lauantai 4. helmikuuta 2017

Suomen historiaa kanssamatkaajien kertomana.


Meillä on täällä hyvä kirjasto, kaikki kirjastot ovat omalla tavallaan. Asiakaspalvelu on huippuluokkaa.

Katsoimme netistä tämän Petri Tammisen uuden kirjan saatavuutta lainattavaksi, ei ollut mahdollista ja jonossakin oli jo kymmeniä henkilöitä, ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan. Hyvää kannattaa odottaa.

Melko nopeasti meidän vuoromme kuitenkin tuli ja nyt kirja on jo luettu. En malttanut jättää kesken, kaikki tarinat oli ahmittava samantien, tuosta iltapäiväkahvista Charles Dickensin ihmemaan alkuun asti ( 19.00 ) niitä juttuja riitti.



Kirjan takakanteen on tiivistetty melkein kuin sisällysluetteloksi kansalaisilta kerättyjen tarinoiden aiheita. Kirjailija  haastatteli satoja suomalaisia ja heidän kertomistaan tositapahtumista kirjoitti tarinat luettavaan muotoon mukavaan lämminhenkiseen tyyliin, tykkäsin.

Näitä tarinoita  ikäihminen  lukee mielellään, kun on itsekin ollut tapahtumia henkilökohtaisesti seuraamassa, ainakin kirjoitettujen uutisten lukijana. Olin ongella Turun uuden sataman laiturityömaalla kun sain kuulla Armi Kuuselan valinnasta universumin kauneimmaksi. Muistan sotavanki Pavelin, pimeän possun ja Urho Kekkosen vihkimässä muovipaputehdasta Kulloossa. Ihan "mieli mettä keittää"  tätä kirjaa lukiessa.


Tästäpä sainkin oivan idean. Voisin taas jatkaa blogini alkuperäistä ideaa, vanhojen asioiden taltioinnista omasta näkövinkkelistäni. Meiltä vanhoiltahan tämä muistelo sujuu. Uusia tapahtumiahan joutuukin tyhjästä vääntämään. Täällä mökkerössä ei juurikaan muuta tapahdu kuin tuon lintulaudan seurailua ja  ylöskirjausta lukuisten kremppojen kulloisestakin kolotustilanteesta. Tänään ainoana jännityksenä aamulla oli katsoa peiliin, näytänkö jo pandakarhulta. En näyttänyt, verisuonet olivat kestäneet tällä kerralla. Vain yksi silmä mustana.

Voi vitsi, minähän olen kuin satavuotias Suomi, kolmekymmenluvulta voisin aloittaa tarinoinnin, ehdinhän vuoden elää sitäkin kymmenlukua. Kuva siitä vaan on muistona, ei vielä omia kokemuksia.  Pitäisi varmaan miettiä niinkuin Tarja Halonen Kotilieden haastattelijalta kysyi, että pitääkö edustaa vai saako kertoa totuuden. Luultavasti valitsisin totuuden, mutta osan jättäisin kertomatta. Sota-ajastahan olenkin aikaisemmin joitain muisteloita blogiin postannut ja siihen se into taisi lopahtaakin. Aloin valokuvata kukkia ja rakennella kollaaseja, osallistuin kaikenlaisiin haasteisiin. Olisin jo pudonnut kokonaan kärryiltä jos muutamat sukulaiset ja ystävät eivät olisi patistaneet jatkamaan kirjoittelua. Ajatella, joku siis lukeekin näitä. Kiitos luottamuksesta.

Toisinaan tuo kaikenlainen ajatustyö blogistanian merkeissä on kuin kivirekeä vetäisi, ei mitään synny eikä mikään sytytä. Uskoisin kuitenkin kirjoittelun olevan hyvää aivotoimintaa, raavitaan amyloidiplakkia irti ja käytetään niitä hoksottimiamme. Tosin sitä plakkia irrottaa parhaiten kahdeksan tunnin kunnollinen yöuni, sanovat viisaat.

Oli kiva muistella kansalaisten kanssa satavuotiaan Suomen mieleen painuneita tapahtumia.

2 kommenttia:

  1. Lukee, joku lukee, jatka vaan. Älä anna aivoille liikaa vapaata, kutittele niitä! Ali

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni täällä blogissa käy selailemassa, paras luku oli viime kesänä 642. En tosiaan tiedä mistä tämä bloggeri näitä tilastoja tekee. Yleensä päivässä käy noin 100 selaajaa, tänään on ollut 107.

      Poista