ja sekunneissa päätös oli tehtävä. Hyppäsi siihen ojaan jossa säilyi hengissä, toisella puolella tietä jysähti.

    VastaaPoista
  3. Minun isäni oli vielä niin nuori, että oli armeijassa jatkosodan loppuvaiheessa. Sitten joutui lähtemään, mutta ehti vasta sota-alueelle, kun rauha tuli.

    Onneksi tuosta Johannan kommentista tuli esille, että ukki selvisi sodasta. Kauheaa on kuitenkin ollut, kun perheen isä joutui lähtemään.
    Mieheni äiti joutui tulemaan Karjalasta pienten lasten kanssa, sekin oli raastavaa.
    Sodat jättävät syvät arvet kaikkiin osapuoliin. Surullista.

    VastaaPoista
  4. Harakka, Johanna ja Kuvanakkeli, kiitos vierailustanne. Todellakin me nuoremmat äidit saamme olla kiitollisia sotaveteraaneillemme, että olemme saaneet lapsemme kasvattaa rauhan aikana.
    Silloin, kun ukki vielä eli, niin soitin hänelle aina itsenäisyyspäivänä ja kiitin siitä, että hän siellä oman paikkansa täytti vaikka mieluummin rauhan miehiä olikin. Kerron jatkosodan muistoja myöhemmin. Nyt teen välirauhan.

    VastaaPoista
  5. Tuota kuvaa en taida olla edes nähnyt. Tarttee tulla haastattelemaan...Voitaisiin katsoa se ukin haastatteluvideokin.

    VastaaPoista
  6. Sota on kauhea asia, toivottavasti sitä ei tarvitsisi kenenkään kokea!

    VastaaPoista
  7. Kiitos Jallu ja Juha kommenteistanne vieraskirjassani, olen iloinen käynnistänne.

    Tarkoitus onkin lisätä näitä muistoja, sitä mukaa, kun niitä tuolta harmaista soluista saan esiin kaiveltua. Aloitin todellakin ihan alusta, joten jouduin muistelemaan äidin kertomaa. Jatkossa yritän kertoa omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Toki yritän tallentaa myös vanhempien sukulaisteni kertomaa. Kiitos Juha kannustuksestasi, se oli jotenkin niin sinun tapaisesi, nyt ottaisin sinut syliin, jos vielä mahtuisit.

    VastaaPoista
  8. Näin näet, koska suosikkisi on lisännyt postauksen: Kirjaudu blogilistaan, ja hae haulla blogi, jota haluat seurata. Klikkaa blogia ja laita ruksi ruutuun "seuraa blogia". Jatkossa kirjautuessasi blogilistalle ja klikatessasi yläpalkista "omat suosikit", listalla näkyy, ketkä ovat päivittäneet blogiaan.
    Mikäli haku ei löydä blogia, ilmeisesti bloginpitäjä ei ole lisännyt blogiaan blogilistalle.
    Kokeilepa näin, neuvon lisää, jos ei onnistu ;D

    VastaaPoista
  9. Piti vielä sanoa, että täältä: http://pueblogisi.blogspot.com/ löytyy tosi paljon kauniita pohjia bloggeriin. Pohja on helppo vaihtaa sivulla (vasemmassa reunassa)olevan ohjeen mukaan.

    VastaaPoista
  10. Voi Marjukkainen sinä olet aarre!
    Nyt on mamman blogi pääsiäisasussa. Olen niin innoissani tästä blogista, että en millään malttaisi lähteä koneen luota pois.

    Nyt harmittaa kun en aikaisemmin ole tätä bloggailua keksinyt, No, parempi myöhään, kun ei silloinkaan. Kiitos, että olet jaksanut auttaa.

    VastaaPoista
  11. Täällä blogistaniassa autamme toinen toistamme! Siinä tämän bloggaamisen yksi hienous onkin.
    Kyllä tämä vie mennessään, minä olen ollut kiikissä jo vuoden ja aina jatkuu yhtä mielenkiintoisena ;D
    Hienoa, kun olet blogiystäväni!

    VastaaPoista