sunnuntai 11. lokakuuta 2009

”Tyykikylään takaisin”

Perjantaina päätimme taatan kanssa lähteä Raumalle syysretkelle. Meillä oli oikein syykin, miksi valitsimme retkikohteeksemme juuri Rauman. Siitä kerron myöhemmin.

Matkasimme Forssan kautta ja siinä körötellessämme kirkkaassa kuulaassa syysilmassa kerroin taatalle ensimmäisestä Forssan matkastani.

Elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa, jolloin kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttä. Huhu oli kertonut tai oliko peräti lehdessä ollut juttua, että Forssassa tyykitehtaalla myytäisiin kankaita. Määrämitta kaikille asiakkaille. Niinpä sitten siellä meidänkin pitäjällä ryhdyttiin puuhaamaan kimppakyytiä "kappeeraiteisen" asemalle.

Istuttiin kuorma-auton lavalla puupenkeillä, nyt en ole satavarma oliko siinä jokin koppikin päällä, tässä kohtaa muistiin on jäänyt aukko. Asemalle kuitenkin päästiin vaikka turvavyöt sun muut olivatkin silloin tuntematon käsite. Hiekkapilvi vaan jäi reitille merkiksi kovasta kyydistä.

Lähtöaseman nimestäkään en ole varma, mutta uskoisin sen olleen Humppila. Nousimme kappeeraiteisen vaunuun ja sytkyttelimme kohti Forssaa. Eräät jo kaivelivat eväspaketteja esille, mutta me emme vielä avanneet omiamme, koska oli pitkä ilta edessä. Vihdoin saavuimme Tyykikylään, se pikkuinen juna ei todellakaan ollut mikään luotijuna. Kävelimme tehtaanmyymälän luo nyytteinemme, vaikka oli vasta iltapäivä olikin jonossa jo ihmisiä seuraavaa aamua odottamassa.

Otimme paikkamme jonossa tienpientareella ja nyt sai jo kaivella eväätkin esille. Eipä ollut niissä eväissä hurraamista, voileipää ja patenttikorkkipullossa maitoa. Äiti ja isä olivat varanneet jotain viltintapaista mukaan ja minut käärittiin siihen.

Luulin, että me kolmisin siinä jonotamme aamuun asti yhdessä, mutta niin ei käynytkään. Äiti vaan pokkana ilmoitti, että me lähdemme nyt elokuviin ja sinä jäät tähän pitämään meidän paikkaamme. Siellä sitten harmaan viltin suojissa tirautin muutaman harmin kyyneleeen, kun olisin halunnut mukaan elokuviin. Vieläkin muistan, kuinka se silloin riipaisi pahasti. Tuskin muistaisin koko onnetonta tyykinhakuureissua, jos tuota surkeaa episodia ei olisi tapahtunut.

Muistan yöllä olleen kylmä, mutta lapsen hyvillä unenlahjoilla varustettuna sekin yö valkeni aamuun ja tyykitaivaan ovet avautuivat. En muista mitä kangasta isä osti, mutta minä sain uuden kesämekkokankaan ja äiti osti itselleen hamekangasta.

Kotona meitä odotti äidin vanhin sisko, hän oli tullut viettämään muutamaa kesälomapäivää luonamme. Lainattiin naapurista ompelukone ja tätini ompeli tyykinpalat vaatteiksi. Se äidin kellohelmainen hame oli mielestäni kaunein vaate ikinä. Siinä oli punaisella pohjalla isoja kauniita kukkia ja helma oli tasan kaksikymmentäviisi senttiä lattiasta kengät jalassa mitattuna.


Tässä kuvassa on "kappeeraiteisen" museorautatien asema Minkiö. Valitettavasti veturia ei näkynyt, ehkä se oli Jokioisissa.

Ajattelin ensi kesäksi ostaa vähän kretonkia ja ommella uuden kesämekon. Voisin sitten jonain sunnuntaina körötellä tuota museorautatietä Humppilasta Jokioisiin. :)

8 kommenttia:

  1. Sulla on ollut mieleenpainuva matka Tyykikylään. Kankaan haku matka.
    Oli siinä varmaan pikkutytöllä itku herkässä, kun noin vaan yksin jätettiin, ja toiset lähtivät elokuviin, harmitti oikein puolestasi.
    Mutta sait kuitenkin kauniin hamekankaan.

    VastaaPoista
  2. Tarinaasi oli mukava lukea!Se hame kuulostaa tosiaankin ihanalta!

    VastaaPoista
  3. Harakka, se kesämekkokangas korvasi kaikki murheet. Minulla on kuvakin siitä mekosta, mutta nyt en tähän hätään löytänyt.

    Yaelian, se punainen kellohame oli äidin päällä kaunis. Hän oli silloin hyvin hoikka , suurin osa ihmisistä oli hoikkia siihen aikaan.

    VastaaPoista
  4. Mukava muisto lapsuudesta. Vaikka silloin lapsesta ei odottelu ja jonotus ollut yhtään mukavaa. Aika kultaa muistot ja nyt ne ovat jo niitä rakkaita muistoja.

    VastaaPoista
  5. Minäkin muistan, kuinka äiti teki meidän tyttöjen ja omat vaatteensa itse. Ihania leninkejä ja kauniita kankaita. Ja niin kuin sanoit, ihmiset olivat hoikkia silloin, äidilläni oli oikea ampiaisvyötärö. Minulle ei sellaista tullut.

    VastaaPoista
  6. arleena, mukava näitä vanhoja juttuja on muistella, silloin oikein huomaa, kuinka kaikki on muuttunut minunkin elinaikanani.

    Tuija, meillä äiti ei osannut ommella, mutta onneksi oli täti kätevä käsistään.

    VastaaPoista
  7. Ajatella, olet ajellut tuolla kappeeraiteisella Tyykikylään asti, minä olen päässyt vain museoveturilla puksuttamaan Jokioinen-Minkiö -väliä. Ja ottaa niin koppaan kun menivät Forssassa purkamaan sen radan..

    VastaaPoista
  8. Sirokko, niinpä. Oli mukava muistella 40-luvun kankaanhakureissua.

    VastaaPoista