Plusasteita ystävänpäivänä.

Kohotammeko viinimaljan ystävyydelle? Näyttääkö sinustakin, että nuo kaksi nuorempaa naista katsovat sinua suoraan silmiin?  Tämä taulu ilahdutti minua vuosia sitten Kööpenhaminassa Ny Carlsbergin Glyptotekin kahvilassa. Olin istahtanut hetkeksi levähtämään kahvikupposen äärelle kun huomasin vastakkaisella seinällä tämän viehättävän taulun. Suurikokoinen taulu oli niin aidon näköinen, että tuntui kuin tytöt siinä ihan oikeasti istuvat. Skoolasin kahvikupin kanssa kun ei ollut edes olutta lasissa, vaikka Carlsbergilla olimmekin.

Tämä kuva on postikortista, taulun on maalannut Wilhelm Nikolai Marstrand (1810 - 1873 )

Jaksaisikohan vielä kerran lentää hämmästelemään tuon museon uskomattomia kokoelmia? Huokaus. Kiitos elämälle, että olen näihinkin tyttöihin saanut tutustua. Turha tässä on huokailla. :-)

Sitten taas päivn teemaan, järvelle ja jäälle.

Lumi sulaa, mutta yöpakkaset auttavat pitämään latuja kunnossa. Taivas täynnä pumpulia.

Helmikuinen auringonlasku Kirkkojoella. Lunta ja jäätä on hyvin vähän. Viimeviikolla kaksi peuraa ylittivät joen uimalla tässä meidän kohdalla.

Pihallemme näkyy kotikirkosta vain torni, mutta kesällä kuuluu kirkonkellojen ääni oikein kuistille ja sisällekin avonaisista ikkunoista. Erityisesti pidän ehtookelloista.

Tänään on nähty taivaalla hienoja helmiäispilviä. Täällä meillä pilvet näyttivät ihan tavallisilta, hyvin värikkäiltä kuitenkin.

Oikeastaan en enää välttämättä halua täältä mihinkään seikkailumatkoille lähteä. Täällä on niin kaunista.
Onni on muistot.

Ulkoilupäivä

Elsa sai kunnian aloittaa tämän liikunnallisen postauksen, hän oli ainoa kuvattavani, joka teki tuttavuutta oma-aloitteisesti. Elsa valmistautuu henkilökuntansa kanssa vaeltamaan laavulle Kelventeelle.
 

Kohta valmiina lähtöön. Hyvää ja elämyksellistä retkipäivää kaikille. Hetken vilahti aurinkokin, muutoin oli vähän harmaata, välillä luntakin pyrytti.

Toiset ovat jo tulossa ja toiset menossa.

Elbattaresta saatiin kelkat lainaksi. Oli mukava päästä jäälle joukon jatkoksi. Tilaa täällä nyt on, eikä tarvitse pelätä laturaivoa.

Pilkille meno onnistuu polkupyörälläkin  tai muutoin vain ilman päämäärääkin voi täällä jalkaratasta veivata.

Haikea olo tuli kun en enää uskalla suksille nousta, ehkä kuitenkin tässä jäällä onnistuisin. Onhan sitä aikoinaan paljon hiihdetty.

Seitsemän ja puolen kilometrin lenkki tehty. Nyt Elbattarelle kahville.

Tämä näkymä lämmitti sydäntäni. Katselin perheen valmistautumista auton luona ja jäin odottelemaan kuvauslupaa. Pikkuinen pulkassa hyvin topattuna oikein onnellisen näköisenä odottaa liikkeelle lähtöä. Ihanaa nähdä nuoren perheen nauttivan luonnossa liikkumisesta yhdessä.

Hienoa retkipäivää toivotan kaikille jäällä liikkujille. Jää on nyt pääosassa tällä kerralla.

Ihan kuutamolla.

Tänään meillä oli tai on vieläkin tätä kirjoittaessani meneillään satamassa kuutamohiihto, latua on lisävalaistu lyhdyillä. Päijänteellä oli sumua, ensimmäiset kuvat on napattu viiden jälkeen illalla.

Maisema oli niin kaunis, kuu nousee sieltä Rapailan suunnalta.

Sumu hälveni vähän myöhemmin Haukansaaret jo vähän näkyvät ja latu lyhtyineen. Vähä-Haukkasalo kierretään, matkaa kertyy 7,5 kilometriä.

Väkeä tuntui olevan paljon liikkeellä. Paikalle oli pystytetty myös Padasjoen Ladun puffetti. Me kävimme kahvilla Elbattarella. Olisi niin tehnyt mieli itsekin lähteä ladulle, mutta nyt ei enää ole hiihtovarusteitakaan tallella. Mihin lienevät jääneet matkan varrelle.

Osa väestä lähti yövaellukselle Kelventeelle, varusteet pulkassa ja rinkassa. Uskaltaisin uumoilla, että hieno kokemus ainakin ensikertalaisille nukkua pakkasella laavussa kuun valaistessa tienoota.

Jospa jo huomenna pääsisi kelkalla jäälle.

Seuraava tapahtuma satamassa onkin Postihiihto, siitä sitten myöhemmin.
 

Jutunjuurta etsimässä.

Siinä minä taas istuin tuvan ovensuussa penkillä ja muistelin istuneeni siinä ensimmäisen kerran jo kuusikymmentä vuotta sitten. Siinä penkillä oli istunut kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmikin monta kertaa, tästä hän kertoo kirjassaan "Venematka". Käsittääkseni kirjoittaja kuvaa siinä omaa alter egoaan lisäämällä persoonalle yhden Y-kromosomin ja sekoittamalla faktaa ja fiktiota sopivassa määrin. Täällä hän on soutanut meidän joellamme kauppareissuilla ja noussut metsäpolkua pitkin taloon. Kauniisti hän kuvailee talon sinisilmäistä lempeää emäntää ja istahtaa ovensuuhun penkille.

Ystävät ja omaiset kutsuivat Kerttu - Kaarinaa Kaisuksi, sillä nimellä mekin hänet tunsimme. Vietimme samassa pihapiirissä kesälomaa viisi- ja kuusikymmenlukujen taitteessa. Kaisu oli hyvä uimari, helposti hän kauhoi salmen yli toiseen saareen, istahti siellä hetken rantakivellä ja palasi toisten mökkiläisten helpotukseksi reippaana takaisin. Kaisu oli hyvä kertomaan tarinoita, minustahan ei silloin ollut tasavertaiseksi keskustelijaksi, olin sellainen ujo pelästynyt aropupu. Olin hyvä kuuntelija, ne yhteiset soutumatkat sieni- ja mustikkaretkille olivat minulle kesän kohokohtia.

Vuonna 1961 saimme kuulla, että Linnasaaresta oli myyty suuria osia puunjalostustehtaiden työntekijöiden virkistysalueeksi. Pitkällä hiekalla oli viimeinen kesäleiri Lahden nuorille. Meitäkin kutsuttiin vierailulle leirille. Alueen keskustaan oli rakennettu kivistä vuosiluku, se oli aika mukava, kun sitä voi lukea molemmilta puolilta.

Syksyllä päätimme Kaisun kanssa käydä vielä kerran Linnasaaressa sieniretkellä. Meillä oli isot pärekorit mukana. Oli hyvä sienivuosi, korimme täyttyivät hetkessä. Kaisu riisui ison keltaisen kalastajamallisen sadetakkinsa, levitti sen maahan, jatkoimme keräilyä takin päälle. Valtava nyytti siitä tulikin. Raahasimme saalimme veneeseen ja Kaisu souti tottuneesti meidät kotiin. Mitä niille sienille sitten tapahtui onkin jo toinen juttu.

Vuosia kului, Kaisu muutti perheineen pois Lahdesta ja jatkoi tarinoiden kertomista. Sinä vuonna Kaisu oli valittu ehdokkaaksi Runebergin palkinnon saajaksi kun poikani lähetettiin kirjailijaa haastattelemaan Uusimaa-lehteen. Olin ikionnellinen kun kolmen vuosikymmenen jälkeen sain Kaisulta omistuskirjoituksen kauniiden muistojen kera syntymäpäivälahjaani.

"Onnea, valoa, ystävyyttä, toivoa ja iloa!"

ps. Minulla ei ollut kirjahyllyssäni kaikkia Kaisun kirjoittamia teoksia. Yhdessä kirppisystäväni Anjan kanssa niitä etsimme. Nyt minulla on ne kaikki.

Suomen historiaa kanssamatkaajien kertomana.

Meillä on täällä hyvä kirjasto, kaikki kirjastot ovat omalla tavallaan. Asiakaspalvelu on huippuluokkaa.

Katsoimme netistä tämän Petri Tammisen uuden kirjan saatavuutta lainattavaksi, ei ollut mahdollista ja jonossakin oli jo kymmeniä henkilöitä, ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan. Hyvää kannattaa odottaa.

Melko nopeasti meidän vuoromme kuitenkin tuli ja nyt kirja on jo luettu. En malttanut jättää kesken, kaikki tarinat oli ahmittava samantien, tuosta iltapäiväkahvista Charles Dickensin ihmemaan alkuun asti ( 19.00 ) niitä juttuja riitti.

Kirjan takakanteen on tiivistetty melkein kuin sisällysluetteloksi kansalaisilta kerättyjen tarinoiden aiheita. Kirjailija  haastatteli satoja suomalaisia ja heidän kertomistaan tositapahtumista kirjoitti tarinat luettavaan muotoon mukavaan lämminhenkiseen tyyliin, tykkäsin.

Näitä tarinoita  ikäihminen  lukee mielellään, kun on itsekin ollut tapahtumia henkilökohtaisesti seuraamassa, ainakin kirjoitettujen uutisten lukijana. Olin ongella Turun uuden sataman laiturityömaalla kun sain kuulla Armi Kuuselan valinnasta universumin kauneimmaksi. Muistan sotavanki Pavelin, pimeän possun ja Urho Kekkosen vihkimässä muovipaputehdasta Kulloossa. Ihan "mieli mettä keittää"  tätä kirjaa lukiessa.


Tästäpä sainkin oivan idean. Voisin taas jatkaa blogini alkuperäistä ideaa, vanhojen asioiden taltioinnista omasta näkövinkkelistäni. Meiltä vanhoiltahan tämä muistelo sujuu. Uusia tapahtumiahan joutuukin tyhjästä vääntämään. Täällä mökkerössä ei juurikaan muuta tapahdu kuin tuon lintulaudan seurailua ja  ylöskirjausta lukuisten kremppojen kulloisestakin kolotustilanteesta. Tänään ainoana jännityksenä aamulla oli katsoa peiliin, näytänkö jo pandakarhulta. En näyttänyt, verisuonet olivat kestäneet tällä kerralla. Vain yksi silmä mustana.

Voi vitsi, minähän olen kuin satavuotias Suomi, kolmekymmenluvulta voisin aloittaa tarinoinnin, ehdinhän vuoden elää sitäkin kymmenlukua. Kuva siitä vaan on muistona, ei vielä omia kokemuksia.  Pitäisi varmaan miettiä niinkuin Tarja Halonen Kotilieden haastattelijalta kysyi, että pitääkö edustaa vai saako kertoa totuuden. Luultavasti valitsisin totuuden, mutta osan jättäisin kertomatta. Sota-ajastahan olenkin aikaisemmin joitain muisteloita blogiin postannut ja siihen se into taisi lopahtaakin. Aloin valokuvata kukkia ja rakennella kollaaseja, osallistuin kaikenlaisiin haasteisiin. Olisin jo pudonnut kokonaan kärryiltä jos muutamat sukulaiset ja ystävät eivät olisi patistaneet jatkamaan kirjoittelua. Ajatella, joku siis lukeekin näitä. Kiitos luottamuksesta.

Toisinaan tuo kaikenlainen ajatustyö blogistanian merkeissä on kuin kivirekeä vetäisi, ei mitään synny eikä mikään sytytä. Uskoisin kuitenkin kirjoittelun olevan hyvää aivotoimintaa, raavitaan amyloidiplakkia irti ja käytetään niitä hoksottimiamme. Tosin sitä plakkia irrottaa parhaiten kahdeksan tunnin kunnollinen yöuni, sanovat viisaat.

Oli kiva muistella kansalaisten kanssa satavuotiaan Suomen mieleen painuneita tapahtumia.

Musta silmä.

Toisenkin kerran jouduin aamulla katsomaan peiliin, jaa, totta se on. Silmä mustana. Paistaisi nyt edes aurinko, että voisi laittaa mustat lasit nokalle. 

Nukuin ihan hyvin ja normaalisti , yöllä vaan oli verisuoni katkennut nenän viereltä. Onneksi sentään pääkopan ulkopuolelta. Tätä se nyt on tuon verenohennuslääkkeen kanssa. Hankala tilanne jos et ota, uhkaamassa on tulppa, tosin flimmeristä ei nyt ole haittaa ollut viimeisen tahdistuksen jälkeen. Pradasan on mummelilla päivän nimi. Pradasta sen muistan, minulla oli edelliset silmälasit Pradalta.

Kaikesta huolimatta, hyvää viikonloppua!  Ehkä jo huomenna olen löytänyt huumorintajuni takaisin.

Vähäluminen tammikuu

meni jo, ja samanlaisena alkaa helmikuu.

Pikkuhiljaa alan toipua siitä harmillisesta takaiskusta jonka koin hävittäessäni vahingossa blogipostaukseni  tekstit. Kyseessähän ei ollut mikään novelli tai hieno runosikermä, sellaisethan eivät minulta onnistukaan, edes kirkkaimpina hetkinäni. Olinpahan vaan miettinyt arjen elämää puolelta ja puolesta. Olin sorvannut sanoja riviin huolella ja harkiten. Yleensähän en paljoa mieti, hurautan tänne mitä aivoni kulloinkin ajattelevat ja minkä ( kaksi ) sormijärjestelmäni onnistuu ruudulle näpyttelemään.

Jaa, mistäkö kirjoitin? Kauhistelin kaikkea mitä kahden tai kolmen blogihiljaisuus viikkoni aikana oli tapahtunut. Ylimpänä asiana oli tietenkin tämä tärkeä työpaikanvaihdos USA:ssa, uusi päällikkö valkoiseen taloon. Täysi tusina vallassaolopäiviä on jo aiheuttanut niin paljon hämmennystä ympäri maailmaa, että näin ikäihmisen on turha enää mitään kommentoida, toiset tekevät sen paremmin. "Siunataan vaan ittemme."

Tiet ovat muuttuneet luistinradoiksi, pahinta on tämä pari senttiä uutta lunta jään päällä. Vaara vaanii jokaisella askeleella, reippaile siinä sitten. Vaatii jo suurta tahdonlujuutta pihalle lähteminen. Onneksi kovia pakkasia ei nyt ole ollut, silloin ei tarvitse edes harkita ulos menoa, pakkanen salpaa hengityksen.

Lammilla Tuulosessa on taas näytillä vanhoja lentokoneita. Joskus mekin lähdemme vähän tuulostelemaan, ettei ihan mökkihöperöksi tultaisi. Samalla voi tehdä pieniä hankintoja esim. Tokmannilta kukkia, lintujen ruokaa, piuhoja ja työkaluja. Tänä talvena ei ole tarvinnut lankoja ostaa, jämälankoja on enemmän kuin koskaan. Se mandala innostus poiki uuden ongelman. Ajattelin hävittää kaikki entiset keränpohjat niihin, mutta toisin kävi, jokaisella kauppareissulla kärrystä löytyi vähintään yksi uusi kerä. Nyt pitäisi vaan sukkia ja lapasia saada syntymään, mutta tässä sitä vaan istutaan näpy, näpy.

Kaksitasoisessa on sitä oikeaa historian siipiensuhinaa. Kauniita katselle, en tiedä pysyisikö lintu vielä taivalla, mikä ettei. Muistelen Sipoossa joskus nähneeni, ehkä Malmilta tullut. Jotain sykähdyttävää näissä on, kyytiin en uskaltaisi mennä.

Koneista minulla ei ole mitään tietoa, en edes yritä kommentoida. Se nyt kuitenkin on varmaa, että paljon järeämpiä nämä ovat kuin ne joista olen  lähes kahdeksankymmentä vuotta unta nähnyt.

Joskus on arkenakin kiva laittaa jälkkäri nätisti tarjolle. Yritin vähän paikkailla, kun eilistä lässähtänyttä tarjosin. 😊 Tästäkin huolimatta hyvää keskiviikkoa.