maanantai 20. toukokuuta 2019
Uusi kasvi pihalla.
Japaninruusukvitteni on istutettu pihalle viime syksynä, nyt nähdään ensimmäiset kukat.
Oli mukavaa saada yksi ihan uusikin kukka kameran tähtäimeen.
Eilen tuolla pihalla keskustelimme naapurin kanssa kevään ensimmäisistä kukista. Niistä ilahtuu niin paljon, että kameralla on ikuistetettava jokaista lajia monta ruutua. Tämäkin blogi on esitellyt vuodesta toiseen sinivuokot, valkovuokot ja kaikki muut aikaiset kukkijat. Näiden ihanuuksien ilmestyminen kylmän pimeän talveen jälkeen karikkeen peittämään maahan on aina yhtä suuri ihme ja ilon aihe.
Pensas ei vielä ole suurensuuri, mutta toivotaan suotuisaa kasvua.
Tämä meidän pihamme on ilmeisesti alkujaan suunniteltu ammattipuutarhurin toimesta, kaikki puut, pensaat ja kukkapenkit ovat olleet säntillisen hienosti omilla paikoillaan. Kunnioitettavan järkevät piirustukset. Nyt on vaan niin, että tämä mummeli on rönsyillyt täällä huolettoman luovasti. Hyötykasveja on lisätty kaikkiin sopiviin ja sopimattomiinkin paikkoihin, kukantaimia on saatu lahjoiksi ja puutarhamyymälöistä on aina tarttunut mukaan jotain sellaita mitä ilman ei voi elää ja hengittää. Siemeniä on kerätty tienvarsiltakin pientä muutaman neliön "niittyä" varten.
Nyt on ikää jo senverran, ettei tarvitse kaikista säännöistä ja suosituksista piitata, kunhan vaan toimii lain ja asetusten mukaan.
Nyt nautitaan kesästä, linnuista ja kukista.
Tosin tänä aamuna heräsin jo kolmelta flimmeriin, ei kannata hötkyillä, lääkettä naamariin ja takaisin nukkumaan. Iltapäiväunien jälkeen sydän oli taas löytänyt oman rytminsä, pääsin kuvaamaan näitä kukkia ja vähän muutakin. Niistä sitten myöhemmin.
tiistai 14. toukokuuta 2019
Luumupuut kukkivat
Pölyttäjä ilman siipiä. Pihassa pörräsi tänään kimalaisia, mutta ne olivat kiinnostuneita vain karviaismarjan kukista. Toivottavasti joku eksyy luumujakin pölyttämään. Nyt on onneksi aurinkoista ja lämpöäkin on luvattu muutamaksi päiväksi.
Tämä luumu on nimeltään Pietarin lahja, valkoisia kukkia on valtavasti.
Bellikset palaavat hiljalleen meidän pihalle, lähes lumeton pakkastalvi vei melkein kaikki bellikset. Iloksemme nyt taas palailevat nurmikkoa kaunistamaan.
Kevätesikko on yksi kevään keltaisista, keltainen onkin pääväri päivän postauksessa. Viime keväänä näitä on istutettu, toivottavsti selviytyvät seuraavistakin talvista yhtä hyvin. Täällä Päijät- Hämeessä esikkoja ei luonnossa näy, onneksi viihtyvät myös pihoilla.
Luumu on Punainen parooni. Toinen vuosi alkaa tässä pihassa. Toivottavasti nyt saamme jo maistiaisiakin. Kukkia on paljon, mutta kylmä ja tuulinen sää on karkoittanut öttiäiset.
Ensimmäiset lemmikit avatuivat tänään.
sunnuntai 5. toukokuuta 2019
Takatalvi
"Kesä keikkuen tuleepi", vielä eilen hyytävässä tuulessa kuvasimme vuokkoja ja vihreää maata. Aamulla piti oikein hieraista silmiä ja ihmetellä mikä päivä tänään on, ollaanko vielä huhtikuun puolella?
On yhä aamun sininen hetki, aurinko on jo noussut, mutta on vielä matalalla radalla järven takana.
Hiippailin kameran kanssa pihalle aamutakissa, vedin vain saappaat jalkaani.
Voi surkeutta, onko nyt kaikki pilalla?
Neljä tuntia myöhemmin, elämä voittaa.
Aamulla kuuden tienoilla, pakkasta oli vielä kolme astetta.
Kuudelta aamulla.
Kymmeneltä aamulla. Ei uskoisi, että samalla pihalla hiippailen.
Luonto näyttää taas keväiseltä. Kaikki näyttävät selvinneen, arempia kasveja suojattiin illalla pakkasen varalle.
Kerrankin sain tehdyksi tällaisen reaaliaikaisen postauksen. Tämä ihan vaan siitä syystä, että näitä kevään kukkimisia ja kukkumisia on mukava seurailla ja vertailla myöhemmin.
Lintujen talviruokintakin jo kertaalleen lopetettiin, mutta nyt oli pakko vielä kopistella viimeiset siemenet pönttöön kun tirpat tulivat koputtelemaan ikkunalaudoille. Oli vilu ja nälkä.
Tyhjältä näyttää, täydennystä on tulossa tuotapikaa.
Toivotaan öttiäistenkin pian heräävän kohmelostaan, linnunpoikaset tarvitsisivat proteiiniruokaa. Taivaalta odotamme puhdasta puurovettä, lunta vasta syksyllä.
Kevät etenee.
Isännän puhelinkameralla on tullut niin kaunis kuva keltavuokosta, että luvalla laitan sen tänne.
Pihalle ja mökille on tuotu etelästä valkovuokon juuria. Hyvin tuntuvat viihtyvän huolella valituilla paikoilla.
Pikkuiset orvokit ovat kestäneet hyvin viimepäivien pakkaset.
tiistai 30. huhtikuuta 2019
Ihania keväisiä päiviä.
Onnenpensas saa nyt aloittaa tämän huhtikuun viimeisten kuvien esittelyn. Kameran kanssa olen kulkenut pihalla moneen kertaan, en vaan ole saanut aikaiseksi blogiin niitä tuoda.
Kevään ensimmäinen soutelija joella, tässä vaiheessa on vielä luntakin rannoilla.
Näitä keltaisia kuvatessa muistelin kuningatar Elisabethin asua pääsiäisen aikoina. Oli niin kauniin keltainen takki ja hattu, kukkamekko pilkisti takin alta. Elisabethilla on usein kauniita vaaleita pastellinsävyisiä edustusvaatteita. Sellaiset vaaleat asut eivät onnistuisi pysymään siisteinä meikäläisellä. Siinä jo autoon vääntäytyessäni onnistuisin takinliepeet kuraan sotkemaan.
Muistelen luopuneeni pitkistä takinhelmoista siinä vaiheessa kun pääsin autoa itse ajamaan. Sinne polkimiin ne helmat olivat sotkeutuneet kuitenkin. Nyt ei ole enää ajokorttiakaan, rapiat viisikymmentä vuotta ehdin autoilla. Korttia en enää uusinut kun tuo sydänkin on niin oikullinen. Eikä lukemani mukaan aja autoa enää kuningatarkaan, hänen kohta 98 vuotias miehensä vielä huristelee maasturilla linnan mailla ilman turvavöitä, tietenkin. Hurja pappa, onnea vaan ja pitkää ikää.
Keväistä kaihoa.
Mökillä on pieni lammikko, jossa on aina vettä. Tänä keväänä siinä on kellunut pyöreä jäälautta, kuva ei nyt ihan tee oikeutta ilmiölle.
Sinivuokot ovat jo kukkineet tälle keväälle, seuraavana odottelen valko- ja keltavuokkoja.
Syntymäpäiväkimppu rakkaudella.
Taas nuo vihulaiset kotilot ovat heränneet tänäkin keväänä, niille otuksille ei mahdeta mitään, mikään keino tai kikka ei tehoa.
Tämä huhtikuu on ihanaa aikaa Suomessa, valoa tulee päivittäin lisää ja koko kesä on vielä edessäpäin. Hurraata vaan kesälle. Muutamina päivinä olemme jo tarenneetkin juoda päiväkahvit parvekkeella lintujen lauluja kuunnellen.
Iloista Vappua vaan kaikille!
tiistai 2. huhtikuuta 2019
Armovuosi
Jouluruusu, kevään ensimmäiset kukat.
Huhtikuun kirja lukupiirissä on Anna Miskon Armovuosi. Minäkin taisin nostaa käteni kun äänestimme seuravaa yhdessä luettavaa kirjaa, historialliset tarinat kiinnostavat. Varsinkin nyt kun olen penkonut urakalla vanhoja kirkonkirjoja 1700 - 1800- luvuilta.
Tämäkään kirja ei löytynyt Celianetistä luettuna, oli luettava itse. Nythän lukeminen silmäleikkausten jälkeen onnistuukin ihan hyvin. Mielelläni kuitenkin kuuntelen ammatti-ihmisten luentaa, kun se mahdollistaa samanakaisen kutomisen tai virkkaamisen.
Nyt kirja on luettu, mutta pakko on myöntää, että en minä tästä kirjasta mitenkään haltioitunut, samoin kuin lukupiirin edellisestä Anja Snellmanin teoksesta. Tarinassa on hyvää ajankuvausta ja pientä jännitystäkin ilmassa väreilee, mutta jotain järeämpää jäin kaipaamaan tunnetasolla.
Tuo aikakausi ja ennen sitä ja myös sen jälkeinen on oikea feministin painajainen, naisen asema yhteiskunnassa on ollut surkea. Armovuosi on naisen ja tyttöjen tarina.
Pysähdymme Hämeeseen Karhinpään pikkupappilaan vuonna 1793. Pastori Gottleben oli yllättäen kuollut jättäen perheensä suureen ahdinkoon. Tuomiokapituli oli myöntänyt leskelle ja lapsille armovuoden pappilassa. Toivottiin seuraavan papin naivan lesken tai jonkun tyttäristä, myönteisessä tapauksessa perhe sai jäädä kotiinsa vielä armovuoden jälkeenkin.
Kauhea tilanne, mistä löytyisi sellainen pappi, joka suostuisi avioliittoon ja saisi mukana myös valmiin perheen. Pappilan naiset joutuivat esittelemään kotiaan ja omaa persoonaansa vieraille miehille, nöyryyttävä tilanne. Etten paljastaisi liikaa tarinan juonta on paras siirtyä eteenpäin.
Kirjoja lukiessa oppii aina jotain uutta, voi muuttaa vääriä luulojaan ja uskomuksiaan. Olen aina kuvitellut, että tuhansien järvien maassa, ainakin täällä Hämeessä, kaikki osasivat uida. Eivät osanneet. Sain lukea hauskan episodin korkea-arvoisen piispa Himmelmanin uintiharjoituksesta, siis aivan uutta ja ihmeellistä tavallisen kansan keskuudessa.
Hymyilemättä en myöskään voinut ohittaa varapastori Hoppiuksen aamiaisen jälkeen laulamaa virttä.
" Mä korpinraato raihnainen (huokaus)
ja paha synnin pahka. "
Mä imen synnin itseeni "
kuin imee rasvan nahka. "
Mä haukun koira kuolasuu. "
oi heitä Herra armoluu. (syvään hengitys)
Ravista piskin niskaa (huokaus)
ja taivaan iloon viskaa. ( pitkä huokaus)"
Tämä kirjasta lainattu virrenpätkä oli niin hauska, että luin sen ääneen toiselle huoneessa olijalle.
Hoppius oli siis yksi Karhinpään pappilaan tulleista kosijoista. Vuoden 1841 virsikirjasta yksi aukeama. Ehkä tuo Hoppiuksen lainaama virrenpätkä löytyy myös näiltä sivuilta?
Aina kun luen historiallisia kertomuksia tai katselen elokuvia, joissa esiintyy "kahden kerroksen väkeä", niin samastun navettapiikoihin tai tilkkuhattusisäköihin. Kaipa se johtuu siitä, että viimeisten parinsadan vuoden aikana esiäitini ovat kuuluneet piikohin ja torpparinvaimoihin tai ainakin mökinmiinoihin. Yhtään ei ole linnanneitomainen olo siitäkään huolimatta, että varhaiset esiäidit ovatkin liehuneet Turun linnassa silkissä ja sametissa.
Piika Huldan ansiosta ja selkänahasta Karhinpään pappilankin hyvinvointi oli paljolti kiinni. Huolimatta siitä, että pappilassa asui terve leskirouva ja kolme nuorta aikuista tytärtä, niin Hulda se oli "edestä kengässä ja takaa raudassa", kuten sanonta kuuluu.
Hulda toimi kamarineitona, puki ja pesi emännän, harjasi ja kampasi. Laittoi aamiaisen ja kaikki muutkin ateriat. Siivosi, pesi pyykkiä ja kävi lypsämässä lehmät. Toimi hovimestarina ja uskottuna ystävänä. Oli vielä hauskakin, mutta siitäkään huolimatta ei saanut kutsua talonväen pöytään.
On taas mukava kuulla seuraavassa lukupiirissä toisten mielipiteitä kirjasta.
Nyt seurataan ja jännitetään tämän pariskunnan liikkeitä. Jäävätkö tähän joelle vai odottelevatko vain järvien vapautumista jääpeitteestä. Joen tällä rannalla mikään lintu ei ole kissoilta turvassa.
torstai 28. maaliskuuta 2019
Mammanmaailmablogi täyttää tänään 10 vuotta.
Olin suunnitellut laittavani oikein juhlapostauksen tälle päivälle, mutta nyt ei onnistu millään.
Etsin vuoden 2009 albumista kuvan entisen kotimme ruusuorapihlajasta, se oli sinä kesänä niin ihanan kaunis. Minulla oli uusi kamera ja oma blogi. Johanna tyttäreni auttoi minua blogin avaamisessa ja pian sain ystävällisiä ja auttavaisia blogikavereita, heiltä sain paljon hyviä ohjeita ja kannustusta. Teillä kaikilla rakkailla ystävillä on vieläkin paikka sydämessäni. Kiitos tästä kymmenestä vuodesta.
Jos huomenna on parempi päivä saatan vielä jatkaa tätä muisteluani pikkuisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

