Ikäkriisi.

Mitähän se on? Huomaan tulleeni vanhaksi, kaikenlaisia merkkejä on tosin ollut ilmassa jo pitkään, mutta nyt se kaatui päälle.

Johan oli aikakin ryhtyä kriiseilemään kun pikkulapsen kriisiäkään ei ollut. Olin niin kiltti lapsi, kaikki kehuivat. Olisi vaan tarvinnut joskus heittäytyä lattialle kiljumaan ja näyttämään vähän omaakin tahtoa. Lapsen kuitenkin kuului olla kiltti ja minä olin. Viihdykkeeksi riitti ABC-kirja iso kukko kannessa, kynä ja paperia piirtämiseen.

Murrosiänkriisi  ei olisi tullut kysymykseenkään, sellainen oli ilmapiiri kotona. Kirkossa käytiin ja seurakunnan nuorista sain hyviä ystäviä. Eipä siinä ollut tarvetta kapinoida, kokonainen elämä edessä.

Kolmekymppiä mittarissa on kuulemani mukaan myös kriittistä aikaa, eipä ollut minulle. Silloin minulla oli jo kaksi kaunista tervettä pitkäsääristä lasta, suurimmat lahjat elämältä.

Ei ole elämä ihan suunnitelmien mukaan mennyt, sellaista kiikkulautaa suruineen ja huolineen. On ollut terveyttä ja sairautta, kaikkea mitä elämään kuuluu. Uskoa Korkeimman suojelukseen ja paljon rakkautta.

Miksi tämä juuri nyt? No, eihän tuo nyt ihan yks´äkkiä tullut. Lapsista sen ensin huomasin, hupsista vaan ovatkin jo keski-ikäisiä ja lastenlapsetkin jo nuoria aikuisia. Aamuisin peilin edessä kohtaan ihan oudot kasvot, on se Unelma itselleni vakuutan. Surullisinta kuitenkin on se, että monet entiset ystävät ovat jo nukkuneet pois tai järkyttävän useat ovat keskuudessamme fyysisesti, mutta mieli on hämärtynyt demetian tai alzheimerinsyövereihin.

Oman järjenvaloni tuiketta en osaa arvioida, tuskinpa mistään Mensan testistä selviäisin. Kuinkahan kävisi terveyskeskuksen vastaavasta?  Pulizer-palkintokin jää saamatta. Lehtiä luen ja katson uutisia tv:sta, kauhistuttaa maailman tilanne.  Mihin katosikaan Suomen hyvinvointivaltio, se  jota niin innolla viisikymmenluvulla aloimme rakentaa yhdessä sotaveteraanien kanssa?

Kaikesta huolimatta taas teen suunnitelmia. Ajattelin kirjata vähintään kaksi kertaa viikossa tänne blogiini tuntemuksiani, ehkä näistä jutuista sitten selviää missä mennään. En odota mitään suurta ryntäystä lukijakuntaan, kukapa nyt jaksaa lueskella vanhan kalkaanin höpinöitä. Täällä nyt ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta katsotaan mitä tyhjästä voi nyhjäistä.

Elämä kantaa, vanhankin.

Lumi tuli, lumi meni.

Lunta satoi noin kymmenen cm:n kerroksen, viipyi maassa muutaman päivän.

Olenko jo muuttunut näkymättömäksi?

Tätä mietin viikatessani paitaani pesun jäljeltä. Matkustimme omalla autolla kaupunkiin, mies oli kurssilla ja minulla koko  ilta aikaa katsella kaupungin kauppakeskuksen hyörinää.

Huomasin tutun vaatemerkin myymälässä. Gerry Weberin paitapuserot olivat vuosia sitten suosikkejani, olin silloin vielä työelämässä. Asiakaspalvelussa yritin olla siistin ja asiallisen näköinen, kannatin satsausta laatuun.

Kuljin liikkeen ohi illanmittaan parikin kertaa, yhtään asiakasta ei näkynyt. Olen harkinnut uusien housujen hankintaa, aina ei jaksa farkuissakaan kulkea.

Astuin sisään puotiin punaisessa fleesetakissa ja mustissa pitkiksissä. En ollut yhtään tyylikäs sen myönnän, mutta tuo takki nyt vaan on niin kätevä automatkalla ja turvalliset vetoketjut jokaisessa taskussa. Parasta on vasempaan hihaan ommeltu kännykkätasku, se on niin lähellä paremmin kuulevaa korvaani, että taustahälinästä huolimatta kuulen sen hälyytyksen.

Tervehdin iloisesti ja positiivisen mielentilani ansiosta melkein näin myyjättären nyökkäävän. Korkealla seinävitriinissä huomasin kivan puseron. Kysyin jo vähän lannistuneena, että onko kyseistä vaatetta L tai XL kokoa. En saanut vastausta. Olin liikkeen ainoa asiakas, saatoin olla koko sen illan ainoa.

Kävelin vaatetankojen luo ja yritin itse selvittää kokomerkintöjä. Miksi ihmeessä se hinta-, koko-, hoito-ohjelappunivaska piilotetaan jonnekin vaatteen kainaloon, niskalenkkiin tai napinläpeen? Täpötäysissä rekeissä niitä on tuskallista etsiä. Ajatuksissa siunaan niitä vaatepuita joiden koukkuun on pieneen mollukkaan merkitty se tärkeä kokoa ilmaiseva kirjain- tai numerokoodi, vaatetta ei turhaan tarvitse repiä esille tangosta.

Yritin vielä kysyä jotain, mutta myyjätär vaan viikkaili jotain hyvin keskittyneenä hommaansa. Olin pelkkää ilmaa. Arvostan toki sitäkin, että saa rauhassa tutustua valikoimiin, mutta kun kysyin.

Olisiko ostokseni sujunut paremmin jos olisin huojunut sisään liikkeeseen kymmenensentin korkokengillä, levittänyt ympärilleni kalliin hajuveden tuoksua ja kantanut huolettomasti olallani Vuittonin tyyristä laukkua? Ne Vuittonit ovat muuten helkkarin rumia kaikki, eikä tämä mielipide johdu siitä "happamia ovat pihlajanmarjat" syndroomasta. Jos minulla rahaa olisi rutkasti niin ostaisin varmaankin Hermesin tai Pradan  veskan. 

En sitten katsellut housuja enkä paitapuseroita. Huomasin tämän kauniin puseron, se on hyvää laatua ja huolellista työtä. Kaula-aukon niskaosassa on venymätön nauha, joka estää lörähtämisen ja pitää puseron kuosissa. Tässä on minulle puseroa moneksi vuodeksi. Henkilökuntaankin tuli  eloa kun ilmaisin ostohalukkuuteni kassakoneen luona.

Olen tyytyväinen hankintaani. Niin, mistäpä myyjätär olisi tietänyt että tämä vanha pikkumummo ei turhaan astu kaupan ovesta sisään. Aina ostan jos tarvitsemani tavara löytyy.

Olisin tietenkin voinut käydä pyytämässä apua, mutta halusin katsoa jutun loppuun asti. Onneksi nykyään usein tullaankin asiakkaalta kysymään, että voinko auttaa. Nyt olisi voinut.

Syksyllä 2016

 

Sattuneesta syystä olen tänä syksynä joutunut istumaan paljon täällä sisällä, keppien kanssa köpötellyt. Ikkunasta on sentään saanut seurata luonnon vihreyden muuttumista syksyn ruskaan ja pimeisiin iltoihin.

Valkohäntäpeurat ovat kalunneet viimeiset vihreät kasvit suihinsa.

 Kun viime talvena istuin alakerrassa virkkaamassa kuuntelin lukuisia äänikirjoja, niin tämä syksy on mennyt televisiota katsellen.

En välitä mistään tositv-sarjoista ja ikuisuussarjoista. Uutiset tietenkin aina kiinnostavat, yritän pysytellä vähän ajan tasalla. Monet uutiset tosin kauhistuttavat ja huolestuttavat, mutta ei  niistä tällä kerralla. Nähtäväksi jää äänestivätkö ameriikkalaiset oikein tai väärin.

Valitsin katsottavaksi englantilaisen "Kotilieden lämpöä" -sarjan, siitä oli jo aikaisemmin tullut yksi tuotantokausi ( muistaakseni ). Tarinassa kerrotaan kotirintaman naisista ja perheistä sodan kynnyksellä ja sodan alkua. Olen kiinnostunut toisen maailmansodan ajoista kertovista tapahtumista. Muistanhan jatkosodan tapahtumista jotain itsekin. Tarinat auttavat ymmärtämään sen ajanjakson elämää ja olosuhteita paremmin, osaa sijoittaa kokemuksensa oikealle aikajanan pisteelle.

Alla olevassa kuvassa olen äitini kanssa talvisodan tammikuussa. Tästä tilanteesta en vielä muista mitään, ainoastaan äitini kertomuksen. Oli kauhean kylmää ja aina piti olla valmiina lähtemään pommisuojaan. Äiti kertoi usein nukkuneensakin saappaat jalassa.

 Milanon muotitaloa, naisten paratiisia aloin seurata ihan siitä syystä, että Emil Zolan tarina oli muokattu italialaiseksi ja sijoitettu viisikymmen luvulle. Tarina olikin hyvin italialainen, ei hassumpi. Nyt se on jo loppunut ja jotenkin hämmentävä olo jäi. Tuleekohan tähän jatkoa?
Oli mukava katsella niitä ihania kellohameita ja tyylikkäitä hattuja, komeita miehiä ja kauniita naisia.

  Tuolla FB:n puolella on ollut sellainen haaste, että ihmiset ovat laittaneet omia vanhoja kuviaan seinälle. Olen katkolla naamakirjasta, laitan vanhat kuvani tänne talteen. Kuvassa kellohameinen tyttö on n. 15 v. Me sen ajan tytöt olimme niin luomua viimosen päälle. Yritimme olla mahdollisimman kauniita. Ei ollut meikkejä eikä hiusten pidennyksiä. Puhumattakaan lävistyksistä tai tatuoinneista. Voi kauhistus, ainoastaan merimiehet ja vangit olivat tatuoituja. Ajat muuttuvat ja ihanteet. Oli mukavaa olla nuori viisikymmenluvulla. Työtäkin riitti kaikille, oltiin vähään tyytyväisiä.

Aloitin seurailla toistakin viisikymmmenluvun tarinaa, se on austraalialainen ja siksi kiinnostuin. On mukava katsella muitakin kuin hienoja BBC:n tuottamia sarjoja.

"Kotiin takaisin" näytetään viitenä päivänä viikossa. Tapahtumat ovat edenneet aika rajuiksi, ihan hirvittää. Taitaa mennä yöunet. Uuden tuotantokauden jaksot alkavat perjantaina. Austraalian maisemat ovat upeita.

Tuossa alla olevassa kuvassa olen 18 v.  Yritin löytää vanhoja kuvia, mutta huomasin, että minusta ei ole yhtään kuvaa lapsuudesta 1 - 7 vuoden väliltä. Kotona ei ollut silloin kameraa. Ensimmäiset kuvat ovatkin vasta koulukuvia, noiden vuoden vanhana otettujen jälkeen.

Näiden kahden sarjan lisäksi olen katsonut myös hienon historiallisen "Sota ja rauha" sarjan. Lisää historiaa tarjoaa "Poldark" sijoittuu 1700- luvulle.

Tanskalaisen "Rantahotelli" oli tarinaa menneeltä ajalta, ihanine rantapyjamineen ja upeine aamiaiskattauksineen.Tanskalaista tyylikkyyttä 30-luvulta, tykkäsin katsoa.

Syksyn aikana olen saanut rautaisannoksen tv-elokuvia, taitaakin olla aika siirtyä taas äänikirjojen pariin. Niissä saa oma mielikuvitus rakentaa sellaiset kulissit kuin itse haluaa.

Toisen retkipäivän kuvia

Luostarin puutarhassa yksi ruusu oli vielä kukassa.  Birgittasisarien vierasmajaa voin suositella rauhaa ja hiljaisuutta arvostaville matkaajille. Huoneet ovat erittäin siistit, vaatimattomat ja hintakin on edullinen. Kahviaamiainen tarjoillaan 8.00 - 9.00 välisenä aikana, sekin noudattaa luostarin korutonta linjaa.

Maksuksi käy ainoastaan käteinen raha, summaa voi pyöristää ylöspäin oman rahatilanteensa mukaan.

Kiitos ja näkemiin, tervetuloa uudelleen. Tullaan toki jos elossa ollaan.

Kotimatkalle lähdimme hieman kiertoteitä. Ensin poikkesimme taas katsomaan Liedon Nautelankoskea.

Museoalue on jo valmistautunut talven tuloon.

Tämä vanha kyläkiikku saa mielikuvituksen liikkeelle.

Kesätunnelmia tuli mieleen menneiltä vuosilta.

" Heilu keinuni korkealle,

Nythän on juhannusilta,

Mesimarja paistaa ja tuomi tuoksuu

ja kuulas on taivahan silta."

Padon viereisestä rännistä vesi virtaa kohisten eteenpäin. Mylly on hiljaa, ollut jo monia vuosia. Alue on museo- ja luonnonsuojelualuetta. Luontopolkukin on, sen kuljimme kerran kesällä.

Padon alapuolella vettä on tänä vuonna todella vähän.

                                                                 Pato.
 Syysharmaita koskikuvia ei enempää, on jatkettava eteenpäin.

Lähestyimme Loimaata.

Kauaksi tielle näkyi tämä ihmeellinen suuri kivipaasi, pysähdyimme katsomaan. Graniittiin on kaiverrettu kuvioita ja maassakin on jotain kivisiä patsaita.

Kuvaamani teokset ovat pellon laidalla pihapiirin ulkopuolella.

Aluella on tehty monenlaisia kivitöitä. Onneksi on syksy ja lehdet jo tippuneet, kesällä näitä ei varmasti lehtien ja ruohojen seasta edes huomaa.

Ajoimme vielä vähän eteenpäin ja selvisi, että puiden takana oli Alpo Jaakolan patsaspuisto. Siellä näytti niin hiljaiselta, emme uskaltaneet mennä portista sisään. Olisi pitänyt etukäteen ottaa selvää puiston tilanteesta, saako sinne yleensäkään enää vierailijat mennä.

Jaakolan patsaspuisto on suojattu maantiellepäin korkealla lauta-aidalla. Muistan joskus vuosia sitten  Alpon sanoneen jossakin haastattelussa, että viisikymppisen miehen ei kannata enää kuusiaitaa istuttaa kun ei ehdi nähdä sitä valmiina. Tuosta haastattelusta en muuta muistakaan, tuli vaan mieleeni nykyistä lauta-aitaa katsellessani. Oli oikein googlattava, Alpo Jaakola on ollut 1979 viisikymppinen.

Lähdenkin tästä selaamaan nettiä, löytäisinkö hyviä kuvia Alpo Jaakolan maalaamista tauluista.

Rauhaisaa Pyhäinpäivää!

Liedon kirkon vaiheilta.

Tälle retkelle piti lähteä jo lokakuun alussa, mutta usein käy niin että suunnitelmat eivät toteudu.  Kuukauden viimeiselle päivälle oli luvattu aurinkoista säätä, niinpä päätimme lähteä matkaan, koska jalkakin jo hyvin kesti parin tunnin autossa istumisen. Keppejäkään ei enää tarvita.

Hautausmaa on ihan Aurajoen tuntumassa. Mummin haudalle vietiin havuja ja callunoita, kynttiläkin sytytettiin kun jouluna ei päästä käymään.

Jokivarressa on vielä syksyn värejä. Tarkoilla silmillä näkee joen pinnalla jo jääriitettä.

Keskemmällä joessa vesi virtaa täysin vapaana. Birgittasisarien luota olemme varanneet majapaikan seuraavaksi yöksi. Turkua on ihailtava tällä kertaa vain auton ikkunasta. No, eipä huolta, ehkä jo seuraavalla kerralla pystyn jalkamiehenä tuttuja paikkoja kiertelemään.

*
Asiasta kolmanteen.

Minulla viimeiset viikot ovat kuluneet  kotona lähinnä TV:n tai netin äärellä. Olen tarkkaan lukenut sähköisiä uutisia ja vähän muutakin siinä ohessa. Käsityötkin ovat jääneet. Sain niiden kahden ison mandalan ansiosta sellaisen annoksen virkkausta, että nyt ei huvita koukuttelu, ei sitten tippaakaan. Muutamat sukat olen sentään kutonut, niitähän onnistuu väkertämään television äärelläkin.

Pitkän esipuheen jälkeen pääsenkin varsinaiseen asiaan. Tässä päivänä muutamana jossakin lehdessä teetätettiin lukijoille yhdyssanatesti. Yleensä en kyseiseen asiaan blogia kirjoittaessani juurikaan ajatusta uhraa, kuten en pilkkusääntöihinkään. Tein sen testin. Tulos ei kauheasti ilahduttanut. Kaikki ne kohdat joissa tarjotut vaihtoehdot olivat yhdyssanoja menivät oikein, mutta näitä yhteen kirjoitettuja sanoja testissäni oli liikaa.  Petrattavaa siis on. Joskus sanoja kirjoittelee yhteen ihan huomaamattaankin, eihän sitä aina muista välilyöntiä napsauttaa.

Lohdutuksekseni luin jostakin, että kaunokirjallisuudessa saa kirjoittaa sanoja yhteen jos siltä tuntuu ja pilkkujakin saa roiskia omantunnon mukaan. Omavaltaisesti olenkin nyt ajatellut, että omaan blogiinsa kukin saa kirjoitella mielialansa mukaan. Eihän tämä blogistelu ole mikään tentti tai testi.

En enää löytänyt tekemääni testiä, mutta vastaava löytyy täältä. 

Nyt onkin riennettävä toisen syksyisen harrastukseni pariin, siitä seuraavalla kerralla ja lisää kuvia retkeltämme.

Hetki ennen muuttomatkaa.

Täältä karavaanarien alueelta ei sentään ole muutettu minnekään. Paljon vaunuja jää talvehtimaan, osa ei taida lähteä kuin kulumalla. Suojaisassa poukamassa vaunut ovat kuin kesämökkejä, kaikenlaisia oheisviritelmiä on rakenneltu. Kaunis paikka kesällä ja talvella. Olen tavannut talvella vaunujen asukkaita uimahallilla. Käyvät ensin jäällä tai vuorella hiihtämässä ja senjälkeen uimassa ja saunomassa hallilla. Kätevää. Täällä pienellä paikkakunnalla kaikki on lähellä.

Tässä valmistaudutaan pitemmälle matkalle. Suunnilleen viikon ajan lintuja on pysähtynyt tähän minun näköpiiriini. Ikkunasta olen joutunut kuvaamaan kun keppien kanssa en ole lähemmäksi voinut mennä.

Tänään tuo pelto on  jo kynnetty mustalle mullalle, linnut häipyivät.

Oli hienoa seurata lintuparvien lentoja. Jännittävääkin oli kun isot petolinnut niitä tulivat jahtaamaan.

Onko leijonankita kesäkukka? Eilen huomasin tämän kauniin kukkivaisen terassin vieressä. Kolme kesää olemme täällä olleet eikä leijonankitoja ole pihassa ollut. Jotain vanhoja siemeniä menneiltä vuosilta ehkä on säilynyt maassa. Hyvä kukan kannalta, että näin myöhään tuli esille, aikaisemmin kesällä olisin sen taimen varmaankin kitkenyt rikkaruohona pois tai lehtokotilot olisivat syöneet suihinsa.

Eilen satoi syksyn ensimmäinen lumi, tänään siitä on vain muisto jäljellä.

Mattimyöhäinen kukkija vasta pääsi kukkimisen alkuun, kaikki lehdetkin tallella. Yhden kesän aikana japanintatar kuitenkin ehtii kasvattaa hyviä pitkiä hernekeppejä. Kova tuo komea kasvi on leviämään, pihassa sitä on kuitenkin helppo valvoa ruoholeikkurin avulla, uudet versot heti nurin vaan.

K-kauppias on huomannut, että me pidämme juustosta. 24.10.2016 löysin aamulla klo 8.00 lähetetyn tarjouksen. Suunnittelin kortillemme ladatun tarjouksen ostamista kun huomasin voimassaoloajan 17.-23.10 2016.  Tuohan meni jo eilen vanhaksi, kääk.  Laitoin palautettakin, mutta en ole vastausta saanut. Taitaapa olla marketeissa sähköposteissa ö-lokero , tai roskapostiksihan sitä vanhaa ö-mappia nykyään kutsutaan.

Näistä plussakorteista taitaa olla vain harmia ihmisille, kaikki mahdollinen tieto otetaan talteen. Katsotaan nyt annetaanko saksien puhua ja hankitaan ostokset sieltä mistä "edut" saa suoraan kassalla edullisempien hintojen muodossa.

Kolmatta viikkoa tässä sisällä hissuttelen. Päivät ovat kuluneet hiljalleen ilman nimiä, Nukkumaan menen kun väsyttää ja aamulla herään ihmettelemään uutta päivää. Jotenkin vaan ajan virrassa solahdan päivästä toiseen. Enää ei ole mitään kiinnekohtaa, kirkonkellotkin soivat joka päivä viideltä. Kohta on päästävä liikkeelle muutoin olen kohta kaiken ulkopuolella. Vielä sentään päässä risteilevät ajatukset, tämän maaliman menoa on kuitenkin vaikea ymmärtää. No, elämänvireeni ei koskaan ole ollut parhaimmillaan näin syyspimeällä. Onneksi kahden kuukauden kuluttua loistavat taas joulun valot ja senjälkeen taas päivät pitenevät ja saamme kulkea valoa kohti.

Kaikki näyttää tyyneltä ja rauhalliselta, niinkuin tuon sorsan lipuminen hiljaa alas järvelle myötävirtaan. Yhtään ei tiedä kuinka paljon sillä pinnan alla jalat polkevat.

Ensilumi on sulanut, plussalla mennään.

Vielä yksi ruusu.

Lähes kaksi viikkoa olen joutunut katselemaan syksyn edistymistä ikkunasta. Kaaduin sienimetsässä, vamma ei ollut alkujaan kovin suuri, mutta verenohennuslääke aiheutti sisäistä verenvuotoa. Koko sääri muuttui siniseksi ja kipu on ollut kaamea. Sain terveyskeskuksesta lainaksi kyynärsauvat, niiden avulla täällä sisällä olen pystynyt köpöttelemään.

Googlekin uhkasi lopettaa tilini maksamattoman viisitaalaisen takia. Mastercardini oli viime vuonna uusittu eikä tieto ollut mennyt perille kuukkelille asti. Nyt asia on hoidettu, mutta jotain on edelleenkin vialla. En pääse ollenkaan kommentoimaan omia enkä blogiystävien juttuja.

Aamulla oli maa kuurassa, mutta nyt paistaa aurinko.

Kokeilen nyt tämän kuvan lähettämistä, toivottavasti onnistuu.