Metsä- ja järvienergiaa etsimässä

Tämä alkusyksy tai loppukesä on niin hämmentävää, ei oikein haluaisi luopua kesästä ja valosta. On vaikeaa tottua pimeneviin iltoihin ja syksyn tuuliin.

Syyslama iski minuun turvonneen jalan muodossa. Paksu ja kipeä jalka haittasi ja huolestutti elämääni niin paljon, että otin yhteyttä terveyskeskukseen. Sain lähetteen aluesairaalaan poliklinikalle, koska jalan oireet viittasivat veritulppaan. Neuvottiin menemään vastaanottoon aamulla heti kahdeksalta.. Siellä vastaanoton sohvalla sitten kuuntelin ihmisten sairauskertomuksia koipi paksuna koko aamupäivän. Vuoroni tuli pientä vailla yksi iltapäivällä. Ultrakuvalla sitten varmistui, että veritulppa ei ollut kyseessä. Olihan se hyvä uutinen, mutta jalkaa se ei parantanut. Tämä tapahtui viime tiistaina.

Keskiviikkona sitten alkoivat taas kansalaisopiston vesijumpat. Päätin lähteä mukaan lillumaan lämpimään veteen, koska jokainen järjestetty uintikerta maksaa kuitenkin. Jalka tuntui astuessa kipeältä, mutta hiljalleen sinne nilkutin. Hämmästys oli iso meillä mummoilla, kun altaasta noustuani jalka ei enää ollutkaan turvoksissa ja kävelykin sujui ihan mallikkaasti.

Nyt jalka on taas hieman paksumpi ja mietin tässä syitä, toimiiko ainoa munuaiseni huonosti vai sydänongelmatko ne tuommoista aiheuttavat.

Koska verikokeet ja sydänfilmit eivät aiheuttaneet mitään toimenpiteitä, niin päätin sitten itse hankkia järvi- ja metsäterapiaa. Ei kannata jäädä tänne torppaan murehtimaan.

Matkasimme Päijänteelle ja siellä kahlailin kolmetoista asteisessa vedessä jalkani taas ohuemmaksi. Uimaan en tohtinut mennä, kun pelkäsin sydämen hyppäävän lantin kokoisena kurkuun.

Aamupäivällä varustauduimme lähtemään vuorelle. Taata lähti kulkemaan rivakasti edellä marjaämpärinsä kanssa ja minä tassuttelin omaan tahtiini perässä. Taatan marjanpoimintaan ei oikein kuulu kameran kanssa sälttääminen.

Vuorenpeikko siellä odotti niinkuin ennenkin. Hieman on peikko rämettynyt, niinkuin on muuten mammakin. Ei nouse tossu enää niin norjasti kuin silloin ennen.



Luulen, että peikko ei pahastu vaikka hänet näin kuvasinkin, ei peikko yleensä näyttäydy kulkijoille.

Klikkaa kuvia isommiksi.



Mustikkaakin on vielä paljon metsässä. En kerännyt kaikkia, täytyyhän vuoren asukkaillekin jäädä syötävää. Karhukin tarvitsee paljon energiaa talviuniaan varten. En minä siellä vuorella otsoa pelännyt, mutta en varsinaisesti toivonut kohtaavanikaan metsän kuningasta. Toisaalta, asiaa tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että olisi se mammarievulle hulppea lähtö jos itse mesikämmen lähettäisi mummelin yhdellä kämmenen huitaisulla täältä ikuisuuteen.



Puolukkamättäät olivat niin kauniita. Sääli oli niitä marjoja koriinsa tempoa, mutta luonnon lahjat on kuitenkin ihmisillekin tarkoitettuja.

Kanttarellit lymysivät siellä pöpelikössä, kun pikkuisen tutkin sitä ympäröivää sammalikkoa, niin löysinkin hatullisen pannulle laitettavaa.

Mustaa torvisientäkin löytyi, oikein kauniita yksilöitä.

Metsä on täynnä sieniä tänä syksynä. Tuo haperoäiti kahden vauvansa kanssa oli niin kaunis, että laitoin sen sienikollaasin keskelle. Tämä kuva ei sovellu ohjeeksi ruokasienien kerääjälle. Olivat vaan niin kauniita, että teki mieli ne kameralla ikuistaa. Valkoista kärpässientä en ole aikaisemmin nähnyt niin suuria määriä, kuin nyt.



Voitte varmaankin kuvitella, kuinka ihanaa oli riisua märät sukat ja tossut (saappaat unohtuivat kotiin) ja kahlata vilpoiseen veteen. Silloin toivoin olevani avantouimari, olisi ollut hienoa pulahtaa järveen ja uida kauas Tehille. Tämä on taas sitä utopiaa, enhän uskalla kesälläkään rannan tuntumasta mihinkään kauhoa.



Pyssymiehet eivät olleet karkottaneet kaikkia vesilintuja tienoolta. Sorsaperheet olivat kuitenkin pois.


Syksyn värejä jo on rannalla havaittavissa.



Kuu nousi ja pimeys hiipi hiljaa metsästä järvelle. Kuunsilta, lumottu, satumainen. Hiljainen kiitos Luojalle siitä, että tämänkin päivän sain vielä kokea.