Kivaakin oli

Tänään taisin saada aikaiseksi oikein mollivoittoisen tarinan, kaikkine raunioineen ja pimennyksineen. Ei ollut tarkoitukseni murehduttaa lukijan mieltä. Se minun elämäni alkutaival nyt vaan oli sitä ainaista sodan läsnäoloa.

Tuo kukko tuolla ylhäällä on tarkoituksella valittu. Päätin kertoa vaihteeksi kivojakin muistoja. Minulla oli valtava halu oppia lukemaan ja niinpä äiti hankki minulle aapisen. Harjoittelin ankarasti ja kirjaimet jäivät helposti mieleeni. Aina kun olin oppinut kolme uutta kirjainta, niin yöllä kukko oli käynyt munimassa aapiseni väliin Piniminttiaskin. Oi, sitä autuaallista tunnetta, kun kukko oli minuun tyytyväinen. Vieläkään en tiedä mitä ne Pinimintit olivat, makeilta kuitenkin maistuivat. Ne olivat sellaisia pieniä mustia pipanoita, aivan kuin hiiren kakkoja. Ne pipanat oli pakattu sellaiseen vihreään pahvirasiaan, joka taisi olla viisi senttiä kanttiinsa. Saman kokoisissa rasioissa myöhemmin myytiin Sisuja.

Jonain aamuna aapisen välistä tipahti pussi ja siellä oli kuivattua porkkanaraastetta tai ohuita porkkanasuikaleita, nekin maistuivat makeilta. Luultavasti niitä porkkanamurujakin oli makeutettu jollain sakariinilla. Ne vaatimattomat "makeiset" olivat ainoita mitä kaupassa myytiin. Mistään paremmasta en edes tietänyt kunnes kerran minulle sattui onnenpotku.

Olimme äidin kanssa rautatieaseman edessä olevassa puistossa. Minä leikin punaisessa haalarissani hiekkalaatikossa. Sitten viereeni käveli saksalainen sotilas ja sujautti haalarini taskuun karamellipussin. Äiti tuli siitä sivummalta kiireesti katsomaan, että mitä tapahtui. Siinä yhteydessä sitten opin ensimmäiset ulkomaiset sanat. Tämä ystävällinen sotilas oli jäänyt vielä sinne jonkin matkan päähän keskustelemaan toveriensa kanssa ja äiti komensi minut menemään kiittämään. Siinä sitten tankattiin päähäni, että niiaat ja sanot tanke schön. No, kilttinä tyttönä menin ja sopersin "tankesöönini", mutta tämä sotilas ei reagoinut millään tavalla pienen haalaripukuisen höpinöihin. Nyt aikuisena mietin, että olikohan sotilailla ollenkaan lupaa jaella omia namejaan pois. Se nami oli sellainen litteä ruskea palttoonnapin kokoinen kivikova läpyskä. Jos sellaisen jossain näkisin, niin tunnistaisin takuuvarmasti. -Elämäni ensimmäiset karamellit. Kiitollisena muistelen sitä sotilasta, ehkä hänellä itsellään oli Saksassa samanlainen pieni tyttö odottamassa isää kotiin.

Paras kaverini kotona ollessani oli samassa pihapiirissä asuva Matti. Matilla oli maailman kaunein punainen lippalakki ja hän kuuli huonosti. Matin kuulovamma ei leikkejämme haitannut ollenkaan. Rakensimme sireenimajaan kotia ja kaivoimme tunneleita ja kulkuväyliä Matin autoille santakasalla. Leikit sitten loppuivat, kun jouduin lähtemään "sotaa pakoon". Niistä retkistä kerron myöhemmin.

Välirauhan jälkeen

Isäni kutsuttiin jälleen palvelukseen ja me jäimme äidin kanssa kahden. Kuva on isän albumista, oikealla olevan aseveljen nimeä en valitettavasti tiedä.

Talvisodan aikana kotikaupunkiani oli pommitettu rajusti yli kuusisataa taloa oli saanut osuman. Pula-ajasta huolimatta turkulaiset yrittivät korjailla tuhoja, mutta sekin oli vaikeaa, koska pulaa oli kaikesta materiaalista. Ensimmäiset muistikuvani varhaisesta lapsuudestani ovat pimennetty kaupunki, vaurioituneet talot, hälytyssireenin ujellus ja jonot ruokakauppojen edessä. Asuimme silloin Nummenmäellä eli Pakalla, niinkuin turkulaiset sanovat. Muistini mukaan sinne meidän lähelle ei pommeja osunut, mutta sireenien ulvoessa mekin juoksimme kellariin pommisuojaan. Se meidän suojamme oli pieni maakellari, joka olisi mahdollisesti suojannut sirpaleilta, mutta muuta suojaa siitä ei saanut. Oven eteen ladottiin aina hiekkasäkkejä, sitten kun talon asukkaat olivat ehtineet sisään. Hälyytykset tulivat yleensä yöllä, vai muistanko väärin. Kesken unien oli kurja lähteä ulos yön selkään. Kellarissa minäkin äidin sylissä kyhjötin harmaaseen filttiin käärittynä monena yönä. Muistan vieläkin ne tummansiniset raidat huovan kummassakin päässä. Ainoastaan kerran muistelen kuulleeni isomman pamauksen, silloin pommi osui Kuuvuorelle.

Meillä oli puutetta kaikesta. Ei ollut tarpeeksi ruokaa, vaatteistani kasvoin ulos ja uusia ei saanut, polttopuutkin loppuivat. Keräsimme äitini kanssa käpyjä Paaskunnanmäen metsiköstä. Se pieni metsikkö oli tosi siisti, kuin Luxsenburgin puisto, eipä juuri risun risua löytynyt. Monet muutkin etsivät sieltä poltettavaa korvikekupposensa keittämiseen. Joskus illalla oli kova nälkä, ruokaa ei ollut. Äiti antoi lasin vettä, että uni tulisi paremmin.

Minun muistikuvani eivät ole varmaankaan todellisessa historiallisessa järjestyksessä, koska olin vielä kovin pieni, kaikki kertomani on tapahtunut ennen viidettä ikävuottani. Tapahtumat olivat kuitenkin niin merkittäviä elämässäni, että vieläkin näen joskus unia ilmassa uhkaavasta vaarasta ja joskus kun kuukauden ensimmäisenä maanantaina lähistöllä testataan hälyytyssireeniä, niin sydän hypähtää kurkkuun ja pulssi nousee. Varhaislapsuuden muistot kulkevat ikuisesti mukanani.




Tätini asui Pikisaaressa ja kuljetti moottoriveneellä matkustajia satamasta saareen. Me kävimme äidin kanssa häntä usein tapaamassa. Ajoimme satamaan ykkösen raitiovaunulla ja tämän näköinen oli silloin vanha Turun linna. Satamaa pommitettiin ankarasti eikä siinä sitten säästynyt vanha linnakaan, joka oli ja on edelleenkin Turun ylpeys, vaikka onkin vanha ruotsalainen linna.

Turun postitalo on jyhkeä graniittinen rakennus ja siitä minulla on yksi vahva muistikuva mielessäni. Postitalon lähellä oli kaksi elokuvateatteria ja me kävimme äidin kanssa usein elokuvissa. Muuta ajankulua ei oikeastaan ollutkaan, kun meillä ei ollut edes radiota silloin kotona. Elokuvalippuja jonotettiin yhtä hartaasti kuin silakoitakin. Teatterissa istua könötin aina istuinosa käännettynä ylös, koska muutoin en olisi nähnyt mitään. Matkalla lippujonoon kävimme katsomassa postitalon Humalistonkadun puoleista seinää. Siinä oli punaiseen graniittiin iskeytynyt ammuksen sirpaleita. Äitini kertoi, että ihan talvisodan lopussa siellä oli kuollut paljon ihmisiä, he eivät olleet ehtineet pommisuojaan. Ne sodan arvet näkyvät vieläkin postitalon seinässä, olen käynyt katsomassa. Tällaisten äkillisten tapausten varalle minun pieneen kallooni painotettiin sen tiedon tärkeyttä, että osaisin sanoa nimeni ja osoitteeni tarvittaessa. Kristallin kirkkaana osoite on vieläkin muistissani; Turku 3, Vuoritie 4 ovi 1.



Tämä näkymä Martin kaupungin osasta on myös syöpynyt mieleni syvyyksiin. Yksityiskohtia en enää muista, ainoastaan sen, että kirkko yksinään seisoi lähes ehjänä ja kaikki talot ympäriltä olivat maan tasalla, jokunen palomuuri seisoi pystyssä. Näitä kuvia olen lainannut "Turku nousi tuhkasta jälleen" kirjasta. Isäni antoi kirjan "sotalapselleen" vuosituhannen lopulla.

Olen nyt muistellut varhaislapsuuteni ulkoisia puitteita. Seuraava muisteloni kertookin sitten pienen elämäni kiertokoulusta.

Hyvää Pääsiäistä!

Pääsiäistervehdys täältä mamman ja taatan kotoa. Tämän vanhan kortin kuvan olen löytänyt netistä. Siinä on jotain menneen maailman viehkoa viehätystä. Virkistäviä lomapäiviä kaikille. Nautitaan kevään tulosta. Maltillisesti mämmiä ja munia.

Hiljainen viikko alkaa

Mukavaa Pääsiäisen odotusta kaikille, jotka tänne kurkistatte.

Yritän tässä palautella mieleeni, että tämä tuleva juhla on muutakin kuin mämmiä ja suklaamunia.

Toivottavasti säät suosivat ulkoilijoita. Ihanaa, kun lumet sulavat ja tiet ovat kulkukelpoisia ilman piikkejä kengänpohjissa.

Tänään jo teimme Ronja-koirulin kanssa vähän pitemmän lenkin, poikkesimme polulta metsän puolellekin. Keskiviikkona Ronjan oma perhe taas kotiutuu Texasista ja meidän yhteiset retkemme päättyvät tälläerää.

Perheidylli järkkyy

Vielä samana syntymäni vuotena vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmat murenivat sotilassaappaiden alle. Suomi tarvitsi isääni. Koska olin silloin niin pieni, niin joudun muistelemaan vanhempieni kertomaa. Isäni kutsuttiin kertausharjoituksiin Kankaanpäähän. Sieltä hän lähetti äidilleni kortin, joka oli päivätty 25.07.1939




Tämä kuva on seitsemänkymmenen vuoden takaa ja sen on kuvannut; Valok. A. Liukko.

Tämä komennus kertausharjoituksiin enteili sitä mitä eniten pelättiin. Syksyllä sitten isälleni tuli ensimmäisten joukossa kutsu "sinne jonnekin", hän kun kuului nuoriin viimeksi koulutettuihin miehiin. Äitini kertoi, että isä oli lähtiessään puristanut vauvaa rintaansa vasten ja salaa pyyhkäissyt kyyneleen silmäkulmastaan. Se päivä oli ollut äidilleni hänen senhetkisen elämänsä kauhein päivä. Isän lähdettyä äitini oli ollut aivan neuvoton, hän luuli, että heti pommit alkavat putoilla. Niinpä hän olikin laittanut vauvan ja vähän evästarpeita vaunuihin ja lähti kävelemään siskonsa luo Littoisiin. Sinne olikin melkoinen huipaus senaikuista hiekkatietä, joka kiersi Hämeentietä Kausalan kautta.

Tätini oli järkevä nainen, hän oli sanonut, että lapsille on ainakin ruokaa laitettava. Täti oli sitten alkanut priimuskeittimellä keittämään hernekeittoa. Tuskin minä siitä rokasta paljon kostuin, kun olin niin pieni. Muistaneekohan vanhempi serkkupojista tämän kummallisen päivän, tuskin, hän oli n. viisivuotias. Myöhemmin viranomaiset olivat jo ehtineet antaa siviiliväestölle toimintaohjeita, koska äitinikin oli uskaltanut vähitellen palata kotiin kaupunkiin.

Niin kului minun talvisotani kopassa kellien, isäänikään en osannut vielä silloin kaivata. Toisin oli jatkosodan aikana. Siitä laitankin sitten omia muistojani. Ne muistot ovat muovanneet osaltaan minua sellaiseksi ihmiseksi mitä nyt olen.



Tässä kuvassa isäni istuu eturivissä ensimmäisenä oikealla. Valitettavasti en tiedä onko tämä kuva sotaväestä tai kertausharjoituksista. Harmittaa, kun ei aikanaan tullut otettua asioista enempää selvää, eikä kuvissa ole mitään merkintöjä.

Palmusunnuntaina

Pieniä virpojia on liikkunut koko päivän. Kyllä mamma nyt jo tunteekin itsensä tuoreeksi ja terveeksi. Munakori tyhjenee tasaiseen tahtiin. Taatakin piti jo hätistää namikipolta, hän kun ei ole vielä virponut, haa.

On ollut ihanaa katsella pikkuisten virpojien jännittyneitä ilmeitä, kun he ovat virparunoa lausuneet, hyvin ovat läksynsä oppineet tämän kulmakunnan lapsoset. Silmät sitten loistavat, kun saavat munakoreihinsa palkkaa. Iloisina ovat toivotelleet Hyvää Pääsiäistä. En ymmärrä sellaisa aikuisia, jotka närkästyvät pikkuisten ovikellon soitosta. Ei löydy enää lapsenmielisiä joka talosta.

Luin aamulla Suomi24 keskustelupalstalta aikuisten kirjoituksia tästä vanhasta tavasta. Oikein järkytyin niistä vihamielisistä vuodatuksista, kaipa näillä ihmisillä on itsellään paha olo. Onneksi siellä oli monia hyviäkin kommentteja, joku oli laittanut sen runonkin (oikein pitkän kaavan mukaisen) mukaan. Se oli kiva lukea.

"Virvon, varvon,

tuoreeks, terveeks,

tulevaks vuodeks,

vitsa sulle, palkka mulle!

***

Mie virvon vitsallain

toivottelen terveyttä, menestystä

enkä paljon palkkaa vaadi, enkä velkakirjaa laadi

***

Virvon varvon vitsasella,

koskettelen pajun oksasella,

isännälle ikä pitkä,

emännälle perä leveä,

tyttärelle punaset posket,

pojalle hyvä hevonen.

Siulle vitsa

miulle mitä vaan.

***

Virpoi, varpoi vitsat siul,

kana ko munnii, nii muna miul!"

Tuoreutta ja terveyttä kaikille.

Puolenyön jälkeen

Mennään siitä mistä aita on matalin. Kävimme lapsenlapsien kanssa matkalla ja kirjoitin siitä jotain Aurinkomatkojen sivuille. Jos teillä on aikaa, niin käykää kurkkaamassa. Siellä on paljon kivoja matkajuttuja, hyödyllisiäkin. Tämän oman ( nim. Unsi) pakinani linkin laitan tähän, kun en tiedä kuinka kauan siellä juttuja säilytetään . Saavat lapset sitten joskus lukea, jos heitä kiinnostaa.

http://www.paikkaauringossa.fi/kertomukset/946