Kohtasimme "Hiljaisen kansan".

Hiljalleen mekin siellä sateisella tiellä köröttelimme, ei juurikaan ollut muita liikkujia tiellä. Oltiin melkein erämaassa, talojakaan ei paljon näkynyt tien varrella. Minä kudoin sukkaa ja yritin pitää jonkinlaista keskustelua yllä, ettei taata vaan nukahtaisi.

Siellä Suomussalmen kohdalla sitten silmät levähtivät auki. Hei, mitä tuolla oli, palataan takaisin katsomaan.

Tämä syrjäseudun niitty oli alkanut elämään. Uskomatonta luovuutta, Reijo Kela.

Täällä lisää asiatietoa. Hiljainen kansa, olin heistä joskus lukenut tai katsellut kuvia. Oli kuitenkin mukavaa nähdä heidät omin silmin.

Niittykahvila oli nyt kiinni, mutta kesällä tässä on varmaankin ollut paljon kävijöitä.

Tämä tuhatpäinen kansa on tosiaankin tapaamisen arvoinen.

Klikatkaa kuvia isommiksi, jos mahdollista.

Noiden sementtirenkaiden suojassa on paistettu makkaroita.

Vettä satoi, mutta pieni kuiva paikkakin löytyi.

Jatkoimme taas matkaa ja kerroin taatalle satua. "Täydenkuun aikana puoliyön hetkellä hiljainen kansa herää ja mitä sitten tapahtuukaan?" - Sukanvartta syntyi ja taata pysyi hereillä. Ehkä joskus kerron sen sadun teillekin. :-)

Tämä sateessa värjöttelevä valtava lumiukko suorastaan kutsui meitä poikkeamaan pihaan.

Täällä kahvilassa hääri iloinen emäntä, hänellä oli jotain minullekin pakastimessa. Tee- ja kahvihetki piristi mukavasti.

Saavuimmekin jo napapiirille.

Tiet tuntuivat loputtoman pitkiltä. Kuuset olivat pitkiä ja hoikkia, kuvittelin miltä ne näyttävät talvella tykkilumella kuorrutettuina.

Siellä kaukana jo näkyykin Kemijärven kirkko. Kemijärvi oli tämän matkamme päämäärä. Muutama kilometri vielä ja navigattori julistaa, että olet saapunut päämäärään. Oho, onpa tuhlattu äätä.

Perillä odotti ystäväni ja uimakaverini ruokapöytä katettuna. Ihanalta maistuivatkin uunilohi ja lapin puikulaperunat.