keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Iloa ja haikeutta.



Sitähän elämä parhaimmillaankin on. Kävimme taas Turussa, lähdimme tapaamaan veljeäni, joka on vaimonsa kanssa käymässä kotimaassa. Oli ihana nähdä heitä, mutta eroaminen tuntuu aina vaan  haikeammalta. Juhannuksen jälkeen he taas palaavat Teksasiin. Välimatka on pitkä. Näillä minun vuosikymmenilläni ei voi välttyä ajatukselta, että tapaammeko vielä tässä elämässä. Onneksi on Skype. 💓
 



 Kävelimme Aurajoen rannalla, uusi siltakin oli taas ilmestynyt, ei oltu huomattu aikaisemmin. Koska lie valmistunut.

Patsastyttö seisoi aurinkoisella sillalla. Hetkeä ennen kuvan ottamista kaksi naista käveli tytön ohi ja toinen naisista potkaisi vahingossa tytön rahakipon nurin. Yhdessä siinä keräsimme tytön kolikoita sillankannelta vasuun takaisin. Mekin maksoimme kuvanotto-oikeudesta.

En ole aikaisemmin näitä "eläviä" patsaita Turussa nähnytkään. Eikä ole kymmeniä vuosia siitäkään kun ensimmäisen kerran tällaiseen patsaaseen törmäsin Barcelonassa. Valmistauduin kuvaamaan komeaa lännen miestä kun patsas äkkiä liikahtikin ja osoitti kädellään rahalipasta. Pelästyin ihan tosissaan, olin ensimmäistä kertaa La Ramblalla enkä osannut odottaa patsaiden liikkumista.


Väkeä oli mustanaan joen molemmilla rannoilla, oli kansainväliset markkinat.


Rannalta olisi voinut vuokrata veneen, olisi voitu polkea kaupunkia ihailemaan. Turussa syntyneelle nämä Aurajoen rannat ovat rakkaat.
 

Meille osui yksi tämän kesän harvoista aurinkoisista päivistä.



Nämä herrat liittyvät Suomen historiaan.






Kävimme yhdessä lounaalla Raision Krookilassa. Täälläkin mieleni valtasi haikeus, muistelin edellistä käyntiämme. Serkkuni kanssa täällä silloin kävimme, otin paljon kuviakin. Nyt serkku on jo nukkunut pois, vain muistot ovat jäljellä. Kamerakin unohtui tällä kerralla majapaikkaamme, onneksi taatan puhelimella saatiin kuva tuulimyllystä.

En pystynyt paljoa kävelemään Turussa kun jalka ei yhtään tykännyt askeltamisesta. Ajelimme veljen ja hänen vaimonsa kanssa autolla katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja menneitä muistellen.

Kotimatkalla poikkesimme Liedossa Nautelan koskella ja museossa, siitä seuraavassa postauksessa. Kamerakin otettiin siellä esille.




8 kommenttia:

  1. Varmaankin on haikeaa kun veljesi asuu niin kaukana;toivottavasti tapaatte vielä.,Minullakin aika haikeaa kun lapsi asuu kaukana, tai Suomessa siis,´mutta onneksi on Skype,vaikka eihän se ole sama asia.
    Turku on kaunis kaupunki,ja niin kaunis kuvissasi. Täällä noihin eläviin patsaisiin törmää useinkin.
    Hyvää juhannuksen aikaa teille Unelma,ja toivottavasti jalkasi jo voi paremmin.,

    VastaaPoista
  2. Eron hetket ne on vaikeita, haikeita. Olemme siinä iässä että ystävämme yksi toisensa jälkeen muuttaa Taivaan kotiin. Ei koskaan tiedä kun tapaa, että onko viiminen kerta.
    Hienoja kuvia otit Turusta.
    Hyvää Juhannusaikaa sinne teille

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on, sylvi. Suhtautuminen ystäviin ja omaisiin on tässä vuosien saatossa muuttunut. Iloitaan yhteisistä hyvistä hetkistä.

      Poista
  3. Niinhän se on, haikeaa, kun välimatkat ovat niin pitkät läheisiin. Onneksi nykyään sentään liikkuminen on vähän helpompaa kuin ennen ja yhteydenpito vieläkin helpompaa. Minä alan vasta nyt ymmärtää omia vanhempiani, joille asuin todella kaukana, ei ollut skypeä vielä keksitty ja lankapuhelut oli kalliita.

    Turussa voisikin vaihteeksi käydä tänä kesänä, kiva kaupunki, tykkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on skype ja muut nettiyhteydet. Maailma on muuttunut huimasti niistä ajoista kun isoisäni lähti Ameriikkaan, silloin kirjeitäkin joutui odottelemaan monta viikkoa.

      Tervetuloa taas Suomeen kesälomalle.

      Poista
  4. Tykkään kovasti sinun Turun kuvistasi, jotenkin ne tuntuvat läheisiltä. Haikean olon pitkä välimatka tekee, kun tapaamiset on harvoin, siitä ei pääse mihinkään. Elämä on ja silloinhan se tietää, miten paljon välittää läheisistään, kun kaipaus välillä iskee.
    Mukavan leppoisaa juhannuksen viettoa.

    VastaaPoista