keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Koiran elämää Aurinkorannikolla.



Reippaan kävelylenkin jälkeen istahdimme hetkeksi lepäämään rantatien penkille ja siinä hän oli.
Pieni kulkukoira lähestyi ensin arasti, mutta jäi seuraamme pienen rapsutushetken jälkeen. Asettui mukavasti penkin alle varjoon jalkaani nojaten.

Näin hän kertoi tarinaansa. "Synnyin elokuussa pari vuotta sitten. Asustelimme venerannassa äitini ja muutamien muiden koirien kanssa. Tapahtui se kauhea asia, josta on vaikea puhua. Äitini joutui rankkurin kyytiin. Hädissään hän ehti varoittaa minua pysymään piilosssa. Alkuun minua auttoi äitini poikaystävä, jota me kutsuimme Klenkaksi, hän oli saanut nimensä loukkaantuneen takatassunsa takia. Joku tunnoton humalikko oli vihassaan potkaissut pahasti Klenkkaa.

Usein itkin veneen alla ikävissäni, kun äitiä ei kuulunut takaisin. Klenkka lohduteli, yritetään nyt vaan pärjätä. Kukaan, joka rankkurin kyytiin on joutunut ei ole palannut, paitsi yksi takkuturkkinen Dogi. Koskaan en ole ollut näkemästäni niin hämmästynyt, kun nähdessäni Dogin uudelleen, kertoi Klenkka. En ollut häntä tuntea, mutta Dogi huikkasi "holaansa" niin reippaasti, että pakko oli uskoa hänen olevan hengissä. Dogi oli nyt niin hieno ja harjattu, käveli iäkkään herrasmiehen oikealla puolella remmissä. Dogi viittoi minua seuramaan ja lähdinkin katsomaan mitä Dogilla oli mielessä.

Mies ja Dogi pysähtyivät läheiselle penkille levähtämään ja minulla oli tilaisuus kuulla elämäni uskomattomin tarina, jatkoi Klenkka. Dogi oli viety koiratarhalle, pesty ja harjattu, annettu hyvää ruokaa ja Dogin kauhuksi hän oli saanut myös matokuurin ja rokotuksen. Tarhalla oli hauskaa toisten koirien seurassa, mutta sitten tuli tämä ystävällinen herra, joka vei Dogin kotiinsa. Mukavaa oli saada oma ruokakuppi ja lämmin peti. Remeliinkin tottuu, mutta aikansa se ottaa. Yksi asia on sellainen, jota Dogi ei vieläkään tajua. Kerron sen sinulle, Klenkka, sillä varauksella ettet kuuna valkeana kerro tätä juttua kavereille veneiden alla. Jos sen teet, niin noidun sinun turkkisi täyteen kirppuja ja takapuolen rupia täyteen. Klenkka lupasi olla visusti vaiti ja Dogi alkoi kertoa, vilkuilleen kuitenkin ympärilleen varmistaen ettei ylimääräisiä karvakorvia ollut lähettyvillä. Asia on nimittäin niin, että isännälläni on hyvin omituinen tapa, jota koiran on vaikea käsittää. Isäntä kerää kadulta muovipussiin kakkani, onhan aikoihin eletty. Omituinen on isäntä, myönteli Klenkkakin.

Omituinen on, myönteli myös pikkukoira, Klenkan kertoma tarina sai kuitenkin hetkeksi itkun lakkaamaan.

Lokakuun alussa rantatiellä kulki vierasta kieltä puhuva pariskunta. He olivat huomanneet surullisen pikkuisen pennun ja toivat iltaisin hänelle mukanaan ruokaa ja vettä. Eräänä iltana, kun tuuli oikein myrskynä raivosi ja aallot löivät ryskyen rantaan, pariskunta päätti viedä pennun kotiinsa lämpimään.


Niin kului talvi ja pentu kasvoi kauniiksi ja iloiseksi koiruliksi. Pentu uskoi tulleensa kotiin perheenjäseneksi. Kevät kuitenkin tuli ja pentu jäi taas yksin, pariskunta lähti kotiinsa pohjolaan. Monta päivää pentu odotti isäntäväkensä paluuta portilla ja kävi tutun ravintolan liepeillä katsomassa olisiko kantapöydässä hänen väkeään syömässä. Ei ollut. Pentu palasi surullisena rantaan veneiden suojaan, onneksi oli sentään Klenkka.

Klenkka kertoi, että talvi oli ollut rankka, hänellä oli ollut hoivattavanaan ihan uusikin pentu, joka oli annettu jollekin perheelle joululahjaksi, helmikuussa perhe oli jo kyllästynyt lahjaansa ja jättänyt pennun oman onnensa varaan.

Klenkka oli päättänyt, että syksyllä hän yrittää päästä rankkurin kyytiin, ehkä joku ystävällinen ihminen huolii vanhan ja sairaan koiran kotiinsa eläkepäiviä viettämään."

Näin kertoili minulle tapaamani kulkukoira omaa ja ystäviensä tarinaa.

Kuvan koira ei ole tarinan pentu, mutta liitän pennun kuvan tähän , jos vielä rannalla uudelleen kohtaamme.

Täältä voi lukea samaa tarinaa hieman toisella tavalla kerrottuna.
Posted by Picasa

20 kommenttia:

  1. Ihana kerrottu tarina.Ja kuvan koira suloinen.Voi kunpa tuokin hauveli löytäisi kodin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvan koira ei ole tarinani pentu. Täällä jossakin "oikea" kulkukoirakin vaeltelee. Tapasimme hänet rannalla, mutta en huomannut ottaa kuvaa.

      Tarinan koirulia kuvasimme puistossa, kun hän tuli meitä lähemmin tervehtimään emäntänsä luota.

      Poista
  2. Ihana, vaikkakin surullinen tarina! Mutta koira on suloinen. Onneksi siellä ei olehankia ja kovaa pakkasta noiden kulkukoirien riesana. Koditon koira . voi ressua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, meillä Suomessa koiria ei taideta jättää ulos heitteille, kissoja kuitenkin jää syksyisin mökkien nurkille.

      Poista
  3. Liikuttava tarina, kovin tosi. Toivottavasti monet Klenkat ja muut koiruudet saavat hyviä koteja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellisuuspohjainen tarina, kuten tuosta antamastani linkistä voi lukea.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Surullinen myös. Onneksi nykyään tehdään jotain noiden kodittomien koirien hyväksi.

      Poista
  5. On se vaan niin surullista, kun eläimet hyljätään. Tosin seillä lömpimässä niillä ei ole ihan niin ankeeta, kun täällä pakkasessa. Ankeeta kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se niin on, että lemmikkieläimiä ei saa hylätä.

      Poista
  6. http://www.sell.fi/user_files/files/sivujen%20liitteet/EL%201_10_Pimea%20koira%20yha.pdf

    Poikas...

    VastaaPoista
  7. Opettavainen tarina: kiitos siitä, unelma;)

    Oikein hyvää Naistenpäivää sinulle.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää Naistenpäivää myös sinulle.

      Poista
  8. Aika hurjaa on hylätä lemmikkinsä vaeltelemaan yksinään. Kun itse pitää tiukasti kiinni taluttimesta, ettei vaan vahingossakaan lähde omille teilleen, ei oikein ymmärrä, että koiraa kohdellaan kuin leikkikalua. Mutta valitettavasti on täällä meilläkin vastuuttomia koiran ja kissan ottajia, jotka jättävät ne sitten kyllästyttyään heitteille.

    Kiva tarina, vaikkakin hiukka surullinen. Ja poikas linkki on täyttä asiaa.
    Lepo vaan siellä lämpimämmissä, tosin meillekin nyt aurinko paistaa ja lumikinokset alenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinat ovat joskus surullisia, mutta jatkon voi taas kehitellä oman mielensä mukaan.

      Poista
  9. Unelma, kauniisti kerrottu tarina, kiitos siitä!

    Minä olen ollut pöyristynyt, että Espanja on hyväksytty EU:hun vaikka se ei noudata niitä eläinsuojelusäädöksiä kuin muut Euroopan maat. Espanjassa on mm. juoksunsa juosseille vinttikoirille oma kuolemansa, pianonsoitto, jossa voittaja on se, joka hitaimmin hirttää koiransa. Pianonsoitto -nimitys tulee siitä kun koiraparat harovat tassuillaan epätoivoisesti tukevaa maata ennen hidasta tukehtumista. Ja tämä on vain jäävuoren huippu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan järkytys. En ole tuollaisesta pianonsoitosta ikinä kuullutkaan. Eihän mikään muu olekaan ihmistä julmempi. Onneksi löytyy myös ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja yrittävät auttaa heikompia.

      Poista
  10. Surullinen tarina. Tuli surku tuon söötin koiran puolesta.
    Mistähän se johtuu, että Espanjassa ja monessa muussa Välimeren seudun maissa on niin paljon kodittomia koiria ja kissoja.
    Tietysti lisääntyvät vapaasti, mutta kuitenkin ihmettelen tuota surkeutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Fuengirolassa on vähän kulkukoiria, tuo lehtijuttunikin koski muuta kaupunkia. Kreikassa olemme nähneet näitä kulkureita paljon enemmän.

      Niin ja tuo kuvan pikkuinen koira ei ole kulkukoira, laitoin kuvat vaan elävöittämään tarinaani.

      Poista