Ketuttaako? No, vähän.

 Ei ehtinyt kameran automatiikka ketun vauhtiin.

Meillä on täällä maalla etuoikeus saada seurata luontoa ihan läheltä, omasta ikkunasta. Usein ketun nähdessäni mieleeni tulee vanhoja tarinoita ja sanontoja.

Ketun viehättäviä ominaisuuksia on hyödynnetty tarinoissa kautta aikojen, mutta nykyäänkin ketun habitukseen törmää monissa yhteyksissä. 

Kaikkihan muistamme kettukarkit ja sen päällyspaperista askarrellut kassit ja pussukat. Mummit ja kummit ovat kutoneet karkkipaperin innoittamina kettupipoja, vanttuita ja kaulaliinoja. Kettutossutkin ovat kivoja. Kettuko se hännällään saa huiskittua revontuletkin taivaalle?

Kettumaisia sanontoja on hauska muistutella mieleen. "Happamia ovat, sanoi kettu pihlajanmarjoista" tai kuljetaan "ketunhäntä kainalossa". "Niin on rähjäinen kuin kapinen kettu". Onneksi nykyään rouvashenkilöt eivät enää kulje kettupuuhkat hartioilla, kettuhan tarvitsee nahkansa itse.

Aika vekkuleita ovat myös kettutarinat, osa vähän talvisiakin. Lapsuudesta muistan ketun ja karhun onkiretken avannolla. Erityisen hauskana pidin sitä tarinaa, jossa kerrotaan ketun jolkanneen talvisella tiellä väsyneenä. Huomasi sitten isännän matkaavan reellä sitä kohti, neuvokas kettu heittäytyi tielle ja tekeytyi kuolleeksi. Isäntä ilahtui helposta saaliista ja heitti kettureppanan reen perään. Repo siinä nautti ilmaisesta kyydistä ja hyppäsi takaisin metsään köröteltyään tarvitsemansa matkan.😊

 Juuston ystävänä on pakko mainita vielä se tarina ketusta, korpista ja juustosta.

Tällaisia "faabeleita" tämä korona täällä teettää.

Tästä se taas alkaa, uusi vuosi.

                                                                           
                                                                  Kotiseutumuseo

Ensimmäinen kirja tänä vuonna on nyt luettu, olikin mukavaa luettavaa. Hauska ja nokkelasti  oivallettua satiiria kuningattaren lukuinnostuksen heräämisestä. Ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta sitten. Meillä lukupiirissä ei mitään uutuuskirjoja käsitelläkään, koska niitä on vaikea saada  isommalle joukolle. Lähiseudun kirjastoista virkailijat tilaavat meille valitun kuukauden kirjan ja kännykkään tulee ilmoitus kirjan saapumisesta. Hienoa palvelua, kiitos siitä.

Tuosta kirjasta on aikoinaan jo kirjoitettu blogeissa arviointeja runsain määrin, en yritä enää lisää hurmostella omilla mielipiteilläni. Yksi huomio minulle kuitenkin jäi tekstistä mieleeni sen henkilökohtaisen ajankohtaisuuden takia. Kirjassa Elisabeth täyttää pyöreitä vuosia, yhtä monta kuin minä ensi viikolla. Tekeepä mieleni referoida kirjailijan  pieni ajatuksen pätkä  tähän. "Paljon muuta siitä (syntymäpäivästä ) ei kai voi sanoa kuin että silloin ainakin on saavuttanut iän, jolloin voi kuolla niin etteivät ihmiset järkyty".

Tottahan tuo on, viimeaikoinakin olemme ihan valtakunnan tasolla seuranneet järkytyksellä nuorten parhaassa iässä olevien nuorten miesten äkkikuolemia liikunnallisiin harrastusksiinsa liittyen. Lumivyöry vei laskettelijat ja lentoturma metsästäjät, heillä olisi ollut vielä paljon annettavaa isänmaalle. Myötätuntoa nuorten omaisille.

Siirrytäänpä sitten vähän vaarattomampien harrastusten pariin.

Tässä minun viimeaikojen puuhastelussa nyt ovat koetuksella vain istumalihakset ja joskus meinaa palaa pinna kun ei millään saa selvää menneen maailman kirjureiden harakanvarpaista. Vuosikymmenien saatossa kaunokirjoitustyylitkin ovat vaihtuneet moneen kertaan. Nykyään nuorisolle ei enää kaunoa opeteta, kaikki vaan tekstaavat. Eipä kohta enää paperille mitään präntätäkään kun ovat nuo tietokoneet, älypuhelimet ynnä muut härpäkkeet.

Jotain olen sentään saanut selville näistä kriipustuksista ja kraapustuksista, olen tallentanut äitilinjaani kaksitoista sukupolvea. Aloitan nuorimmasta: T-H ( Tipi ), Johanna, Unelma, Saara, Wendla, Eva K, Eva M, Beata, Anna, Walborg, Kaisa ja Anna. Vanhin Anna on syntynyt  v. 1674.

Muistan kuinka mammani niin inhosi Wendla ( suomennettuna Venla ) nimeään. Onneksi toinen nimi oli Josefina, siitä hän otti käyttöön loppuosan, Fiina.  Äitikään ei ollut tyytyväinen Saara nimeensä. Hän kertoi, että usein nuorena kun joku mukava nuorimies kysyi hänen nimeään, niin vastauksen kuultuaan kertoi oman nimensä olevan Aabraham tai vielä kamalampaa oli jos kavaljeeri vastasi kysymyksellä "miksi Saara nauroi?" No, nykypäivän Saarat eivät varmaankaan saa tuollaisia vastauksia, eihän monikaan nuori tunne Raamatun kertomuksia.

Näin on Vappu ja Kaarlo kuulutettu avioliittoon. Kirjoihin on myös viety ( suluissa ) sekin tieto, että ylkä ja morsio olivat itse läsnä kuulutuksia kuulemassa.

Käsialanäyte 1699 luvulta.

Kenen häät? Olen saanut kuvan lainaksi sukulaiseni kokoelmista, kukaan vaan ei muista  onnellisen vihkiparin nimeä. Isäni äidistä  en ole koskaan nähnyt yhtään valokuvaa, siksi aina toivonkin hänen seisovan jossakin tuollaisessa ryhmäkuvassa.

Tarkoitukseni oli kertoa Serafiasta, mutta juttu rönsyili taas omia latujaan liian pitkäksi. Serafialla ei ole enää mitään kiireitä, jätetään tarinansa tuonnemmaksi.




.

Syksyä

Perjantaina poika ajeli iltahämärissä saareen ja huomasi meidän mökkitien päässä oksia ja tielle kaatuneen puun rankoja. Oli jo niin pimeää, että asialle ei enää kannattanut tehdä mitään eikä kiirettäkään ollut kun ajotie oli jo raivattu. Poika lupasi tulla aamulla moottirisahan kanssa auttamaan tontin raivauksessa. Kiitos rakkaalle pojalle.

Tienvarteen poikenneelta kyläläiseltä saatiin kuulla puiden kaatuneen tielle jo tiistaina, silloin olikin tuulinen päivä. Vieläkään ei tiedetä kuka oli maantien silloin raivannut ajokuntoon, ehkä joku naapuri. Me olimme tietämättömiä koko rytinästä.

Saarelaiset ovatkin kertoneet, että kovalla myrskyllä  kotoa kylille lähtiessään kannattaa varata moottorisaha peräkonttiin. Koskaan ei voi tietää mitä mutkan takana saattaa olla edessä.

Lauantaina kävin luonnonystävien syyskokouksessa. Olemme osallistuneet yhteisiin retkiin ja tapahtumiin, luonto on meille tärkeä ja täällä se on niin lähellä.

Päivällä oli muutamia sadettomiakin hetkiä. Kävelin vanhalle sillalle, onneksi kamera oli laukussa. Näkymät olivat niin kauniita.

Kirkon edustalla ja kävelytien varrella kasvaa punaista ruusua, marjoja oli valtavasti. Olisi niin tehnyt mieli kerätä hilloaineksia, mutta eihän siitä kadun varrelta kukaan ole kerännyt, jäävät sitten linnuille vitamiinipommit.

*

Asiasta kolmanteen.

Sain Teksasista sähköpostiini vinkin Turun Sanomissa 02.10. olleesta artikkelista, jossa kerrottiin kursailusta tehdystä väitöskirjasta. Siinäpä kiinnostava tutkimusaihe.

Paljon ovat kahvittelutavat muuttuneet minunkin elinaikanani, olen joskus blogiin kertonutkin jonkun mammani kertoman jutun korpun ihmeellisistä seikkailuista.

Tuo lehtileike innosti minuakin taas muistelemaan mennyttä maailmaa. Mitään muistelemista varhaislapsuuden kahvitilaisuuksista ei ole, kun ei ollut kahviakaan. Mamma ei minulle korvikekuppia pöytään kattanut, pullamössöni toki sain, mutta sen herkun lusikoin jossakin sivummalla.

Ensimmäiset muistoni isommista kahvitilaisuuksista oli vasta sodan jälkeiseltä ajalta, kun olimme muuttaneet maalle asumaan. Pitäjällä järjestettiin kinkereitä, häitä ja hautajaisia.  Kyllä silloin kursailtiin, monta kertaa emäntä joutui kutsun esittämään. Eihän ollut soveliasta heti pöytään rynnätä, ahneelta olisi näyttänyt. Ruustinnan johdolla kahvia lähti pöydästä hakemaan ensin vanhat ja arvokkaat naiset. Sen muistan, että oli moukkamaista jos joku mies oli ensimmäisenä kahvijonossa, rovasti saattoi olla poikkeus.

 Niiltä ajoilta oli monia sanontojakin, kuten, "tulkaa nyt ottamaan ennenkuin käskyt harvenevat" tai " ottakaa nyt kaikkea sen seitsemää sorttia".  Ensimmäisen kupin kanssa syötiin voileipiä ja pullaa eli Loimaan seudulla lonkaa tai pullakranssia. Toisen kupin kanssa kuivaa kakkua vähintään kahta erilaista ja pikkuleipiä kolmea sorttia, vasta kolmannen kupin kanssa sai täytekakkua. Heti sodan jälkeen maalla täytekakut koristeltiin karamelliväreillä värjätyllä voikreemillä. Kakut olivat kauniita ja öklöjä, mutta hävisivät nopeasti monta vuotta ruokapulasta kärsineiden ihmisten suihin.

Voileipäkakut ovat uudempia keksintöjä, ja pasteijoitakin tehtiin, mutta ne syötiin eturuokana buljongin kanssa, en muista niitä kahvipöydässä nähneeni.

Nuorena tyttönä olin usein seurakunnan tilaisuuksissa tarjoilemassa ja voileipiä tekemässä. Vielä viisikymmenluvullakin oli sellainen järjestys, että mummot ja naisväki hakivat kahvinsa ensin, jos noutopöydästä tarjoiltiin. Muistan miesten joskus valittaneen kun heidän kahvinsa ehti jo jäähtyä  mummelien kursailujen takia.

Yleensä voileipiä valmistettiin kolmea lajia, makkara-, kinkku- ja muna-anjovisleipiä. Viimeksi mainitut loppuivat aina kesken, olivat niin suosittuja. Läntisessä Suomessa karjalanpiirakat tulivat paremmin tutuiksi vasta viisikymmenluvun loppu puolella, eikä niitä vielä osattu juhlissa tarjota. Koskaan en muista kenelläkään olleen laktoosi- tai gluteiinivaivoja, eipä ollut leivonnaisissa lisäaineitakaan.   Voita käytettiin ja punaista maitoa pullan tekoon ja hyvää tuli.

Kahvikulttuuri on muuttunut arkisemmaksi, mukin voi hätäisesti ostaa tiskiltä ja juoda vaikkapa kadulla kävellessään. Olen itsekin jo tottunut kahvia mukista juomaan, mutta jos taloon tulee kahvitettavia niin kupit ja tassit mielelläni pöytään katan. Kirjoitin tarkoituksella "tassit", kiva sana. En minäkään ole koskaan kahvia sokeripalan läpi tassilta ryystänyt. Pitäisiköhän kokeilla? Asetit taitavat olla liian matalia kaffeen ryystämiseen.😊

Mukava juttu tuo väitöskirjan aihe kursailusta.  Minäpä en taas turhia tässä kursaillut vaan annoin tulla hörinää tuutin täydeltä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille tässä hullussa maailmassa.



.

Marja-aika metsässä.

 Voiko marja vielä kauniimpi olla? Ei voi.

Suon värit ja tuoksut ovat voimaannuttavia. En minä enää suolle pääsisi jos samoja polkuja pitäisi käyttää kuin ennen kuljettiin. Nyt autolla pääsee suon reunalle ja siitä eteenpäin hyvin tallattua kinttupolkua eteenpäin.  Marjat oli jo ehditty kerätä toisten toimin, mutta jotain kuvattavaa sentään löysin ja suon tuoksua ei voi viedä mennessään.

Kaarnikka eli variksenmarja. 

Suon värit ovat niin väkeviä ja voimakkaita.

Siitä onkin jo kuusikymmentä vuotta kun ensimmäisen kerran tulin saareen Suomi-laivalla. Mökille ei ollut autotietä, eikä autoakaan vielä moniin vuosiin. Päijänteen mahtavat maisemat lumosivat kaupunkilaistytön, en uskonut mitään niin kaunista olevan olemassakaan. Vuodet ovat vierineet kuin omalla painollaan, ei mennyt niinkuin ajattelin ja toivoin. Rakkaus luontoon ja Päijänteen lumo on kuitenkin säilynyt.

Askel on lyhentynyt ja beetasalpaajaa kuluu, ei sitä enää kirmailla mättäältä toiselle kuin nuori hirvi. Tasaseen on katsottava askel kerrallaan, kaatua ei saisi kun se rotanmyrkky on ohentanut veren. Se ei taida kelvata hyttysellekään, vai onko niitä tänä kesänä?

Enpä olisi koskaan voinut kuvitella kulkevani marjametsässä kamera kaulalla. Metsä ja suo avautuvat uusin silmin. Elämälle kiitos tästäkin kesästä.
 

Juolukka.

Taikinamarjoja meillä kasvaa mökin metsikössä, on oltava tarkkana ettei sekoita kuusamapensaaseen, marjat ovat saman näköisiä, lehdistä tunnistaa.

Taikinamarja

Tästä karvajalasta ei ole tarkempaa tietoa, komea on ja puvussaan ruutua ja raitaa. Ankaran googlettamisen jälkeen olin tunnistavinani tämän ruutukärpäseksi.

Nousimme korkealle mäelle, metsä on hakattu pois, niinpä näkymää onkin Sysmään asti tällaisena kirkkaana elokuun päivänä. Siellä siintää horisontissa sinisenä Päijänteen itäinen ranta.

No hupsis, kuka sulki portin? Ei ollut vielä viime kesänä tässä puomia. Ehkä tämäkin on jo merkki siitä, että meikämamman marjaretket saavat loppua ja nuoremmat terveillä jaloillaan pystyvät kävelemään tai pyöräilemään luotoretkilleen.

Täytyykin tarkistaa tuo kansallispuiston marjastus- ja sienestysoikeus.

Ps. Puomi ei ollut lukossa.

Huomasin muistavani vielä...

Nykyään ajelemme Turkuun Hämeen härkätietä ja Lieto on siinä viimeisin pitäjä ennen Turkua. Kävin siellä lapsosena vähän aikaa Pahkamäen koulua. Niinpä usein teemmekin pienen koukkauksen härkätieltä Nautelankoskelle ja Lauri Nautelan museolle. Tällä kerralla koskessa olikin vettä melko runsaasti, saimme kuunnella kuohujen kohinaa.

Puut, pensaat ja pellot ovat tähän aikaan vuodesta puhtaan vihreitä ja kukat kukkivat houkuttelemassa pölyttäjiä. Kesäkuu on Suomen valoisin kuukausi. Jos pitäisi valita mieluisin kuukausi niin minulla se olisi ehdottomasti kesäkuu.

Osuimme paikalle hyvään aikaan,  museokin oli auki. 

Valokuvaaminen museossa on osittain kielletty, koska siellä on vitriineissä Museoviraston omistamia alueelta arkeologisissa kaivauksissa löytyneitä esineitä.

Pyysin kuvauslupaa kun sain tietää, että esillä olevat opetustarvikkeet ovat peräisin juuri minun entisestä koulustani. Esineet olivat niin tuttuja, oli helppo lähteä taas aikamatkalle.

Rakastin musiikkitunteja, opettaja polki harmoonia niin että lattia tömisi ja me lauloimme, sanat opettelimme aina ulkoa. Opettaja oli keksinyt ovelan keinon sanojen opetteluun. Hän tarkisti joka rivistä yhden kokelaan osaamisen ja tämä oppilas testistä selvittyään kuulusteli oman rivinsä loput lapsoset. Kun toinen oppilas kuulusteli toista niin siinä ei päässyt fuskaamaan. Lopuksi annettiin raporttia kuinka monta kertaa tentittävää oli autettava tekstissä eteenpäin. Oli viisasta pysyä hyvissä väleissä kaikkien kaverien kanssa, kun koskaan ei tietänyt kuka seuraavalla kerralla osaamistasi on testaamassa. Läksyt luettiin, ulkoluku ei aina niin helppoa ollut. Sanat taottiin kalloon ja sinne jäivät, vieläkin osaan jos tiukka paikka tulee muutaman virren, maakuntalaulun tai joululaulun, vanhoilla sanoilla.

Siukosen laulukirja siinä tuli tutuksi vaikka mikään laulaja en ollutkaan. Toisten joukossa vetelin kurkku suorana, mutta annas olla, yksin jos jouduin laulamaan niin pieleen meni. Rytmit sekaisin jo silloin.

Kansakoulussa ei minun aikanani opiskeltu vieraita kieliä alaluokilla, meille jäi paljon aikaa yleissivistäviin oppiaineisiin. Oppimisen päätarkoitus oli tietenkin saada luku- ja kirjoitustaito, laskentoa unohtamatta. Opettelimme myös käsitöitä, piirtämistä ja uskonnosta muistan parhaiten Vanhatestamentin kertomukset.

Yleensä olin tunnollinen oppilas ja yritin parhaani. Sattui niitä kämmejä kuitenkin, eräällä uskontotunnilla taisin kehitellä oman tarinan kun muistan opettajan todenneen, että on tainnut jäädä läksyt lukematta. Luulen kuitenkin, että minulla meni luetun ymmärtäminen vähän "yli pään" tai tarinat sekoittuivat Sinbadin retkien kanssa. Tämä juttu ei liity mitenkään Pahkamäen kouluun vaan tapahtui vuotta myöhemmin Turussa, kun olin saanut oman lainauskortin kaupungin kirjastosta.

Kaunokirjoituksen opiskelusta voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa. Mustepullon ja teräkynän kanssa huseeraamisessa neljänkymmen muun oppilaan kanssa samassa luokassa oli aina olemassa ainekset katastrofiin. Ei siis ole ihme, että lähes jokaisen tämän taitolajin opiskelijan vihosta löytyi psykologin testien mallinnoksia eli mustetahroja.

Katselin näitä opetustauluja, tuttuja kuvia, olisin halunnut valokuvata ne kaikki. Vielä silloin alakouluaikanani kuvatulvaa ei tullut omaan olohuoneeseen, televisiosta ei osattu edes unta nähdä. Näissä suurissa tauluissa oli hohtoa, kuvien tutkiminen oli kiintoisaa.

 Niinhän se pätee vieläkin, yksi kuva voi korvata tuhat sanaa.

Meidän karttamme koulussa oli tämän näköinen, heti sodan jälkeen ei ollut mahdollista saada kouluihin uusia karttoja, piirrettiin vain uusia rajoja entisiin. Lapsen oli vaikea ymmärtää miksi Suomineidolta vietiin toinen käsivarsi.

Kuvassa on vielä meidän "kalkulaattorimmekin", voi että sillä oli mukava laskea. Helmitaulun käytössäkin oli omat konstinsa. Silloin ei vielä tarvittu suuria lukuja ja helmet järjestettiin aina siististi riviin toiseen reunaan tunnin jälkeen.

*
Olin tässä niin uppoutunut muistelemaan kouluaikaa etten ollenkaan muistanut huomista juhannusaattoa. Aamulla sentään leivoin raparperipiirakan, mutta uunista tuli ulos niin kova koppura, että sitä voisi käyttää Kullasvuorella frisbeen heittoon. Joku mistaaki siinä taikinan teossaa jossakin vaiheessa kävi, huomenna uusi yritys. 😊😊

Hyvää juhannusta!

Niinkuin ennen.

Turussa torielämä kukoistaa ihan entiseen malliin. Suuret marketit kaupunkien laidoilla eivät pysty korvaamaan torien tunnelmaa.

Haudalle haettiin sinivalkoisia orvokkeja, kylmät yöt jatkuvat, sanoo säämies. Kesäkuussa on tiedossa toinenkin Turunmatka.

Tori ja kauppahalli ovat aina käyntien arvoisia. Tosin kauppahalli ei enää ole se halli, joka oli minun hallini. Siellä missä aikaisemmin Martta Rask myi siirtomaatavaratuotteita myydään nykyään bambunversoja ja kevätkääryleitä. Juusto- ja pullapuotien paikalla on junakahvila ja vihannestiskiltä löytyy siemeniä ja pähkinöitä.  Onneksi on  Reino Jokisen lihatiski vielä vanhalla paikallaan.

Luostarin puutarhassa kevät 2017.

Littoisten hiekkarannalla oli parkkipaikka täynnä autoja. Yhtään uimaria  vedessä ei näkynyt eikä auringonpalvojia rannan hietikolla. Ei tosin aurinkoakaan näkynyt. Olimme tulleet ihmettelemään muiden uteliaiden tavoin järven kemiallisesti kirkastettua vettä.

Pilvisenä päivänä vesi ei ollutkaan kauniin turkoosia. Kirkasta se tosin oli ja sellaisena kirkasvetisenä  järvi  minun muistoissani  onkin säilynyt.

Kolme tätiäni asuivat aikoinaan Littoisissa, verkatehdas heidät sinne alunperin oli houkutellut. Kesäsunnuntaisin me lapset usein kiipesimme linja-autoon ja köröttelimme tätejä ja serkkuja tapaamaan. Järvi veti puoleensa kuin magneetti, olen aina pitänyt vedestä. En silloin osannut edes uida, iloisena vaan polskuttelin käsipohjaa matalalla puolella.

Silloin sodan jälkeen uimahalleja ei vielä Turussa ollut eikä vanhemmmat lapsiaan mihinkään harrastuksiin kuljetelleet. Jos jotain halusi niin reppu vaan pykälään ja menoksi. Opittiin omatoimisiksi.

Tämä kuva pääsi blogiin ihan vaan huvittavuutensa ansiosta. Pupujussit loikkivat Ruissalossa. Kovin olivat kaukana, mutta kevään riemua oli hauska katsella.

Kaverit olivat vähän kaukana, mutta tämä suostui kuvattavaksi auton ikkunan läpi.

Kansanpuistosta löytyy nykyään tällaisia ruohonleikkaajia.

Täälläkin olen lapsena käynyt uimassa monet kerrat huolimatta matkan hankaluuksista. Tulimme Linnafältiltä Otkantin nokkaan raitiovaunulla jos sattui olemaan lippurahat. Yleensä ei ollut, silloin kävelimme. Kiipesimme moottoriveneeseen joka kuskasi meidät Ruissalon puolelle, venematka ei ollut pitkä. Jatkoimme apostolinkyydillä pitkin Yleistä käytävää uimarannalle, se matka jo tuntuikin pitkältä. Isonasiskona olin velvoitettu raahaamaan myös veljien varusteet ja eväät rannalle. Perillä kuitenkin kaikki matkan vaivat unohtuivat kun saimme pulikoida suolaisessa meressä.

Nyt vuosien jälkeen olen ihmetellyt kuinka paljon vastuuta minulle uskottiin, onneksi koskaan ei mitään pahaa tapahtunut. Olen ihmetellyt sitäkin mikä ihmeellinen vetovoima vedellä on minuun ollut, siitäkin huolimatta että uimaan pääseminen oli niin suuren vaivannäön takana. Ymmärtäisin jos vanhempanikin olisivat käyneet uimassa, mutta sitä ihmettä en koskaan nähnyt.

Vesiköhän minut on tänne nykyiselle asuinpaikallenikin vetänyt?  Hyvä näin.

Puut kukkivat Ruissalossa, kuusi ja tuomi.

Tästä postauksesta ei vielä selviä se toinen syy joka meidät toi pikavisiitille Turkuun. Siitä kerron seuraavassa postauksessa.

Pääsin mukaan valokuvaajien retkelle.

Kukanpäivänä 13.05.2017  kamerakerho  järjesti "Photowalk"- tapahtuman Saksalan kartanon puistoon. En ole kamerakerhon jäsen ( vielä ), mutta miehen siivellä lähdin mukaan. Saksalan puistohan kiinnostaa meitä suuresti, koska se on näköetäisyydellä säännöllisen kävelyreittimme varrella. Puistoalue on kuitenkin yksityisaluetta.
Kartanon lehtikuusenkujilta olen kuvia laittanut aiemmin myös blogiini, näitä lehtipuukujia kartanon alueella on neljä.

Ensimmäisessä kuvassa osa kerholaisista on jo perillä pihapiirissä. Meillä oli kokoontuminen kirjaston edessä ja sieltä kävelimme yhdessä kartanolle.  Minua vähän nolotti katsella osallistujien hienoja kameralaukkuja kun oma kamerani oli piilossa povitaskussa. Tohtiiko sitä ollenkaan esille ottaa.

Kuvattavaa oli kuitenkin niin paljon, että unohdin säälittävän valokuvauskalustoni ja aloin riemulla kuvata luonnon ihmeitä ja vanhan kartanon erityispiirteitä.

Saksalan kartanon nykyinen omistaja kreivi Christian Creutz oli ystävällisesti tullut oppaaksemme.

Peruna- ja juureskellari.

Vierun ruukin padolta paikalle siirretty hirsirakennus Torni on hauskan näköinen hämäläisessä maisemassa.
 

Saksalaan on tuotu Vierun ruukilta muita rakennuksia ja esineitä. Ymmärsin, että kartanon väki asui ja toimi Vierun ruukilla, siitä syystä talossa oli välillä vuokralaisiakin.

 

Leikkimökki on vielä ihan käyttökunnossa, kalusteet, astiat ja oikea tulipesäinen hella piippuineen. Voi vain kuvitella pikkuiset leikkijät sisälle lettuja paistamaan. Oppaamme kertoi että mökin on lapsilleen rakentanut kartanoa vuokrannut  Julian Serlachius, hänen Gerda tyttärestään tuli aikuisena presidentti Rytin puoliso.

Vanha leikkimökki niemenkärjessä pienen harjanteen päällä. Kesällä puistonsiistijälampaat hakeutuvat rakennuksen alle suojaan sateelta ja tuulelta.

Pakurikääpää täällä saa vain ihailla.

Yhdessä ihmettelimme tätä erikoisen näköistä kivilohkaretta, sen säännöllisiä poikkiraitoja ja kuoppaista pintaa. Joku ehdotti lohkaretta meteoriitiksi.

Kartanon puisto läheisine metsineen on nimetty noin 40 hehtaarin kokoiseksi Natura-alueeksi, puisto-osa on n.3 hehtaaria. Kesäisin puistoon tuodaan lampaita pitämään heinäkasvillisuutta kurissa. Aitaa korjataan jo kesävieraiden varalle, pihan kukkialampaat eivät saa maistella.

Ruukilta tuotuja öljykannuja on puistossa somisteena ja muistoina kartanon historiasta. Puiston aluella on ollut paljon harvinaisiakin puita ja pensaita.

Metsähallitus vastaa Natura-alueen hoidosta.

R. M. von Fieandt on perustanut kartanon puiston 1850-luvulla, suku omisti kartanon 1940-luvulle asti.

Oppaamme kertoman mukaan osa alueesta on jätetty koskemattomaksi aarnimetsäksi. Täällä on nähty valkoselkätikankin pesivän.

Kiitos kartanon nykyiselle omistajalle kiinnostavista tarinoista. Kiitos, että saimme tulla kokemaan heräävää kevättä ja historian lehtien havinaa.

Olisi vielä tarvittu muistilehtiökin taskuun, nimet ja vuosiluvut eivät enää tahdo pysyä muistissa.

Tuolla mutkan takana pieni ihana jokemme saavuttaa jylhän Päijänteen vedet.

Retken järjestäjille tämä kylmä myöhäinen kevät teki tepposet, oli tarkoitus nauttia enemmän kevään vehreydestä. Ehkä pääsemme kesällä tekemään uuden retken, silloin puissa ja pensaissa olisi lehtiä, tunnistaminen helpottuisi.

Näimme puistossa tuuheahäntäisen ketun, kuuntelimme taivaanvuohea ja katselimme puukiipijän touhuja. Naakat olivat täydessä keväthuumassa pesäkoloa etsimässä. Päijänteeltä puhalsi kylmä tuuli.

Huomenna sää muuttuu keväisemmäksi, sanoo hän, joka iloisesti nauroi.