Omassa tuolissani sukkaa kutoen olen mietiskellyt, meditoinut tai selvitellyt päätäni, miten vaan.
Olen pähkäillyt, että olenko kamalan laiska, kun vaan istun ja nautin kutomisesta.
Toisaalta, jos minäkin istuisin jalat ristissä meditoimassa, niin menisi kamalasti hukkaan tehokasta työaikaa ja tulisiko maailma siitä sen paremmaksi. No, eipä minun koipeni lootukseen taipuisikaan. En minä tarkoita pylvään päässä tai luoliin piiloutuneita ajattelijoita arvostella tai vähätellä, en suinkaan. Sellainen nyt ei vaan sovi minulle, sormeni kaipaavat jatkuvasti jotain näpertelyä. Eikä sekään taida olla niin tärkeää. Äitini selvisi elämänkaarensa muutaman pudonneen napin neulomisella, eikä häneltä lähdön hetkellä kyselty kudottujen sukkaparien määrää. :)
Koulussa äiti oli pakotettu kutomaan patalappua. Itse hän kertoi, että opettaja oli lopputulosta katsoessaan sanonut, että tämä työ on semmonen manu, että se ei veny eikä vanu. Silmukat äiti kuitenkin oppi tekemään ja sen taidon myös minulle opetti ollessani kuusi vuotias, mammani sitten opetti sukan kutomisen. Siitä alkoi pestini perheen sukan tekijänä, eipä ollut silloin vielä sormet kangistuneet, tasaista kudinta syntyi. Tylsimmät sukkakokemukset olivat harmaat pässinpökkimät pitkät sukat velipojille. Silloin pikkupojat kulkivat talvellakin lyhytlahkeisissa housuissa, tarvittiin pitkiä sukkia ja flanelliliivit. :)
Tuskin minunkaan glooriani tällä sukankutomisella on yhtään kirkastunut, eipä ole hääviä kerrottavaa itsellänikään Pietarille viimeisellä portilla. "Tässä vaan saapuu perille se höpsö sukantekijä, avautuuko ovi?"
