keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Muistuipa taas mieleeni.

Luettuani tänään netistä uutisia tulipa mieleeni pikkuinen juttu eräästä herrasta, jonka nimestä jo on tullut käsite.

Vankilapastori Mänty (nimi muutettu) kysyi kerran seurakuntamme kuoronjohtajalta, että saisiko hän pienen laulajaryhmään mukaansa Kakolaan piristämään vankien jumalanpalvelusta.

Pieni ryhmä saatiin koolle ja minäkin olin mukana. Pastori odotti meitä vartijoiden kanssa Kakolan rautaovella ison avainnipun kanssa. Tarkalleen en enää muista oliko kirkkosali Kakolan vai Lääninvankilan puolella.

Kolkosti kolahti valtava ovi takanamme kun lähdimme pastorin ja vartijoiden saattamina liikkeelle. Keskellä rakennusta oli rautaiset ritiläportaat ja kerroksissa oli sellien edessä ritiläkäytävätmolemmilla puolilla portaikkoa. En tajua miten sana kiiri niin nopeasti sellistä toiseen, kun asukkaat riensivät katsomaan vierailevia kuorolaisia. Vähän kiusalliselta tuntui kävellä ylös portaita, kun uteliaita silmiä oli joka puolella. Onneksi siihen aikaan kellohameet olivat melko pitkiä ja moninkertaiset tärkätyt alushameet antoivat säärille suojaa.

Vartijat asettuivat kirkkosalin jokaiseen kulmaan ja olimme valmiit aloittamaan. Jumalanpalvelus oli hieman tavanomaista kevyempi ohjelmaltaan. Lauloimme muutamia tuttuja lauluja ja pastori piti puheen. Lauloimme myös yhdessä seurakunnan kanssa. Harvoin olen kuullut seurakunnan osallistuvan niin runsaslukuisena yhteiseen veisuuseen.

Meitä oli hieman varoiteltu, että jos joku yleisöstä jotain huutelee, niin istukaa vaan rauhassa paikoillanne. Mitään häiriötä ei ollut.

Tilaisuuden lopuksi yllätyimme, kun yleisön joukosta nousi fiksun näköinen herrasmies ylös ja pyysi saada vielä puheenvuoron. Puhujalla ei ollut paksua harmaata tummansiniraitaista takkia, vaan tyylikäs käsinkudottu villatakki. Muutamalla kauniilla hyvin muotoillulla lauseella hän sitten kiitteli meitä, jotka olimme käyneet tuomassa heille tuulahduksen ulkoa ja toivotteli meille vielä siunausta elämällemme. Muistan vaan kuinka minulla nuorella tytöllä nousi pala kurkkuun, olin vaikuttunut ja surullinen tuon vangin kohtalosta.

Muurien ulkopuolella pastori sitten kysyi, että tunsimmeko tuon vangin? No, emmehän me.
Hän oli Ruben Oskar Auervaara, joka sittemmin otti nimekseen Risto Karnas.

Auervaara nimestä on tullut kielessämme jo käsite. Pettyneet naiset eivät kuitenkaan kantaneet kaunaa Rubenille, vaan lähettivät hänelle vankilaan kutomiaan villavaatteita, sukkia ja takkeja.

7 kommenttia:

  1. Ihana tarina,jota oli mielenkiintoista lukea Unelma:Auervaara on todellakin tullut käsitteeksi kun tarkoitetaan tietyn tyyppistä herraa...

    VastaaPoista
  2. Yaelian,
    nuorena tyttönä olin monessa mukana. Joitakin erikoisempia tilanteita putkahtaa mieleeni. Muistelu on mukavaa, maailma on minun elinaikanani muuttunut huimaa vauhtia.

    Amalia,
    kokemus oli kuitenkin hieman erikoinen, jäi mieleeni. Ihan mukava muisto.

    VastaaPoista
  3. Ihme, että Auervaaroja löytyy nykyaikanakin, vaikka naiset ovat niin tasa-arvoisia, viisaita ja oppineita. Vaan kun on ne tunteet! Sinulla on mielenkiintoinen kokemus.

    VastaaPoista
  4. anja,
    naiset haksahtavat näihin auervaaroihin ja miehet pistävät rahojaan "Winkapitoihin".
    Onneksi ei omista tuota tuohta tuhlattavaksi.

    VastaaPoista
  5. Kiehtova tapaus. Kiitos, että kerroit.
    Muistoja on hyvä laittaa ylös "paperille", säilyvät.

    VastaaPoista
  6. arleena,
    lapseni tätä blogia minulle alunperin ehdottikin muistojen tallentamiseksi.
    Aina näitä jotain tulee mieleen. Yksi asia johtaa toiseen.

    VastaaPoista