Onnea, iloa, rauhaa ja rakkautta vuodelle 2024.
Valaistu kirkontorni näkyy pihalleni kauniina. Tulen usein kuistille kuuntelemaan kellojen soittoa. Kirkonkellojen kumahtelu kiirii yli kylän, siitä tulee niin hyvä ja turvallinen olo.
Jouluna sain käydä lenkillä lapsenlapsen ja Lukan kanssa. Tälle reitille Lukalle oli jätetty paljon "kirjeitä", kuten kuvastakin näkee.
Taas päästään lumitöihin. Vielä kolme päivää tätä vuotta.
Pitkän esipuheen jälkeen varsinaiseen asiaan, markkinoille. Oli hyytävän kylmä ilma kun laskeuduimme Wienin lentokentälle, pakkanen paukkui ja jäätävä viima tunkeutui luihin ja ytimiin. Ensi töiksemme jouduimme etsimään pipokaupan, ja kohmeisille käsillekin piti löytyä kunnolliset hansikkaat. Eihän me nyt arvattu Wieniin lähteä tumput käsissä.
Ostimme turistiliput ja kiersimme koko kierroksen raitiovaunulla, samalla merkitsimme kartalle paikkoja jotka vaikuttivat "ehdottomasti nähtävä" jutuilta. Aika loppui kesken, ei ehditty kokea kuin pieni ripaus satumaisen kauniista joulukaupungista.
Joulumarkkinat olivat elämys, nyt on ihana muistella. Markkinkojut pursuivat kaikkea mahdollista turhaa ja tarpeellista. Sydämeni löi ylimääräisiä kierroksia katsellessani värikkäitä ohuenohuita lasipalloja, olisi tehnyt mieli ostaa koju tyhjäksi. No, siihen lentolaukkuun ei paljoa mahdu, rikki olisivat menneet.
Puoliso kaipasi lämmintä juotavaa ja sitähän sieltä löytyi, kuumaa oli, puna nousi poskille. Oli ihanaa kulkea rakkaan ihmisen kanssa käsi kädessä jouluvalojen loisteessa. Nyt hän on tähtenä taivaallani.
Tänä vuonna katselen lisää jouluelokuvia. Kaakaot, vaahtokarkit ja karkkikepit on jo hankittu.
Hyvää adventtiaikaa kaikille.
P.S. Mukit jäivät meille muistoksi nimelliseen hintaan.
Tammi ei tänä syksynä malta luopua lehdistään, ruskan värejäkään ei ole näkynyt.
Nyt saa talvi tulla. Sain vihdoin tyhjennettyä loputkin kesäkukkaruukut ja perennapenkit siivottua. Apua sain Toimelasta, ei voinut jättää talventörröttäjiä paikoilleen kun ne olisivat liian hyviä piilopaikkoja lehtokotiloille talvella.
Pihakalusteet ovat taas muovien ja pressujen suojassa. Olipahan homma saada kylmänkohmeat suuret pressut levitettyä paikoilleen. Sitä hommaa ei Veijokaan joutunut yksin tekemään, olin hänellä apuna. Tämä on nyt elämäni.
Löysin pakastimesta takavasemmalle unohtuneen juureskeittorasian. Sulattelin sen jääkaapissa yön yli. Muistui mieleeni se päivä kun yhdessä keittoa valmistimme, Veijo halkaisi suurta lanttua ja minä kuullotin sipulia ja valkosipulia pannulla. Mainio keitto siitä tuli, kun kaikki mahdolliset kylmiöstä löytyneet juuret laitettiin kattilaan. Hyvää se keitto vielä oli näin muutaman jääkausi kuukauden jälkeenkin. Muutama kyynel vaan kostutti silmän nurkkaa, kun kukaan ei enää istunutkaan pöydän toisella puolella keittoa lusikoimassa.
En enää itke jokaisena päivänä, vaikka ikävä ei vielä olekaan helittänyt. Kaikki täällä kodissa muistuttavat erilaisista yhteisistä tapahtumista ja hetkistä. Joskus kuitenkin se surunvaippa oikein kietoutuu ympärilleni ja tuntuu, että tätä en jaksa. En jaksa.
On tapahtunut hyviäkin asioita. Fyysinen kuntoni on nyt parempi kuin viime talvena. Olen olosuhteiden pakosta liikkunut paljon omin jaloin, kun autoa ei enää ole. Toivottavasti talvesta ei tule kovin lumista, että pystyisin "ferrarillani" liikkumaan edes jonkin verran ulkona.
Päivä kerrallaan ja voimien mukaan mennään, siinä minulle ohjetta elämään.
Pihalla kaikki perennat ovat vielä vaiheessa, valmistautuminen talveen on pahasti kesken.
***
Minullakin on talveen ja yksinäiseen elämääni valmistautuminen kesken. Tässä kohdassa kirjoitin pitkän vuodatuksen puolisoni ja minun viimeisestä yhteisestä vuodesta. Siitä tuli niin surullinen henkilökohtainen, että deletoin sen pois, enhän voi enää kysyä hänen mielipidettään asiasta.
Hain kaupalta callunoita, hyvin kulkivat ferrarini kyydissä. Kesäkukat ruukuista olen jo kärrännyt lehtikompostiin. En säästellyt talven yli säilytettäviä, ainoastaan jorinin mukulat ja muutaman vanhan pelakuun pelastin sisälle turvaan pakkaselta.
Uusi jätelaki, joka astuu voimaan vuoden alussa vaatii biojätteiden kompostointia. Meillä niin on tehtykin jo vuosikaudet, mutta tuollaista lämpökompostoria ei aikaisemmin ollut.
Antonovkapuu tuotti tänä syksynä runsaan sadon. Ensi vuonna tuskin satoa tulee. Tilasin Toimelasta puutarhurin leikkaamaan suurimman osan oksista pois, kun ne jo pahasti ulottuivat naapurinkin tontille.
Tässä omenapuu ennen leikkausta. En löytänyt parempaa kuvaa tältä kesältä.
21.10.2023 oli niin kaunis aurinkoinen päivä, kävelin katsomaan lehtikuusien syysväritystä.
Olen tänä syksynä paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin pitkään aikaan. Kiitos ferrarini. Jos haluan lähteä uimaan, kauppaan, kirkkoon tai lenkille, niin tossua toisen eteen vaan. Askelmittariin tulee hienoja lukuja ihan huomaamatta. Raittiissa ilmassa kävellessä ajatuskin kulkee virkeämmin. Nähtäväksi jää miten ajopelini selviää talven lumilla, kovimmilla pakkasilla toki on jäätävä kotiin. Turha surra etukäteen.
Istutin taimia kasvilavojen päihin ja vähän joka puolelle, luulin niiden karkottavan tuoksullaan lehtokotilot kauemmaksi. Ei tehonnut, lehtokotilot eivät syö samettikukkia, mutta naapurikasvit kelpaavat kyllä. Jätin lavaan muutaman pavun kasvattamaan siemeniä, nyt niiden lehdet ovat ihan pitsiä. Papujen palkoihin eivät ole koskeneet.
Kello herätti minut tänään aamulla varhain jalkeille. Olisi reipasta kävelyä ferraria työnnellen kohti uimahallia, reppu koriin ja menoksi. Voi, että, oli pimeää kuuden aikaan, kotimatkalla oli jo valoa enemmän. Vesijuoksu on niin mukavaa, ei minun juoksussani vauhti huimaa, mutta vedessä on mukava lillutella ihan muuten vaan. Järvessä tai altaassa ei tunne olevansa köyhä eikä kipeä. Vesi kantaa.
Torstaina sain saaresta sisarukset auttamaan omenien keruuseen, syysomena antonovka antoi valtavasti hillottavaa tänä vuonna. Omput olivat niin ylhäällä etten niitä yksin olisi alas saanut ja niistä riitti toisillekin jakaa.
Lopuksi lähdin sisälle keittelemään kahvit vieraille. Katoin pöydän totutusti kuudelle. Siinä sitten kahvia kuppeihin kaadellessa minulle varovaisesti huomautettiin, että siinä on yksi kuppi liikaa. Voihan nolo, no eihän se mitään. Sattuuhan sitä. Tuli vaan mieleeni vanha Malin veljesten laulama laulu, jossa emäntä käskee piikaa "kattamaan myös Paavolle".
Koskahan minäkin sen sisäistän, että "meitä" on vain yksi?
