keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Sotani jatkui...


sitten taas kotona äitini luona ja isäni oli siellä, missä talot olivat näin koristellut. Minua hoiteli kuka kulloinkin, tämä ajanjakso mielikuvissani on melko sekava, en osaa määritellä mikä vuosi oli menossa. Muistan vaan, että kävimme äidin kanssa Mynämäellä erään äidin tuttavan kotitalossa. Äiti toivoi, että minut olisi otettu sinne sotalapseksi. Turha reissu, eivät huolineet minua sinne. Kävimme myös Metsämaalla isäni kasvatuskodissa, mutta sielläkin oli sama vastaus, ei jakseta enää pikkulapsia. Serkkuni toisen isoäidin luona sain viettää muutamia päiviä, siellä olikin mukava olla, kun oli oma serkku kaverina. Vieläkin muistan äitini ohjeet, kun hän kehotti minua olemaan oikein kiltti, että saisin jäädä.

Kävimme äidin työpaikalla ja muistan kuinka työnjohtaja oli vihainen äidille runsaista poissaoloista. Tehtaan virkamiehet sitten järjestivät minulle paikan lastentarhaan. Olin siellä tasan yhden päivän ja se tuntui sotani kamalimmalta päivältä. En ollut tottunut olemaan toisten lasten kanssa, olin arka kuin aropupu. Suorastaan järkytyin, kun keskellä päivää huone pimennettiin ja kaikki lapset laitettiin päiväunille. En ollut päiväunia taitanut nukkua sitten vauvavuosieni, siellä minä sitten itkeä tillitin harmaan viltin alla surkeuttani. Kamalalta tuntui sekin, kun lapset pilkkasivat uutta liivihamettani. Tätini sen minulle ompeli jostain vanhasta vaattesta ja se oli liian pitkä, kasvuvaraa oli jätetty. Pahinta kuitenkin oli sen musta väri. Ahdistuin valtavsti, kun lapset kyselivät, että onko isäni kuollut kun pidän mustaa liivihametta. Lopulta en enää itsekään ollut varma oliko isä kuollut tai elossa. Seuraavana yönä sitten pissasin housuuni ja äiti oli vihainen.

Aamulla lähdimme taas lastentarhaa kohti ja minä olin rukoillut äitiäni, ettei hän veisi minua enää sinne kauheaan paikkaan. No, äidille tuli taas rokulipäivä. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi äiti ei minua sinne tarhaan vienyt vastalauseistani huolimatta. Muutamassa päivässä olisin varmaankin sopeutunut, kun olin jo valmiiksi opetettu kiltiksi.

Turkuun tuli ryhmä pakolaisia Inkeristä. Pitäisi ehkä matkustaa Turkuun maakunta-arkistosta selvittämään minä vuonna tämä tapahtui. Saisin samalla omiakin muistojani ankkuroitua jotenkin tapahtumajärjestykseen. Inkeriläiset majoitettiin Nummenmäen läheisyyteen, Hämeentien varrella olevaan suureen rakennukseen. Olisikohan se ollut jokin seurojentalon tapainen. Kakkosen raitiovaunulla ajoimme sen talon ohi. Siellä yhteen isoon huoneeseen oli asutettu monta perhettä, jokaiselle oli yritetty järjestää hieman yksityisyyttä rakentamalla huopien avulla loosit kullekin perhekunnalle, lapsia oli paljon.

Pakolaiset saivat myös ostokuponkeja, niinkuin paikallisetkin. Kaikkihan silloin oli kortilla. Äiti vaihtoi siellä minun teddyturkkini johonkin sokeri- ja kenkäkuponkiin. Mietin vaan mitä minun päälleni senjälkeen laitettiin. Muistan olleeni katkera takin menetyksestä pitkän aikaa.

Sieltä pakolaisten talosta sitten löytyi minulle hoitajaksi suloinen Maria. Hän oli noin 14 - 15 vuotias pitkä vaalea tyttö. Rakastin Mariaa, hän oli niin kiltti ja lempeä. Marian elinolosuhteista sitten johtui yksi harmillinen tapaus, joka on jäänyt mieleeni. Aloin raapia päätäni ja muutoinkin olo tuntui kummalliselta. Äiti alkoi sitten selvittää asiaa ja pianhan se selvisikin. Meillä oli talossa täitä, kaikilla kolmella oli korvan takana saivareita. Hui kauhistus. Äiti riensi apteekkiin kysymään neuvoa ja tuli sieltä takaisin iso rasvapurkki kassissa. Purkin päällä luki Harmaa salva. Siitä salvasta sitten leivottiin meidän päähämme "kypärät", yhtään hiusta ei saanut jäädä sen lakin ulkopuolelle. Silläkertaa täistä selvittiin, mutta projekti oli hankala. En muista kauanko tuota lakkia jouduimme pitämään, mutta sen peseminen oli työlästä kun kylpyhuonetta ei ollut. Hellan päällä lämmitettiin isossa kattilassa vettä ja sitten tiskipöydällä pesuvadissa pestiin rasvat pois.

Täit taisivat kuitenkin olla pienin murhe niinä päivinä. Meiltä loppui aina ruoka ja nyt äidin olisi vielä pitänyt ruokkia Mariakin. Äitini oli kovin epäkäytännöllinen ihminen talous- ja raha-asioiden hoidossa. Jos jotain oli saatu haalittua kokoon, ne huslattiin menemään saman tien ja lopun edestä oltiin ilman. Tämmöisessä " ilmanolo" tilanteessa äitini taas muisti Myllykylän mamman. Mamma oli edellisellä kerralla valitellut, ettei hän voi minua hoitaa, kun hänen täytyy lähteä viemään ompeluksia kauemmaksikin ja minua ei voi ottaa mukaan, koska en jaksa kävellä kymmeniä kilometrejä. Äiti oli mielestään keksinyt pulmaan hyvän ratkaisun, hän lähetti jonain pimeänä iltana minut ja Marian häkäkaasupiilillä Myllykylään. Koska asiasta ei oltu neuvoteltu etukäteen, niin voitte arvata mikä kalabaliikki siitä syntyi. Jos olette jaksaneet lukea tänne asti, niinpä järkytän hieman lisää, siitä pimeästä illasta alkaa seuraava tarinani.

9 kommenttia:

  1. Kyllä säkin olet joutunut viettämään varmaan monta unetonta yötä lapsena.
    Pelko, ahdistus ja vielä täitkin seuranasi.
    Jännä oli toi täitten poisto!
    Eikö silloin vielä ollut sitä nk. täystuhoa?
    Mutta onni muuten oli sulle se Maria-tyttö, ja tulitte hyvin toimeen, aj sä tykkäsit hänestä.
    Mutta oli varmaan pelottavaa lähteja vielä pimeellä?
    Miksei äitisi sinulle mitään etukäteen kertonut, vai eikö ehtinyt jostain syystä, sodasta johtuen?
    Odotan innolla jatkoa...

    VastaaPoista
  2. Tätä oli mielenkiintoista lukea. Hyvin muistat kaiken ja hyvä että kirjoitat kaiken muistiin.

    VastaaPoista
  3. Tuollaiset tapahtumat pienelle lapselle ovat niin suuria ja pelottaviakin, että jäävät varmasti mieleen loppuelämäksi. Hienoa, kun laitat kaikki talteen "paperille", ja myös meidän luettavaksemme.

    VastaaPoista
  4. Hyvä kun kirjoitat näitä nyt pois sisältä ahdistamasta. Oletko käynyt Lastun tarinoita lukemassa. Siis Saaren taiga -blogissa. Hän oli elämänkertakirjoittamiskurssillakin, ja sai siellä purettua lapsuuden vaikeita aikoja.
    Kirjoitat hyvin kuten Lastukin, silloin kannattaa kirjoittaa, kun osaa.
    Kyllä me jaksamme lukea, jatka eteenpäin vain. Oikein jäi kaivelemaan, mitä siellä Myllykylässä illan pimeydessä oikein tapahtui.

    VastaaPoista
  5. Harakka, silloin oli talvi ja ainoa bussivuoro lähti illalla tai iltapäivällä. Se oli Maria, joka pelkäsi lähteä pienen tytön kanssa. Se härdelli taas johtui siitä, että äiti ei ollut kertonut mammalle mitään meidän tulostamme.

    Yaelian, olen iloinen, kun olet jaksanut lukea.

    Marjukka, mukavaahan tämä kirjoittaminen on ja itsekin ihmettelen kuinka paljon niinkin pieni lapsi muistaa. Tuollaiset isot asiat todellakin vaikuttivat syvästi. Pieni lapsi ei ole mikään paketti, jonka voi lähettää maailmalle jälkiä jättämättä.

    Uuna, sinä todellakin olet huomannut, että sota on satuttanut minua. Nyt on tutkimuksia tehty eri ihmisryhmien selviämisestä sodan traumoista, mutta mitään tutkielmia en ole nähnyt näistä pienistä, jotka joutuivat lähtemään vieraisiin koteihin nälkää ja pommituksia pakoon. Vielä vaikeampaa oli niillä lapsilla, jotka lähetettiin Ruotsiin tai Tanskaan, kun kielikin oli vieras.

    Kuten jo aikaisemmin sanoin, niin minä kirjoitan sydämellä. En ole mitään kursseja käynyt, olisi kyllä mukavaa mennä. Yritän vähän pelkistää näitä tarinoitani, se tässä vaikeinta taitaa ollakin. Kirjoitan aina, kun siltä tuntuu. Mitään Pulizer-palkintoa en näistä jutuistani odotakaan. Se on hienoa, kun joku on laittanut kommenttia. Kiitos teille.

    VastaaPoista
  6. Olispa hauska tietää lukijankin miten vanha olit suunnilleen tuohon aikaan? Ihmeen hyvin muistat ja tottakai sota jättää lapseen merkkinsä. Tulen taas katsomaan oletko kirjoittanut lisää.

    VastaaPoista
  7. Savisuti, tarkkaa ikää en osaa sanoa, kun mitään dokumenttejä ei ole säilynyt. Talvisodan syttyessä olin vauvaikäinen, se tarinani onkin toisten kertomaa.

    Jatkosotaan isäni kutsuttiin 17.06.41 ja kotiutettiin 14.11.44. Omat muistikuvani, joista olen kirjoittanut ovat tapahtuneet 2.5 v. - 5 vuotiaana. Ikää ei siis paljon ollut, mutta tuntemukset olivat syvät.

    VastaaPoista
  8. Hei, loysin sattumalta sivullesi, varsin mielenkiintoista luettavaa. aitini on joutunut lahtemaan kaksi kertaa evakkoon, aika samanikaisena kuin sina. kertonut paljon ajasta ja vahemmat sisarukset eivat oikein tahdo uskoa etta hanen ikaisensa muistasi niin tarkasti kaiken. olen lahdossa hanen kanssaan elokuussa karjalaan katsomaan mita joutuivat taakseen jattamaan. odotan innolla reissua ja toivon etta han myos kirjoittaisi kaiken muistiin jalkipolville

    VastaaPoista
  9. Innosta ihmeessä äitiäsi kirjoittamaan. Nuorten on hyvä tietää millaista elämä ennen oli. Uskomattomalta se tuntuukin, että hiekkalaatikossa lapioiva lapsi muistaa vielä seitsemänkymppisenäkin saksalaiselta sotilaalta saamansa karamellipussin. Kaikki jatkosodan aikaiset tapahtumat joudun kaivamaan omasta muististani, kun tapahtumien muut henkilöt ovat jo kuolleet. Yksi tapaus johtaa toiseen. Näin se menee. Kiitos vierailustasi. Tarinani jatkuu.

    VastaaPoista