Metsä- ja järvienergiaa etsimässä

Tämä alkusyksy tai loppukesä on niin hämmentävää, ei oikein haluaisi luopua kesästä ja valosta. On vaikeaa tottua pimeneviin iltoihin ja syksyn tuuliin.

Syyslama iski minuun turvonneen jalan muodossa. Paksu ja kipeä jalka haittasi ja huolestutti elämääni niin paljon, että otin yhteyttä terveyskeskukseen. Sain lähetteen aluesairaalaan poliklinikalle, koska jalan oireet viittasivat veritulppaan. Neuvottiin menemään vastaanottoon aamulla heti kahdeksalta.. Siellä vastaanoton sohvalla sitten kuuntelin ihmisten sairauskertomuksia koipi paksuna koko aamupäivän. Vuoroni tuli pientä vailla yksi iltapäivällä. Ultrakuvalla sitten varmistui, että veritulppa ei ollut kyseessä. Olihan se hyvä uutinen, mutta jalkaa se ei parantanut. Tämä tapahtui viime tiistaina.

Keskiviikkona sitten alkoivat taas kansalaisopiston vesijumpat. Päätin lähteä mukaan lillumaan lämpimään veteen, koska jokainen järjestetty uintikerta maksaa kuitenkin. Jalka tuntui astuessa kipeältä, mutta hiljalleen sinne nilkutin. Hämmästys oli iso meillä mummoilla, kun altaasta noustuani jalka ei enää ollutkaan turvoksissa ja kävelykin sujui ihan mallikkaasti.

Nyt jalka on taas hieman paksumpi ja mietin tässä syitä, toimiiko ainoa munuaiseni huonosti vai sydänongelmatko ne tuommoista aiheuttavat.

Koska verikokeet ja sydänfilmit eivät aiheuttaneet mitään toimenpiteitä, niin päätin sitten itse hankkia järvi- ja metsäterapiaa. Ei kannata jäädä tänne torppaan murehtimaan.

Matkasimme Päijänteelle ja siellä kahlailin kolmetoista asteisessa vedessä jalkani taas ohuemmaksi. Uimaan en tohtinut mennä, kun pelkäsin sydämen hyppäävän lantin kokoisena kurkuun.

Aamupäivällä varustauduimme lähtemään vuorelle. Taata lähti kulkemaan rivakasti edellä marjaämpärinsä kanssa ja minä tassuttelin omaan tahtiini perässä. Taatan marjanpoimintaan ei oikein kuulu kameran kanssa sälttääminen.

Vuorenpeikko siellä odotti niinkuin ennenkin. Hieman on peikko rämettynyt, niinkuin on muuten mammakin. Ei nouse tossu enää niin norjasti kuin silloin ennen.



Luulen, että peikko ei pahastu vaikka hänet näin kuvasinkin, ei peikko yleensä näyttäydy kulkijoille.

Klikkaa kuvia isommiksi.



Mustikkaakin on vielä paljon metsässä. En kerännyt kaikkia, täytyyhän vuoren asukkaillekin jäädä syötävää. Karhukin tarvitsee paljon energiaa talviuniaan varten. En minä siellä vuorella otsoa pelännyt, mutta en varsinaisesti toivonut kohtaavanikaan metsän kuningasta. Toisaalta, asiaa tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että olisi se mammarievulle hulppea lähtö jos itse mesikämmen lähettäisi mummelin yhdellä kämmenen huitaisulla täältä ikuisuuteen.



Puolukkamättäät olivat niin kauniita. Sääli oli niitä marjoja koriinsa tempoa, mutta luonnon lahjat on kuitenkin ihmisillekin tarkoitettuja.

Kanttarellit lymysivät siellä pöpelikössä, kun pikkuisen tutkin sitä ympäröivää sammalikkoa, niin löysinkin hatullisen pannulle laitettavaa.

Mustaa torvisientäkin löytyi, oikein kauniita yksilöitä.

Metsä on täynnä sieniä tänä syksynä. Tuo haperoäiti kahden vauvansa kanssa oli niin kaunis, että laitoin sen sienikollaasin keskelle. Tämä kuva ei sovellu ohjeeksi ruokasienien kerääjälle. Olivat vaan niin kauniita, että teki mieli ne kameralla ikuistaa. Valkoista kärpässientä en ole aikaisemmin nähnyt niin suuria määriä, kuin nyt.



Voitte varmaankin kuvitella, kuinka ihanaa oli riisua märät sukat ja tossut (saappaat unohtuivat kotiin) ja kahlata vilpoiseen veteen. Silloin toivoin olevani avantouimari, olisi ollut hienoa pulahtaa järveen ja uida kauas Tehille. Tämä on taas sitä utopiaa, enhän uskalla kesälläkään rannan tuntumasta mihinkään kauhoa.



Pyssymiehet eivät olleet karkottaneet kaikkia vesilintuja tienoolta. Sorsaperheet olivat kuitenkin pois.


Syksyn värejä jo on rannalla havaittavissa.



Kuu nousi ja pimeys hiipi hiljaa metsästä järvelle. Kuunsilta, lumottu, satumainen. Hiljainen kiitos Luojalle siitä, että tämänkin päivän sain vielä kokea.

Googleauto kotikadulla.

Nyt on sitten meidänkin kotikatumme filmattu maailman kartalle.




Monenlaisia ajatuksia tuokin kartoitus herättää.

Saahan sitä ottaa asian huumorin kannaltakin ja olla vaan iloinen siitä, että taata ehti leikata pensasaidan ja mamma vaihtaa uudet kukat kukkakärryyn. Niin, ja taata pesi ja vahasi eilen meidän pikkuautommekin edustuskuntoon.

Onneksi mamma ei nyt sattunut koppansa kanssa vielä olemaan lähdössä metsäretkelle. Olisi saanut loppuikänsä hävetä näitä kauhtuneita lötähousujaan. Eihän täältä kotoa kohta uskalla lähteä ulkotiloihin ilman sävy-sävyyn pukeutumista, kun välillä kuvataan ilmasta käsin ja nyt jo maaltakin. Noista satelliittikuvista nyt en ole älynnyt vielä huolestua, kun ne ovat niin kaukana, ettei vanhan silmä sinne erota.

Vakaviakin puolia asialla on, entäs jos taatan auto olisikin ollut jollakin väärällä pihalla mamman tietämättä? Siitähän olisi noussut hirmuinen härdelli.

Meillä täällä Helsingin seudulla on viime aikoina tapahtunut paljon asuntomurtoja, ihan tässä meidänkin kylällä keskellä päivää. Nyt rosvojoukot voivat googlettaa haluamiaan alueita ja valita sopivia kohteita tihutöilleen. Pelottava ajatus.

Kuinkahan tarkkaan meitä ihmispoloja oikeastaan valvotaan ja kenen toimesta? Tää vaan kysyy.

Nyt on lopetettava tämä pohdinnan kirjallinen osuus ja mietittävä asiaa lisää tuolla hellan äärellä. Saamme viikonlopuksi lapsenlapsia yökylään ja muonitusta on tarkoin suunniteltava, kun porukassa on yksi kasvissyöjäkin. Mamma on taas elementissään kun saa tehdä ruokaa isolla kattilalla, isolla sydämellä.

Koneaika on sitten kortilla, mamma käy lukemassa juttujanne sitten yön hiljaisina hetkinä.


Jaa, että kuka otti kuvan? No sehän oli taata. Googleauto ajeli umpikujalle ja tiesimme sen tulevan kohta takaisin. Jos joskus satutte googlekartalla näkemään kadun kulmassa innokkaan ukkelin hilluvan lyhytlahkeinen pyjama päällään kuvauspuuhissa, niin se on sitten meidän taata. Kiire tuli, mutta lipokat sentään osuivat oikeisiin jalkoihin ja olivat jopa samaa pariakin.

Vielä löytyy ilmaista ruokaa.

Koska Aamulla näytti siltä, että ainakin vielä tänään Pärttylin sääennustus pitää paikkansa, niin päätin lähteä ulos nauttimaan syksyisen metsän kauneudesta.

Suoritin vesitankkauksen ja pakkasin vyölaukkuun selviytymistarvikkeeni. Ensimmäiseksi varustin laukkuun kameran ja tarkistin että ytyä löytyy pattereissa. Vielä puhelin ja nitropurkki. Koska taata oli lähtenyt työmaalleen, niin varmistuksia piti olla normaalia enemmän.

Lämpimät aurinkoiset päivät olivat kypsyttäneet lisää vadelmia pöpelikköön, sinne siis ensimmäiseksi. Siellä pöhheikössä pyöriessäni en huomannut että tossunnauha oli auennut, aivan kuten suuresti ihailemaltani juoksijanuorukaiseltakin. Jos tuntisin hänet niin rauhoittelisin, ei se mitään jos 27 v ei osaa tossun nauhoja sitoa, kun ei osaa seitsenkymppinenkään.

Tossun aukeamisen huomasin vasta siinä vaiheessa, kun toisella jalallani astuin nauhan päälle ja tupsahdin siitä tantereeseen. Aikani siinä sitten kontallaan tutkin ruohonjuuritasolla varvikkoa. Ei käynyt kuinkaan, ei edes vattukori kaatunut.

Tämä lankeaminen ei ollut mitään siihen verrattuna miten viimekesänä lensin mättäälle. Kuvittelin hyppääväni ilman vauhdinottoa kohtalaisen ison ojan yli. Eipä ollut kintuissa enää ponnistusvoimaa entiseen malliin ja kirjaimellisesti sitten lensin niinsanotusti turvalleni. Enpä siis ole aikaisemmin mainitun juoksijapojan veroinen vesiesteelläkään. Ainoastaan naamani alle jäänyt iso kaarnanpala pelasti silmäni ja silmälasini rikkoutumiselta. Vielä kotonakin sain nyppiä roskia tukastani. Oli se lento, onneksi kukaan ei nähnyt. Voihan se olla niinkin, että joku lenkkeilijä näki, mutta katsoi tilanteen toivottomaksi ja hölkkäsi kaikessa hiljaisuudessa mahdollisimman kauaksi. Nyt en enää kuvittele olevani Keskisalo, jätän hyppyhommat nuoremmille. - Herkullinen olisi kuitenkin ajatus vielä j0skus ylittää iso oja seipään avulla, niinkuin silloin ennen.



Mustikoita oli vielä runsaasti metsässä. Kuivien ilmojen ansiosta olivat vielä ihan keräilykelpoisiakin. Marjat näkyvät paremmin, jos kuvat klikkaa suuremminksi.



Puolukkaakin näyttää tulevan runsaasti.



Tässä on juolukkaa, olivat valtavan isoja ja melko makeitakin. Mustikan ja vadelman joukossa on varmasti ihan makoisa iltapala.



Tässä päivän saalis. Nuo kaksi mustaa isoa eivät kuulu joukkoon, ne nappasin pihalta, karhunvatukkaa.



Laitan vielä tarkemman kuvan tästä kauniista vanhasta luulasikulhosta.

Pärttylin päivä 24.8.

Koko päivän on paistanut aurinko. Siitä todisteeksi otin kuvia pihalla. Nyt on sitten tulossa kaunis ja lämmin syksy, mikäli vanhaakansaa on uskominen ja miksemme uskoisi.

Lainaan pätkän Kustaa Vilkunan kirjasta; Vuotuinen ajantieto

"Mitä päivä Pärttylinä,
sitä sää sinä syksynä"

tai

"sitä Pärttylin perästä"

Sanotaanpa, että se ennustelee koko talvipuolen ilmoja:

"Mitä päivä Pärttylinä, sitä matka Maariaan."

Tänä vuonna Marian ilmestymispäivä oli 22.03.

Jos tänään olisi satanut, niin sitä olisi jatkunut yhdeksän viikkoa.


Katsotaan nyt syksyn kuluessa, vieläkö vanhat merkit pitävät paikkansa, vai ovatko maailmankirjat ihan sekaisin.

Hienoja syysilmoja on sitten luvassa.

MM-kisakaupunki

Sateinen Berliini

Mekin katselimme kisalähetyksiä ja jännitimme suomalaisten urheilijoiden puolesta. Tällä kerralla tulos oli tällainen.

Katselin jo vähän toimittajien näkemyksiä kisoista, pettymystä tuntui olevan ilmassa.

Mamman maailmassa kuitenkin miesten keihään karsinta oli mahtava juttu. Ajatelkaa nyt, maailman kahdentoista parhaan keihäsmiehen joukossa oli neljä kaunista suomalaista nuorukaista. Norjaan meni kultamitalli, onnea vaan voittajalle, hän on kultansa ansainnut. Paistaa se päivä vielä risukasaankin. Tulee uusia kisoja ja taas yritetään tavoitella kultaa ja kunniaa.

Minun ei pitäisi lykätä lusikkaani tällaiseen urheilulliseen keitokseen, kun en enää ymmärrä huippu-urheilusirkusta. Käsittääkseni isoista rahoista on kysymys ja liikunnan ilo taitaa ollakin raakaa puurtamista. Onnistuessaan urheilija nostetaan kunnian kukkuloille ja sieltä sitten tullaan alas kovalla rytinällä, jos epäonnistuu taistossa. Onko meissä penkkiurheilijoissa vai urheilujohtajissa vika, kun suomalaiset urheilijat epäonnistuvat suurissa kisoissa. Missä on venyminen? Etukäteen jo asetetaan nuorille ihmisille valtavat paineet, ainoastaan voitto, voitto ja voitto kelpaa. Jotain vikaa on henkisessä valmentautumisessa. Annetaan tyttöjemme ja poikiemme myös hävitä, he ovat kuitenkin huippuhyviä urheilijoita.

Urheilujohtajat ja valmentajat saisivat miettiä Suomen lapsille sopivia ja kiinnostavia urheilutapahtumia, joissa voisi nauttia liikunnan ilosta ilman raastavia suorituspaineita. Aikanaan sieltä sitten ne huiputkin löytyisivät.

Me olemme nauttineet kotisohvalla kisojen seuraamisesta. Kävelyä, estejuoksua, heitto- ja hyppylajeja, kiitos suomalaiset urheilijat. Meidän sohvalla ei mollata ketään.

Vaarallinen virhe.

Lauantaina Helsingin Sanomien etusivulla kerrottiin A-osaston artikkeleista oikein kuvan kanssa. Kuvassa sitten koreilee nuori valkoinen kärpässieni ja alla on teksti "Sienet ovat parhaimmillaan nuorina".

Tämän aamun lehdessä on nyt sitten oikaisu, sama kuva ja uusi teksti. "Valkoinen kärpässieni on tappavan myrkyllinen".

Toivoa sopii, että oikaisu myös huomataan.

Sieniartikkeli oli sinänsä ihan hyvä ja olen melkein satavarma, että biologianopettaja Jarkko Korhonen ei sitä kuvaa teksteineen lauantaisen lehden etusivulle olisi laittanut. Artikkelissa nimenomaan kehotettiin tunnistamaan myös myrkylliset sienet.

Kaikesta huolimatta käykää sienimetsässä, mutta kerätkää vain varmasti tunnistamianne sieniä koriinne.


Seuraavat kuvat ovat taatan ottamia, eiväkä liity mitenkään Helsingin Sanomien sieniartikkeliin.



Tämä sieni oli niin kuvauksellinen, että pyysin taataa ikuistamaan sen kameralla. Pannulle tätä kaunokaista en laittaisi. Sinne se jäi metsään kasvamaan.



Tämä sieni onkin jo tuttu ruokasieni, karvarousku. Tämä sieni vaatii ryöppäyksen ennen sienisalaattiin päätymistään.



Tämä kaunis suruvaippa lenteli leikkipuistossa, siinä kiipeilytelineen kaiteella taata sen kuvasi. Me emme varsinaisesti enää taatan kanssa leikkipuistossa oleskele, mutta kuljemme kentän poikki metsäretkillemme. Vielä viime kesänä nuorimman lapsenlapsen kanssa puistossa kävimme. Haikeaa on, kun pikkuiset kasvavat. Mukavaahan se on seurata lasten kasvua ja kehitystä.

Zilgan terveiset.

Tämän ystävyyden osoituksen sain Zilgalta.



Kiitos Zilga.

Haluaisin antaa tämän edelleen kaikille heille, jotka ovat jaksaneet blogissani vierailla.