Suomen historiaa kanssamatkaajien kertomana.

Meillä on täällä hyvä kirjasto, kaikki kirjastot ovat omalla tavallaan. Asiakaspalvelu on huippuluokkaa.

Katsoimme netistä tämän Petri Tammisen uuden kirjan saatavuutta lainattavaksi, ei ollut mahdollista ja jonossakin oli jo kymmeniä henkilöitä, ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan. Hyvää kannattaa odottaa.

Melko nopeasti meidän vuoromme kuitenkin tuli ja nyt kirja on jo luettu. En malttanut jättää kesken, kaikki tarinat oli ahmittava samantien, tuosta iltapäiväkahvista Charles Dickensin ihmemaan alkuun asti ( 19.00 ) niitä juttuja riitti.

Kirjan takakanteen on tiivistetty melkein kuin sisällysluetteloksi kansalaisilta kerättyjen tarinoiden aiheita. Kirjailija  haastatteli satoja suomalaisia ja heidän kertomistaan tositapahtumista kirjoitti tarinat luettavaan muotoon mukavaan lämminhenkiseen tyyliin, tykkäsin.

Näitä tarinoita  ikäihminen  lukee mielellään, kun on itsekin ollut tapahtumia henkilökohtaisesti seuraamassa, ainakin kirjoitettujen uutisten lukijana. Olin ongella Turun uuden sataman laiturityömaalla kun sain kuulla Armi Kuuselan valinnasta universumin kauneimmaksi. Muistan sotavanki Pavelin, pimeän possun ja Urho Kekkosen vihkimässä muovipaputehdasta Kulloossa. Ihan "mieli mettä keittää"  tätä kirjaa lukiessa.


Tästäpä sainkin oivan idean. Voisin taas jatkaa blogini alkuperäistä ideaa, vanhojen asioiden taltioinnista omasta näkövinkkelistäni. Meiltä vanhoiltahan tämä muistelo sujuu. Uusia tapahtumiahan joutuukin tyhjästä vääntämään. Täällä mökkerössä ei juurikaan muuta tapahdu kuin tuon lintulaudan seurailua ja  ylöskirjausta lukuisten kremppojen kulloisestakin kolotustilanteesta. Tänään ainoana jännityksenä aamulla oli katsoa peiliin, näytänkö jo pandakarhulta. En näyttänyt, verisuonet olivat kestäneet tällä kerralla. Vain yksi silmä mustana.

Voi vitsi, minähän olen kuin satavuotias Suomi, kolmekymmenluvulta voisin aloittaa tarinoinnin, ehdinhän vuoden elää sitäkin kymmenlukua. Kuva siitä vaan on muistona, ei vielä omia kokemuksia.  Pitäisi varmaan miettiä niinkuin Tarja Halonen Kotilieden haastattelijalta kysyi, että pitääkö edustaa vai saako kertoa totuuden. Luultavasti valitsisin totuuden, mutta osan jättäisin kertomatta. Sota-ajastahan olenkin aikaisemmin joitain muisteloita blogiin postannut ja siihen se into taisi lopahtaakin. Aloin valokuvata kukkia ja rakennella kollaaseja, osallistuin kaikenlaisiin haasteisiin. Olisin jo pudonnut kokonaan kärryiltä jos muutamat sukulaiset ja ystävät eivät olisi patistaneet jatkamaan kirjoittelua. Ajatella, joku siis lukeekin näitä. Kiitos luottamuksesta.

Toisinaan tuo kaikenlainen ajatustyö blogistanian merkeissä on kuin kivirekeä vetäisi, ei mitään synny eikä mikään sytytä. Uskoisin kuitenkin kirjoittelun olevan hyvää aivotoimintaa, raavitaan amyloidiplakkia irti ja käytetään niitä hoksottimiamme. Tosin sitä plakkia irrottaa parhaiten kahdeksan tunnin kunnollinen yöuni, sanovat viisaat.

Oli kiva muistella kansalaisten kanssa satavuotiaan Suomen mieleen painuneita tapahtumia.

Musta silmä.

Toisenkin kerran jouduin aamulla katsomaan peiliin, jaa, totta se on. Silmä mustana. Paistaisi nyt edes aurinko, että voisi laittaa mustat lasit nokalle. 

Nukuin ihan hyvin ja normaalisti , yöllä vaan oli verisuoni katkennut nenän viereltä. Onneksi sentään pääkopan ulkopuolelta. Tätä se nyt on tuon verenohennuslääkkeen kanssa. Hankala tilanne jos et ota, uhkaamassa on tulppa, tosin flimmeristä ei nyt ole haittaa ollut viimeisen tahdistuksen jälkeen. Pradasan on mummelilla päivän nimi. Pradasta sen muistan, minulla oli edelliset silmälasit Pradalta.

Kaikesta huolimatta, hyvää viikonloppua!  Ehkä jo huomenna olen löytänyt huumorintajuni takaisin.

Vähäluminen tammikuu

meni jo, ja samanlaisena alkaa helmikuu.

Pikkuhiljaa alan toipua siitä harmillisesta takaiskusta jonka koin hävittäessäni vahingossa blogipostaukseni  tekstit. Kyseessähän ei ollut mikään novelli tai hieno runosikermä, sellaisethan eivät minulta onnistukaan, edes kirkkaimpina hetkinäni. Olinpahan vaan miettinyt arjen elämää puolelta ja puolesta. Olin sorvannut sanoja riviin huolella ja harkiten. Yleensähän en paljoa mieti, hurautan tänne mitä aivoni kulloinkin ajattelevat ja minkä ( kaksi ) sormijärjestelmäni onnistuu ruudulle näpyttelemään.

Jaa, mistäkö kirjoitin? Kauhistelin kaikkea mitä kahden tai kolmen blogihiljaisuus viikkoni aikana oli tapahtunut. Ylimpänä asiana oli tietenkin tämä tärkeä työpaikanvaihdos USA:ssa, uusi päällikkö valkoiseen taloon. Täysi tusina vallassaolopäiviä on jo aiheuttanut niin paljon hämmennystä ympäri maailmaa, että näin ikäihmisen on turha enää mitään kommentoida, toiset tekevät sen paremmin. "Siunataan vaan ittemme."

Tiet ovat muuttuneet luistinradoiksi, pahinta on tämä pari senttiä uutta lunta jään päällä. Vaara vaanii jokaisella askeleella, reippaile siinä sitten. Vaatii jo suurta tahdonlujuutta pihalle lähteminen. Onneksi kovia pakkasia ei nyt ole ollut, silloin ei tarvitse edes harkita ulos menoa, pakkanen salpaa hengityksen.

Lammilla Tuulosessa on taas näytillä vanhoja lentokoneita. Joskus mekin lähdemme vähän tuulostelemaan, ettei ihan mökkihöperöksi tultaisi. Samalla voi tehdä pieniä hankintoja esim. Tokmannilta kukkia, lintujen ruokaa, piuhoja ja työkaluja. Tänä talvena ei ole tarvinnut lankoja ostaa, jämälankoja on enemmän kuin koskaan. Se mandala innostus poiki uuden ongelman. Ajattelin hävittää kaikki entiset keränpohjat niihin, mutta toisin kävi, jokaisella kauppareissulla kärrystä löytyi vähintään yksi uusi kerä. Nyt pitäisi vaan sukkia ja lapasia saada syntymään, mutta tässä sitä vaan istutaan näpy, näpy.

Kaksitasoisessa on sitä oikeaa historian siipiensuhinaa. Kauniita katselle, en tiedä pysyisikö lintu vielä taivalla, mikä ettei. Muistelen Sipoossa joskus nähneeni, ehkä Malmilta tullut. Jotain sykähdyttävää näissä on, kyytiin en uskaltaisi mennä.

Koneista minulla ei ole mitään tietoa, en edes yritä kommentoida. Se nyt kuitenkin on varmaa, että paljon järeämpiä nämä ovat kuin ne joista olen  lähes kahdeksankymmentä vuotta unta nähnyt.

Joskus on arkenakin kiva laittaa jälkkäri nätisti tarjolle. Yritin vähän paikkailla, kun eilistä lässähtänyttä tarjosin. 😊 Tästäkin huolimatta hyvää keskiviikkoa.

Sumuisia päiviä.

Sumua tuntuu olevan päässäkin. Hukkasin juuri kaikki vaivalla rusnaamani tekstit näiden kuvien alta. En ymmärrä mitä tapahtui.

Tein välillä aina tallennuksenkin ja tunnisteet. Kaikki mennyt. Nyt harmituksella ei ole mitään rajaa.

Eilen bongattiin pihan lintuja. Mihin ihmeeseen tirpat katosivat? Noutopöytä on katettuna vanhaan linnunpönttöön, pohjaa vaihtamalla se pääsee taas keväällä alkuperäiseen käyttöönsä.



Nyt laitan koneen kiinni ja lähden uimaan. Näiden kuvien tekstit saavat jäädä, ehkä joskus vielä saan inspiraation joidenkin ajatusten uudelleen avaamiseen.

Yöjuttuja

Minulla on päiväjärjestys mennyt ihan sekaisin, en saa unta illalla. On varmaankin jätettävä päikkärit vetämättä, varsinkin ne kaksi-kolmetuntiset. Aamulla reippaasti ylös vaikka kuinka kirpaisisi.

Siitä yövalvomisesta en sen isompaa stressiä ota, tunnit kuluvat valvoenkin. Viime yönä viihdytin itseäni miettimällä kaunista suomenkieltämme ihan vaan tämän 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Uskomatonta, että näin pienellä kansalla on oma rikas hyvin kehittynyt kielemme ja vielä murteet bonuksena.

Suomenkieli on hyvin tasa-arvoinen, kun täällä syntyy pienokainen niin vauva on heti HÄN, ei mitään erottelua sukupuoliin ( han eller hon ). Nythän sukupuoliakin kuuluu olevan kolme, näin kertoi tv:ssä yksi kaunis nuori ihminen. Onneksi meillä kaikki Jumalan luomat ihmiset sopivat hän-sanan ryhmään.

Aikanaan minulle tuotti suuren hämmennyksen kun pronominien lisäksi myös asiat ja esineet ovat joissakin kielissä feminiinisiä tai maskuliinisia. Suomenkielen opiskelijan ei tarvitse tietää onko "tuoli"  f tai m. Ihan niinkuin sillä tiedolla olisi mitään virkaa, riittää että saat pyllysi alle tuolin jos jalkojasi väsyttää.

Entä sitten ne epämääräiset artikkelit, miksi ihmeessä sanan eteen on laitettava epämääräinen artikkeli kertomaan, että tästä asiasta puhutaan nyt ensimmäistä kertaa? Tottahan valistunut kuulija sen huomaa itsekin ilman a tai an, lisäksi tässäkin asiassa tarvitaan kaksi merkkiä (vokaali/konsonantti) ja toiset kaksi kun asiasta puhutaan uudellen.

Prepositiot aiheuttavat minulle tuskaa vieläkin ja niiden vastineet suomea opiskeleville. Sijamuodoista ei nyt sen enempää, niistä saisi jo yksinään romaanin aikaiseksi. Sijamuodot ym. kieliopin termit opitaan koulussa yleensä vieraskielisinä, koska se auttaa muiden kielten opiskelua. Sijamuotojen suomenkielisiä nimiä tuskin enää osataan, tosin ne ovat hyvin kuvaavia ja havainnollistavia.  Laitanpa yhden yöllä keksimäni esimerkin, joka on mielestäni hauska.  Adessiivi on suomeksi ulko-olento ( pääte -lla, -llä )
"Pihalla on lumiukko".  (Ulko-olento)  😉

Kun lapsi tai kielen opiskelija ensimmäiseksi oppii suomenkielen aakkoset ja öökköset, niin samalla hän jo onkin oppinut ääntämään sanat, niin lausutaan kuin kirjoitetaan. Meillä home on home ja made on kala.😊

Nyt tämä inessiivi/sisäolento lähtee juomaan isännän keittämät päiväkahvit.

Viime vuonna tammikuussa.

Eilen valittelin taatalle ettei minulla ole enää mitään kirjoittamista blogiin kun täällä kotona vaan nautiskelemme maaseudun rauhasta ja hiljaisuudesta.

Nyt keksin uuden idean, me vanhathan tykkäämme muistella menneitä aikoja. Naamakirja ehdottaa aina välleen julkaistavaksi jotain vanhaa kuvapostausta, miksei blogissakin voisi. Siispä etsin tammikuun 2016 kansion ja valitsin tämän yllä olevan kuvan.

Olen juuri oppinut kirjoittamaan tuon vuosi 2016 ja nyt se on vaihdettava vuodeksi  2017:toista. Onneksi täällä blogissa tuo päiväys muuttuu automatik.  😊

Huomasin eilen, että bloggerissakin voi nyt käyttää hymiöitä. " Tackar o bockar ", sano turkulainen. Nyt ei enää tarvitse hymistellä hih..hih...hah...hahhhaa, kääk, jos on kuvitellut keksineensä jonkun puujalkavitsin  tänne bittitaivaalle.

Vähän nolona selasin vuodentakaisia tammikuun kuvia, suurin osa oli kätteni tuotoksien esittelyä. Vitsi, tänä talvena olen saanut hädintuskin yhdet sukat kudotuksi. Nyt ei vaan koukku laula, odotellaan tuottoisempia aikoja.

Onneksi tänään ei tarvitse edes keitellä, on valmista jääkaapissa. Kokeilin viikonlopuksi portteripaistia. Siitä sain vinkin Öjan reissulla. Kilon paistista riittää meille kahdelle melkein viikoksi. Tein sellaisen oman version ja hyvää tuli. Pitäisikin ryhdistäytyä ja kirjata resepti Viljattomaan, no sitten kun valoa taas on tarpeeksi kuvausta varten. Portteri ei ehkä sittenkään sovi viljattomaan, itselleni siitä soosista ei tullut mitään hankalia seuraamuksia.

Kahtena päivänä joki oli jäässä, mutta tänään virtaa taas vapaana. Kovin vaihtelevat nuo säät. Tänään uskaltaa jo nokkansa pistää uloskin kun pakkasta on vain kaksi astetta.

2017

                                    Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö

En nyt ala presidenttimme puhetta sen enempää referoimaan koska puhe taitaa vieläkin olla Yle Areenassa katsottavissa. Sen kuitenkin haluan kertoa, että tuntui hyvältä kun hän kansalaisille toivotti hyvää uutta vuotta ja myös Jumalan siunausta. Minäkin toivotan Tasavaltamme presidentille viisautta, voimia ja Jumalan siunausta tärkeässä tehtävässään.

Tätä tämä elämäni nykyään on, jo seitsemäs päivä menossa ja vasta nyt saan TV I:stä uudenvuodenpäivänä ottamani kuvat tallelle blogiin.

Näin se vuosi yleensä meillä alkaa, presidentin puhe ja Wienin filharmonikkojen
uudenvuoden konsertti.
   

Tämän uudenvuoden konsertin olen halunnut aina katsoa, jonain vuonna matka tai jokin muu este on ollut, mutta melkein kaikki konsertit olen kuunnellut kuusikymmenluvun alusta lähtien, silloin meille tuli mustavalkoinen televisio.

Nykyään  orkesteriin kelpuutetaan naismuusikotkin. Kukka-asetelmien ihanuudesta voi väritelevision aikana erityisesti nauttia.

Konsertin aikana näytetään myös kaunista balettia ja tänä vuonna taas näitä upeita Lipizzan hevosia. Taas tuli mammalle uutta tietoakin, pienet varsat syntyvätkin mustina ja vaalenevat kasvaessaan. On tästä varmaan kerrottu aikaisemminkin, mutta olen asian unohtanut. Sellaista sattuu. Oikeastaan tuossa jutussa on hyväkin puolensa. On hienoa kokea uuden oppimisen iloa, ei haittaa yhtään vaikka tuon saman ilon on kokenut jo aikaisemminkin. 😊

Suloinen varsa on juuri noussut ensi kertaa huojuville jaloilleen.  Olisi hienoa päästä joskus katsomaan näitä hevosia sinne ratsastuskoululle.

Olisihan tuo konserttikin mahtava kokemus, liput taitavat olla jo varatut monelle vuodelle eteenpäin ja hintakin saattaa olla sen mukainen. Onneksi on väritelevisio.

Hyvää Uutta Vuotta!

Kuvat olen ottanut Yle TVI  lähetyksistä, oman tv:n ruudusta.