perjantai 10. huhtikuuta 2009

Kivaakin oli

Tänään taisin saada aikaiseksi oikein mollivoittoisen tarinan, kaikkine raunioineen ja pimennyksineen. Ei ollut tarkoitukseni murehduttaa lukijan mieltä. Se minun elämäni alkutaival nyt vaan oli sitä ainaista sodan läsnäoloa.

Tuo kukko tuolla ylhäällä on tarkoituksella valittu. Päätin kertoa vaihteeksi kivojakin muistoja. Minulla oli valtava halu oppia lukemaan ja niinpä äiti hankki minulle aapisen. Harjoittelin ankarasti ja kirjaimet jäivät helposti mieleeni. Aina kun olin oppinut kolme uutta kirjainta, niin yöllä kukko oli käynyt munimassa aapiseni väliin Piniminttiaskin. Oi, sitä autuaallista tunnetta, kun kukko oli minuun tyytyväinen. Vieläkään en tiedä mitä ne Pinimintit olivat, makeilta kuitenkin maistuivat. Ne olivat sellaisia pieniä mustia pipanoita, aivan kuin hiiren kakkoja. Ne pipanat oli pakattu sellaiseen vihreään pahvirasiaan, joka taisi olla viisi senttiä kanttiinsa. Saman kokoisissa rasioissa myöhemmin myytiin Sisuja.

Jonain aamuna aapisen välistä tipahti pussi ja siellä oli kuivattua porkkanaraastetta tai ohuita porkkanasuikaleita, nekin maistuivat makeilta. Luultavasti niitä porkkanamurujakin oli makeutettu jollain sakariinilla. Ne vaatimattomat "makeiset" olivat ainoita mitä kaupassa myytiin. Mistään paremmasta en edes tietänyt kunnes kerran minulle sattui onnenpotku.

Olimme äidin kanssa rautatieaseman edessä olevassa puistossa. Minä leikin punaisessa haalarissani hiekkalaatikossa. Sitten viereeni käveli saksalainen sotilas ja sujautti haalarini taskuun karamellipussin. Äiti tuli siitä sivummalta kiireesti katsomaan, että mitä tapahtui. Siinä yhteydessä sitten opin ensimmäiset ulkomaiset sanat. Tämä ystävällinen sotilas oli jäänyt vielä sinne jonkin matkan päähän keskustelemaan toveriensa kanssa ja äiti komensi minut menemään kiittämään. Siinä sitten tankattiin päähäni, että niiaat ja sanot tanke schön. No, kilttinä tyttönä menin ja sopersin "tankesöönini", mutta tämä sotilas ei reagoinut millään tavalla pienen haalaripukuisen höpinöihin. Nyt aikuisena mietin, että olikohan sotilailla ollenkaan lupaa jaella omia namejaan pois. Se nami oli sellainen litteä ruskea palttoonnapin kokoinen kivikova läpyskä. Jos sellaisen jossain näkisin, niin tunnistaisin takuuvarmasti. -Elämäni ensimmäiset karamellit. Kiitollisena muistelen sitä sotilasta, ehkä hänellä itsellään oli Saksassa samanlainen pieni tyttö odottamassa isää kotiin.

Paras kaverini kotona ollessani oli samassa pihapiirissä asuva Matti. Matilla oli maailman kaunein punainen lippalakki ja hän kuuli huonosti. Matin kuulovamma ei leikkejämme haitannut ollenkaan. Rakensimme sireenimajaan kotia ja kaivoimme tunneleita ja kulkuväyliä Matin autoille santakasalla. Leikit sitten loppuivat, kun jouduin lähtemään "sotaa pakoon". Niistä retkistä kerron myöhemmin.

6 kommenttia:

  1. Eikös olekin hienoa, että myös nämä iloiset asiat, kuten ihanat maut, jäävät mieleen? =oD Minäkin muistan aina sen ensimmäisen karkkiaskini, jonka sain äitini äidiltä. Se oli jotain vastaavaa, mitä nykyään Muumi-karkkeina myydään, muttei ihan samaa kuitenkaan. Ja hyvää oli!

    VastaaPoista
  2. Minä muistan kun vaari istutti kesäisin maalla minut kottikärryihin Ananas-Palmakorin ja pilsnerikorin päälle ja mentiin kauppaautolle kerran viikossa täyttämään korit ja ostamaan ruokaa. Sain tervaleijonapastilleja sellaisessa metallisessa rasiassa.

    Minz, mahtoiko ne karkit olla niitä hedelmäpastilleja, vihreitä, punaisia ja keltaisia?

    VastaaPoista
  3. Ei sinun tarvitse pelätä meidän säikähtävän surullisiakaan tarinoita. Ne ovat elämää ja kulttuurihistoriaa ja osaat kertoa hyvin.
    tietysti hauskoista asioista on kiva lukea välillä. Kiitos!
    Sanoo Kuvanakkeli, joka on päässyt vanhaan blogiinsa, jonne on pitkään haikaillut.

    VastaaPoista
  4. Kuten Uunakin tuossa sanoi, elämään kuuluu niin surua kuin iloakin. Sinulla on taito kertoa molemmista oikein kiinnostavasti!

    VastaaPoista
  5. Mukavia nostalgisia muistoja, jotka niihin aikoihin olivat myös karua elämää.

    VastaaPoista
  6. suloensio,
    kiva, kun vielä jaksoit tulla lukemaan vanhaa juttua.
    Jokin tuollainen pieni juttu, joka siihen aikaan oli iso asia voi säilyä muistoissa vuosikymmenet.

    VastaaPoista