perjantai 5. lokakuuta 2012

Perjantaipakina.



Minun nuoruudessani seurakunnissa oli tapana järjestää  ompeluseuroja. Naisväki niissä yleensä kävi, kokoonnuttiin vuoronperää seurakuntalaisten kodeissa.

Emäntä levitti salin pöydälle valkoisen pöytäliinan ja kauneimmat ruusukupit otettiin esille. Jos talossa oli isäntä, niin hän toivotti vieraat tervetulleiksi ja häipyi sitten omiin puuhiinsa. Näin päästiin asiaan. Juotiin kahvia, syötiin pullakranssia, tiikerikakkua ja herrasväen piparkakkuja. Jopa aukesivat kielenkannat, juttua riitti ja sukkapuikot kilahtelivat iloisesti.

Laulettiin muutama värssy tutusta virrestä, jonka kaikki osasivat ulkoa. Selkeä-äänisin luki kappaleen hartauskirjasta, juotiin lisää kahvia ja sukkapuikot kilahtelivat iloisesti.

Ilta siinä vierähti iloisesti rupatellessa, katulamppuihin syttyivät jo valot. Yksi naisista  käärikin kutimen jo kassiinsa ja kiiruhti kotiinsa. Tuskin oli ovi pamahtanut kiinni lähtijän jäljeltä kun alkoi armoton ja pahansuopainen parjaus. Arvosteltiin, vikoiltiin ja tuomittiin Yhtään hyvää sanaa ei lähtijästä löydetty.
Sukkapuikot vaan kilahtelivat iloisesti.

Seuraava lähtijä sai saman kohtelun. Hänen puhetapansa, kampauksensa ja lasten kasvatuksensa sai ankaran kritiikin.
Sukkapuikotkin jo kuumana kilahtelivat.

Nuori rouva, joka oli hiljaa tikuttanut vauvansukkaa kakluunin kyljessä alkoi yht´äkkiä itkeä. Emäntä riensi hänen luoksensa ja nenäliinaa ojentaen kysyi, että voitko sinä huonosti?

"No en minä huonosti, mutta pitäisi lähteä seuraavana kotiin".

Salissa tuli hiljaisuus, sukkapuikot eivät enää iloisesti kilahdelleet.




Sirpa, tervetuloa lukijaksi.
Posted by Picasa

18 kommenttia:

  1. Olipa opettavainen tarina, kiitos Unelma!;))

    Kaunista ja onnellista viikonloppua sinulle ja Taatalle!<333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, niin se pn, että pitäisi ajatella mitä sanoo, ettei yht´äkkiä sano mitä ajattelee.

      Poista
  2. Olipa vaikuttava juttu...ja niin tosi.

    Ja sitten siellä oli pieni tyttö, joka soitti urkuharmoonia,kun seuralaiset lauloivat. Tyttö oli saanut nypyttää karjalanpiirakoita palkatun apulaisen pikkuapulaisena ja tyttö sain myös tarjoilla ja aina piti muistaa niiata ja antaa ruustinalle ennen muita. Se pieni tyttö olin minä.

    Joskus minusta tuntuu, että pahan puhuja haluaa herättää kiinnostusta ja huomiota. Minulla sattuu tänään olemaan aihe, joka liippaa liki sun juttuasi...

    Miten kaunis isoädin neliö. En muuten ikinä, ikinä opi tuota tekemään. Ottaisinkin turkoosin pääväriksi!

    Virkistävää viikonloppua, Unelma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua pientä piirakan rypyttäjää ja harmoonin soittajaa.

      Pahat kielet saavat paljon aikaan, niin saisivat hyvätkin kielet. Yritetään puhua lähimmäisistä enmmän hyvää. :-)

      Poista
  3. Todella hauska juttu. Varmaankin pitkät perinteet.

    Minulla ei ole omia kokemuksia muualta kuin Kanadasta, jossa nämä tilaisuudet olivat usein piknikkejä, sillä suomalaisilla oli kesämökkejä.

    Käsitöitä tekivät taitavat naiset talvisin kirkon alakerrassa amerikkalaiseen tyyliin. Oletan että hekin paransivat maailmaa niissä tilaisuuksissa. He tekivät yleensä hienoja tilkkutäkkejä, joita he möivät myyjäisissä.

    Monet miehet olivat rakennusalalla ja korjasivat jatkuvasti kirkkoa. Muunmaalaiset kehuivatkin, ehkä hieman kadehtien, miten hyvässä kunnossa suomalaisten kirkot olivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihaillut kanadalaisia tilkkutäitä netissä. Ison tilkkupeiton tikkaaminen yhdessä on ollut varmaankin mukavaa puuhaa.

      Poista
  4. Ompeluseuroja järjestettiin minunkin lapsuudessani ja tuollaista kai se oli ja on vielä tänäkin päivänä,se selän takana ruotiminen.
    Mitä ihanaa lankaa on ylimmässä, en ole ennen nähnyt?
    Tunnemallista syysviikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on Novitan Frilla-lankaa. Kudoin tuollaisen hörsylähuivin.
      Hyvää viikonloppua myös teille.

      Poista
  5. Minulla on taas hyvät muistot :) Tosin olin nuori silloin, mutta en muista mitään tuommoista olleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mielelläni uskoisin, että tuollainen tarina on ollut harvinainen poikkeus.

      Poista
  6. Minäkin muistan ompeluseurat! Olin itsekin kerra lapsena mukana, mutten tykännyt yhtään "kovaäänisistä tädeistä" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se on, kun kaikilla on asiaa, puhutaan yhteen ääneen. :-)

      Poista
  7. Olipa mukava perjantaipakina! Kyllä se ennen vanhaankin taisi olla niin, että kun kaikki paikalla, puheenaiheet vähissä, vaan kun joku joukosta poistui, porina alkoi. Entäpä nykyään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se taitaa olla, että helposti arvostellaan. Pitäisi oppia löytämään ensin ne hyvät puolet, sitten ei enää tee mielikään arvostella.
      Meissä kaikissa on kuitenkin paljon hyvää.

      Poista
  8. Olipas kiva tarina, mutta siittä en kyllä tykännyt, että ihmisistä puhuttiin heti pahaa, kun he lähtivät.
    Vaikka sellasta se monesti nykyäänkin taitaa olla, toivoisin kuitenkin, ettei olisi.
    Kauniin värisen huivin olet tehnyt itsellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskoisin, että tuo oli vain poikkeustilanne. Eihän kukaan jaksa aina marmattaa. Varsinkin tuo läsnäollut seurue ei varmaankaan enää mokomaan sortuneet uudelleen. Nuori rouva antoi hyvän opetuksen.

      Tuo lankakerä tuli ostettua puoli vahingossa matkalla. Pieneksi hetkeksi unohdin oman päätökseni, kun pelkäsin matkakäsityöni tulevan valmiiksi ennen kotiin ehtimistä.

      Poista
  9. Ompeluseuroista on minulla mukavat muistot. Martat puhuivat ruuasta, leipomisesta ja käsitöistä.
    Seläntakana puhuminen on kyllä tuttua, sitä harrastetaan edelleen ihan joka "instanssissa", työpaikoilla jne. Näyttää jatkuvan ja lisääntyvän ja seurauksina on työpaikkapahoinvointia, kiusaamista ja pahimmillaan syrjäytymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajat ovat muuttuneet ja ihmiset tulleet entistä itsekkäimmiksi. Monet pelkäävät työpaikkojensa puolesta ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

      Poista