keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Vähäluminen tammikuu



meni jo, ja samanlaisena alkaa helmikuu.

Pikkuhiljaa alan toipua siitä harmillisesta takaiskusta jonka koin hävittäessäni vahingossa blogipostaukseni  tekstit. Kyseessähän ei ollut mikään novelli tai hieno runosikermä, sellaisethan eivät minulta onnistukaan, edes kirkkaimpina hetkinäni. Olinpahan vaan miettinyt arjen elämää puolelta ja puolesta. Olin sorvannut sanoja riviin huolella ja harkiten. Yleensähän en paljoa mieti, hurautan tänne mitä aivoni kulloinkin ajattelevat ja minkä ( kaksi ) sormijärjestelmäni onnistuu ruudulle näpyttelemään.

Jaa, mistäkö kirjoitin? Kauhistelin kaikkea mitä kahden tai kolmen blogihiljaisuus viikkoni aikana oli tapahtunut. Ylimpänä asiana oli tietenkin tämä tärkeä työpaikanvaihdos USA:ssa, uusi päällikkö valkoiseen taloon. Täysi tusina vallassaolopäiviä on jo aiheuttanut niin paljon hämmennystä ympäri maailmaa, että näin ikäihmisen on turha enää mitään kommentoida, toiset tekevät sen paremmin. "Siunataan vaan ittemme."


Tiet ovat muuttuneet luistinradoiksi, pahinta on tämä pari senttiä uutta lunta jään päällä. Vaara vaanii jokaisella askeleella, reippaile siinä sitten. Vaatii jo suurta tahdonlujuutta pihalle lähteminen. Onneksi kovia pakkasia ei nyt ole ollut, silloin ei tarvitse edes harkita ulos menoa, pakkanen salpaa hengityksen.



Lammilla Tuulosessa on taas näytillä vanhoja lentokoneita. Joskus mekin lähdemme vähän tuulostelemaan, ettei ihan mökkihöperöksi tultaisi. Samalla voi tehdä pieniä hankintoja esim. Tokmannilta kukkia, lintujen ruokaa, piuhoja ja työkaluja. Tänä talvena ei ole tarvinnut lankoja ostaa, jämälankoja on enemmän kuin koskaan. Se mandala innostus poiki uuden ongelman. Ajattelin hävittää kaikki entiset keränpohjat niihin, mutta toisin kävi, jokaisella kauppareissulla kärrystä löytyi vähintään yksi uusi kerä. Nyt pitäisi vaan sukkia ja lapasia saada syntymään, mutta tässä sitä vaan istutaan näpy, näpy.


Kaksitasoisessa on sitä oikeaa historian siipiensuhinaa. Kauniita katselle, en tiedä pysyisikö lintu vielä taivalla, mikä ettei. Muistelen Sipoossa joskus nähneeni, ehkä Malmilta tullut. Jotain sykähdyttävää näissä on, kyytiin en uskaltaisi mennä.


Koneista minulla ei ole mitään tietoa, en edes yritä kommentoida. Se nyt kuitenkin on varmaa, että paljon järeämpiä nämä ovat kuin ne joista olen  lähes kahdeksankymmentä vuotta unta nähnyt.



Joskus on arkenakin kiva laittaa jälkkäri nätisti tarjolle. Yritin vähän paikkailla, kun eilistä lässähtänyttä tarjosin. 😊 Tästäkin huolimatta hyvää keskiviikkoa.







2 kommenttia:

  1. Kyllä takuulla harmittaa kun huolella tehty postaus katoaa taivaan tuuliin. Olehan varovainen Unelma sen liukkaan kelin kanssa.Katselen taas mielelläni noita kauniita talvisia kuviasi:) Ja hienot ovat nuo vanhat lentokoneetkin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, uskollinen ystäväni. Iso hali sinulle.

      Poista