Tuulen pieksemä juhannuskokko v. 2018.

Onneksi tuuli ei temmannut kokkotarvikkeita Tehille.

 

 Näin hieno se oli alkujaan. Ei tarvinnut kokkoa pitkään viritellä syttymään, tuuli määräsi liekkien suunnan.

Janojuomaa taivaan täydeltä.

Vihdoinkin saatiin vettä taivaalta.

Juhannusyö 2018.

Juhannusmetsän kuningatar.

Niinkuin ennen.

Turussa torielämä kukoistaa ihan entiseen malliin. Suuret marketit kaupunkien laidoilla eivät pysty korvaamaan torien tunnelmaa.

Haudalle haettiin sinivalkoisia orvokkeja, kylmät yöt jatkuvat, sanoo säämies. Kesäkuussa on tiedossa toinenkin Turunmatka.

Tori ja kauppahalli ovat aina käyntien arvoisia. Tosin kauppahalli ei enää ole se halli, joka oli minun hallini. Siellä missä aikaisemmin Martta Rask myi siirtomaatavaratuotteita myydään nykyään bambunversoja ja kevätkääryleitä. Juusto- ja pullapuotien paikalla on junakahvila ja vihannestiskiltä löytyy siemeniä ja pähkinöitä.  Onneksi on  Reino Jokisen lihatiski vielä vanhalla paikallaan.

Luostarin puutarhassa kevät 2017.

Littoisten hiekkarannalla oli parkkipaikka täynnä autoja. Yhtään uimaria  vedessä ei näkynyt eikä auringonpalvojia rannan hietikolla. Ei tosin aurinkoakaan näkynyt. Olimme tulleet ihmettelemään muiden uteliaiden tavoin järven kemiallisesti kirkastettua vettä.

Pilvisenä päivänä vesi ei ollutkaan kauniin turkoosia. Kirkasta se tosin oli ja sellaisena kirkasvetisenä  järvi  minun muistoissani  onkin säilynyt.

Kolme tätiäni asuivat aikoinaan Littoisissa, verkatehdas heidät sinne alunperin oli houkutellut. Kesäsunnuntaisin me lapset usein kiipesimme linja-autoon ja köröttelimme tätejä ja serkkuja tapaamaan. Järvi veti puoleensa kuin magneetti, olen aina pitänyt vedestä. En silloin osannut edes uida, iloisena vaan polskuttelin käsipohjaa matalalla puolella.

Silloin sodan jälkeen uimahalleja ei vielä Turussa ollut eikä vanhemmmat lapsiaan mihinkään harrastuksiin kuljetelleet. Jos jotain halusi niin reppu vaan pykälään ja menoksi. Opittiin omatoimisiksi.

Tämä kuva pääsi blogiin ihan vaan huvittavuutensa ansiosta. Pupujussit loikkivat Ruissalossa. Kovin olivat kaukana, mutta kevään riemua oli hauska katsella.

Kaverit olivat vähän kaukana, mutta tämä suostui kuvattavaksi auton ikkunan läpi.

Kansanpuistosta löytyy nykyään tällaisia ruohonleikkaajia.

Täälläkin olen lapsena käynyt uimassa monet kerrat huolimatta matkan hankaluuksista. Tulimme Linnafältiltä Otkantin nokkaan raitiovaunulla jos sattui olemaan lippurahat. Yleensä ei ollut, silloin kävelimme. Kiipesimme moottoriveneeseen joka kuskasi meidät Ruissalon puolelle, venematka ei ollut pitkä. Jatkoimme apostolinkyydillä pitkin Yleistä käytävää uimarannalle, se matka jo tuntuikin pitkältä. Isonasiskona olin velvoitettu raahaamaan myös veljien varusteet ja eväät rannalle. Perillä kuitenkin kaikki matkan vaivat unohtuivat kun saimme pulikoida suolaisessa meressä.

Nyt vuosien jälkeen olen ihmetellyt kuinka paljon vastuuta minulle uskottiin, onneksi koskaan ei mitään pahaa tapahtunut. Olen ihmetellyt sitäkin mikä ihmeellinen vetovoima vedellä on minuun ollut, siitäkin huolimatta että uimaan pääseminen oli niin suuren vaivannäön takana. Ymmärtäisin jos vanhempanikin olisivat käyneet uimassa, mutta sitä ihmettä en koskaan nähnyt.

Vesiköhän minut on tänne nykyiselle asuinpaikallenikin vetänyt?  Hyvä näin.

Puut kukkivat Ruissalossa, kuusi ja tuomi.

Tästä postauksesta ei vielä selviä se toinen syy joka meidät toi pikavisiitille Turkuun. Siitä kerron seuraavassa postauksessa.

Toteutunut haave.

Koivut jo somasti hiirenkorvalla.

Olen pitkin kevättä haaveillut patikkaretkestä Evon korpeen. Lauantaina se toteutui kun Padasjoen Luonnonystävät ry järjesti opastetun retken Evon Hakojärven Papinkankaalle. Oppaina toimivat Jussi Miettinen ja Mauri Piltt.

Retkemme oli osa merkittyä Ilvesreittiä. Tassunkuvia näkyi matkan varrella, ilman opasta tai karttaa reitille ei kannata lähteä. Sitä karttaa siis pitäisi osata myös lukea.

Aarnimetsässä elää vielä katinliekoa. Oppaamme kertoi että katinliekoa kerättiin aikaisemmin tuvan rapun eteen jalkojen puhdistamista varten.

Täällä kerrottiin tarinaa Evajärven papista, joka vaimonsa ja kahden poikansa kanssa oli muuttanut erämaahan järven rannalle. Omavaraistaloudessa elänyt pappi oli polttanut kaskea peltomaaksi ja joutunut metsänomistajien kanssa riitoihin. Olivat polttaneet perheen savupirtin.

Sitkeä erämaan asukki ei siitä lannistunut vaan rakensi uuden tuvan ja aloitti varsinaisen maansiirtourakan, jonka jälkiä vieläkin on näkyvissä. Korveneläjä ryhtyi kaivamaan syvää kanavaa harjanteen poikki.  Uskomaton urakka äijälle sen ajan työkaluilla toteutettavaksi. Kun kanava valmistui vedet virtasivat Evajärvestä. Vesi järvessä alenikin 1,5 m ja veden peitossa ollutta maata paljastui pari hehtaaria. Siitä alueesta mies raivasi peltomaata itselleen.

Joku muukin on tarvinnut ahkeraa puurtamista elinympäristönsä parantamiseksi. Majava on tarvinnut tukevaa puuta padon rakentamiseen.

Pato valmiina tai onko sittenkään. Kuvaaminen metsän siimeksessä on vähän hankalaa aurinkoisena päivänä. Pato näkyy kuvan keskellä vaakatasossa ja vesiallas on  vajaan metrin korkeudessa puroa ylempänä.

En ole aikaisemmin nähnyt luonnossa majavan tekemää patoa.

Osaa reitistä oli melko vaikea kulkea, mutta hyvää liikuntaa kaiken kaikkiaan.

Mahtavat ikikuuset huojuttavat latvuksiaan yli neljänkymmenen metrin korkeudessa.

 

 Tämä taisi olla reitin vaikein kohta, jyrkkä pudotus alas ja vastarannalla pystysuoraan ylös. Kaikki pääsimme onnellisesti ylös, minäkin. Tosin melkein nelinkontin oli mentävä, varma pito tantereeseen oli oltava, lipsuminen olisi ollut kohtalokasta.

Kun virallinen retki oli päättynyt kävimme vielä katsomassa yhtä erämaan uimarantaa.

Otimme vähän selvää etukäteen retken järjestäjiltä reitistä kun nyt meikämamma on jo parhaan retki-ikänsä ohittanut. Vesipullo, tukevat jalkineet ja kävelysauvat auttoivat retken onnistumisessa ja tietenkin hienot matkakumppanit. Säätkin olivat suotuisat, karhua emme nähneet ja hyttysetkin lepäilivät vielä lammen pohjassa toukka-asteella.

Väsyneenä ja onnellisena totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa erämaapatikointi.
Ei minusta enää rinkkamatkaajaa tule, mutta pieniä retkiä mitoitettuna oman kunnon mukaan. Siinä toive tulevaan.

Näin se viikko vierähti.

Elbattaren kahvilassa palveltiin asiakkaita SM-kisojen aikana.
 

Tällaiselta näytti mökkimaisema illansuussa lumisateen jälkeen.

 Lumitöitä on riittänyt, ihanaa puhdasta lunta.

Tiistaina lähdimme Lahteen pieniä hankintoja tekemään.  Aurinkokin yritti näyttäytyä.

Tämä vahti seisoo yhden mökkitien alussa. Kuulimme, että hän ottaa myös kuvia. Minäkin olen varmaankin tullut kuvatuksi kamerani kanssa. Onneksi muistin tervehtiä ja kiittää.  Syksyllä tämä kaveri seisoi vartiopaikalla sadetakissa.  Toivottavasti tulee lämmin kesä, ehkä silloin näemme tämän komistuksen uimapuvussa.  :-)

Eilen oli kylällä järjestetty kuutamohiihdot jäällä. Latu oli valaistu soihduin ja lyhdyin.  Mukava tapahtuma ja varmasti hieno kokemus osanottajille. Harmittaa kun ei enää omista suksia.

Puhvetti oli auki parkkipaikalla.

Nyt minulla se on.  Selkäkipujen takia on ollut vaikeuksia saada "coretexit" jalasta.  Kerroin taatalle, että Enni Idilläkin oli saapasrenki, näytin oikein kuvankin. Olen oikein ylpeä tästä saapasrengistä, se on kaunis ja kätevä.

Taatalla on nyt oma pieni verstas täällä meidän uudessa kodissa, siellä hän viihtyy ja kaikkea pientä kaunista on jo syntynyt. Näitä ötökkähotelleja kelpaa ihastella, voisi laittaa vaikka olohuoneeseen. No, kuistille ovat tarkoitettuja.

 
Yläkerta on tarkoitettu perhosille. :-)

Tämä öttis on tehty vanhasta jämälaudasta, viedään mökkerön hyyskän seinälle.