lauantai 24. tammikuuta 2015

Joki



 Joen vuosi on ollut minulle uusi ja ihana seikkailu.  Minun jokeni on tuskin isoa ojaa suurempi, mutta siinä on elämää,  voimaa ja kauneutta. Aamuisin ensimmäiseksi katson joelle, sieltä näen päivän sään ja kalenterin. Sen tarkempaa allakkaa eläkeläinen ei tarvitsekaan. On kuitenkin hyvä tietää onko kesä tai talvi, otetaanko esille villahousut tai uimapuku.



Näitä ensimmäisiä jokikuvia on otettu tuolla kirkonkylällä, jo silloin joki kutsui luokseen tulemaan.






Satumaisen kaunista luontoa pääsimme ihailemaan vakituisina asukkaina kesäkuussa 2014.



Joen viileys rauhoittaa, ei tunnu kipua selässä eikä missään. "Vesi vanhin voitehista", tiesi jo vanhakansakin.


Näitä kuvia katsellessa voi oikein kuulla kimalaisten ja öttiäisten surinan ja pörinän. Voi tuntea veden, kaislan ja kukkien tuoksun. Korentoinenkin siinä korrella ja pikkuinen kala nappaa vesikirpun veden pinnalta.




Loppukesällä joella oli kultaa.


Sorsaemoilla oli paljon poikasia.


Aamusumu tuo uutta ilmettä joelle.


Usvanneidot siellä karkeloivat kaislikossa.


Kuulas syksyinen päivä, täällä on hyvä hengittää.


Vain yhtenä yönä  tänä talvena joki on saanut jääkatteen, seuraavana päivänä sitten jo satoikin vettä.


Kevätaurinko on kylvänyt hopeaa joen pinnalle.

Meiltä on täällä kysytty, että mikä sai teidät muuttamaan juuri tänne?  Nyt minä sen jo taidan tietääkin. Se oli JOKI.  Kun entinen kotimme oli myyty, niin meillä ei ollut satavarmaa uutta osoitetta mielessä. Kiertelimme ja katselimme, kaupungistakin. Mikään ei kuitenkaan tuntunut kodilta, ennenkuin ajoimme tähän pihaan.  Kävelimme omistajien kanssa jokirantaan ja tuntui kuin joki olisi minut lumonnut. Totta, lumosi se, joki. Ostopäätös oli helppo, eikä kertaakaan ole katumusta tunnettu.

Kevättä kohti mennään, päivä jo pitenee ja valo voittaa pimeyden. Joki virtaa maauomassaan vapaana.

En minä jokea omista, mutta joki omistaa minut.

torstai 15. tammikuuta 2015

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Sydäntalven aurinkoa.



Kohta aurinko nousee metsän takaa.  On niin kuulasta ja kirkasta aamulla yhdeksän jälkeen.


 Yöllä on satanut lunta, talvinen luonto kauneimmillaan. Kevättä kohti ollaan menossa.



 Ketun ja jänön reitit osuivat kohtauspisteeseen. Mitä tapahtuikaan pupulle?


 Hovihankkijamme Tokmanni on tuonut markkinoille tinttien mieliksi tällaisia pehmeitä höttösiä. Niitä on helppo takoa pakkasellakin.  Pikkuvarpusetkin tykkäävät ja naakat haluaisivat repiä pussukat hajalle.


 Voi tirppa, miten suloinen oletkaan.


 Lumitöihinkin pitäisi ryhtyä, jätetäänpä siis hetkeksi luontokuvailut.


 Vanha matto saa kyytiä, uusi puhtoinen lumi raikastaa vanhan palvelijan.



  Vielä yksi kuva kohti nousevaa aurinkoa.


Voi sentäs, toisetkin pupunjäljet päättyvät näin. Näyttäisi siltä, että tämä jänönen on päässyt viimeiselle matkalleen lentäen.  Varmaa tietoa ei ole. Olisikohan täällä näin talvella niin suurta lentäväistä, joka pupun jaksaisi napata.

Kirjoittaessani tätä juttua sataa jälleen lunta. Huomenna on siis uudet jäljet lumessa ja uudet lumityöt odottavat.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tippaustoimisto



Minun lukijoistani kukaan ei tuota ohviisia tunnista, niin nuoria olette, se oli Veikkaustoimisto 40- luvulla. Tuo "tippaus" ei siis liity  tipattomaan tammikuuhun, tai tipin jättämiseen tarjoilijalle ystävällisestä palvelusta.

Tuskin kukaan enää käyttää Tippaustoimisto- nimeä,  tai no, ehkä joku vanha turkulainen. Hehän vielä paistavat plätei, juovat kaffee kretan kanssa ja levittävät pöydälle tuukit. On vähän sellainen aaninki.-  Koulussa minultakin sitten kitkettiin turunkieltä pois. Sanasto on hukkunut jonnekin matkan varrelle, mutta kielen sointi on onneksi jäänyt. Minut tunnistaa helposti Heidekenillä syntyneeksi muutaman lauseen jälkeen, ainakin toinen länsisuomalainen.

Näin tuo latu taas karkasi ikäänkuin syrjähypyksi. Veikkausta piti muistella. Muistelen isän joskus veikanneen 1x2- pennit miljoonaksi. Keskiviikoisin poljin Virtasen kaupalle viemään isän ruksaamia arvauksia, koskaan ne eivät osuneet oikeaan. Veivasin naisten pyörällä, olin niin pieni etten yltänyt satulalle istumaan, siinä rungon päällä seisoin ja poljin vimmatusti.

Ei niitä pennosia joka viikko veikkaukseen riittänyt, onneksi, säästyttiin lauantain pettymykseltä.

Veikkausta en ole itse harrastanut, mutta sitten tuli 70- luvulla lotto. Voi hyvät hyssykät, lottokansa keräsi mahtavat summat muutamille harvoille. Alusta asti olen epäillyt, että jotain filunkia siinä arvonnassa tehdään kun koskaan ei kuusi oikein osunut sellaiselle numerosarjalle joita olisi ollut esim 700 kpl  tai edes  30 kpl.  Veikkaustoimisto on itse ilmoittanut, että sellaisia rivejäkin on tilastoissa esim. 1 - 7  ruksattuja monta sataa joka viikko.  Minullakin on ollut yksi sama rivi alusta asti, jossakin vaiheessa siihen jouduttiin lisäämään vielä yksi numero. Kerran on ollut viisi oikein ja muutaman kerran neljä. On taas ollut tilaisuus pettyä lauantaisin.

Espanjassa talvea viettäessämme kirjauduin Veikkauksen nettisivulle. Enhän voinut sitä riviämme jättää laittamatta kun numerot ovat hyvin tuonne kalloon istuneet. Olen tehnyt viiden porukkapeli sopimuksen.  Se vedetään sitten esille kun meidän numerot myllystä ulos pyörivät.  Hah..haa.

Veikkauksen sivuilla pääsisi tosi kepiästi eroon eläkkeestään. Pelejä on syntynyt uusia ja kummallisia. Naapurikateuskin on jo valjastettu Veikkauksen käyttöön.  On viikinkiä, europottia, kenoa ja menoa se on sanon ma.

Niin se on kansalaiset nyt on mahdollisuus pettyä joka päivä ja jos kerta päivässä ei riitä niin ostakaa arpoja.  Veikkauksen sivuilla niitäkin myydään.

Millä sitä nyt varjellaan mummojen ja nuorison centtisiä, kun kotikoneen ääreltä ei enää tarvitse vääntäytyä markettien aulaan "jasso- rohmuihin" kolikkojaan syytämään.

Jospa jo ensi viikolla....
 Ei hätää me suomalaisethan olemme jo saaneet lottovoiton syntyessämme tähän maahan.



perjantai 2. tammikuuta 2015

02.01.1899.






Tänään olisi appi-isäni, lasteni vaarin, sadaskuudestoista syntymäpäivä. Hän syntyi saunassa, Päijänteen suurimmalla saarella, niinkuin kaikki hänen sisaruksensakin. Palautui mieleeni anoppini kertoma tapaus tuolta talvelta. Laitan sen nyt lapsilleni talteen, kun vielä kertomuksen hyvin muistan.

Lasteni vaari syntyi siis sydäntalvella lähes tiettömien taipalten takana. Muutaman viikon kuluttua syntymästä  tuli ajankohtaiseksi poikalapsen kastaminen. Kummit tulivat hevosella hakemaan lasta, vanhemmat eivät voineet jättää muuta lapsikatrasta yksin kotiin, joten tärkeä toimitus jäi kummien vastuulle. Lapsi topattiin rekeen vällyihin ja vanhemmat kertoivat kummeille valinneensa lapselle nimen; Asser Nikolai.

Siellä lumisella taipaleella reellä monta peninkulmaa körötellessään kummit unohtivat lapsen nimen, olisi pitänyt laittaa paperille, vaan kun ei laitettu, niin siinä nyt seistiin papin edessä sakastissa ja yritettiin muistella. Nikolai muistettiin, totta kai, elettiinhän keisarinvallan aikoja. Sitten vaimolla välähti, että Assessoori,  Assessoori se oli. Kastepappi ei hyväkynyt nimeä ja selitykseksi kertoi nimen olevan virkanimike, ei sovi ristimänimeksi.  No, vaimo lopulta  muisti nimen olevan Raamatusta.  Eipä siinä papillekaan muistunut Asser- nimi mieleen. Hän ehdotti Eleazaria, oli kuulemma Raamatusta sekin nimi, no kummit eivät voineet lasta enää kotiinkaan ilman nimeä lähteä viemään.  Poika sitten kastettiin Eleazar Nikolaiksi.

Kummit palauttivat lapsen vanhemmilleen kertomatta ollenkaan pappilassa tapahtunutta nimisekaannusta. Pientä poikaa kutsuttiin kotona Asseriksi, niinkuin oli päätetty. Vasta rippikoulussa Asserille selvisi, että hän onkin Eleazar.

Aikuisena miehenä Asser otti virallisesti vanhempiensa valitseman nimen. Pojanpoikani on nyt suvun neljäs Asser.

Vähän myöhästyi, mutta nyt on ihana.



Ulkona sataa vettä, mutta ei hätää, päivä on pelastettu.  Tänään avautui kaksi kukkaa ja lisää on tulossa.


Meillä kukat kukkivat omia aikojaan, joulukaktuskin kukki jo syksyllä ja tämä joulukukka vasta nyt.




        
  Tämän valkoisen kukan omistan seuraavan tarinani päivänsankarille, appi-isälleni s. 02.01.1899.

torstai 1. tammikuuta 2015

Perinteitä vaalitaan.





Uudenvuoden konsertti Wienistä oli jälleen upea.  Nappasin muutaman kuvan TV:stä muistoksi itselleni.



Wienin filharmonikkoja johti Mombaissa syntynyt Zubin Mehta, sydämellinen persoona.



Ihania ja värikkäitä kukkalaitteitakin sain kuvaan napattua..


Väliajalla näyttiin kaunista Wienin kaupunkia ja Tonavan rantoja. Näitä upeita espanjalaisen ratsastuskoulun lipizzalais-hevosia en oikein onnistunut kuvaamaan kunnolla. Pitäisi päästä oikein Wieniin näitä katsomaan.





Kristallit kimaltelevat ja koko sali on uskomattoman kaunis. Onneksi on televisio.






Vielä kaksi muusikkoa sain kuvaan vangittua, nuoria naisia.  Ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun ensimmäiset naiset valittiin muusikkojen riveihin. Aikaisemmin kelpuutettiin vain miehet.


Kaikki kuvat on siis TV- ruudusta napattu.  :-)   Olen joskus aikaisemminkin postannut kuvia tästä perinteisestä konsertista.  Vuosikymmeniä tämä on ollut minulle uudenvuodenpäivän kohokohta, nykyään on hienoa kun on väritkin mukana.