Kaino toivomukseni olisi, että Bloggeri ja Picasa taas toimisivat loogisesti jokaisena päivänä samalla tavalla.
Eilen sain kuvat siirtymään blogiini suoraan Picasasta, tänään taas en. Olen joutunut näiden kuvien kanssa temppuilemaan ties kuinka moneen kertaan ja kuinka monia reittejä. Sanonko sen sanan? No, en sano. On tekstissä liian kaunis kuvitus, ei kannata pilata kokonaisuutta.
Ostin tämän kukantaimen ihan sen nimen takia. Osaisinpa itsekin olla rento kuin tuo akankaali. Mitäpä sitä turhia pingottelemaan, tulee se kesä ja syksy taas ajallaan kuitenkin.
Tuota haltijakiveä olen kuljetellut mukanani vuosikymmenet, aina vanhasta asumuksesta uuteen. On siinä luonto muovannut kovasta murikasta kauniin ja sileän. Toivon tässä, että minustakin olisi terävämmät särmät jo muovautuneet pois. Enää ei soisi kovaan maailmantahkoon joutuvansa.
Jos orvokki mieluummin haluaa kukkia kivipolun rakosessa, niin suodaan se hänelle. Sinnikkäästi vaan olen itsekin noussut, vaikka lattianrakoon onkin poljettu. Nyt toivon leppoisampaa loppuelämää, hyvältä näyttääkin. Kesä on tulossa ja uimavedet lämpenevät.
Tämä riippaomenapuu kukkii vain joka toinen kesä. Kukapa sitä nyt aina jaksaa olla kukkeimmillaan. Elämä ilman lepotaukoja voisi käydä liian raskaaksi.
Tämän rönsyleinikin taimen olen saanut ystävältä. Kukka viihtyy meillä hyvin.
Toivoisin ystävyytemmekin kasvavan ja kukoistavan aina yhtä kuulaana ja kirkkaana.
Kerran katselin TV:stä pienen taiteilija mummelin, Tasha Tudorin, kävelevän pihapiirissään, kaikkialla oli lemmikkejä. Tuollaisen pihan haluaisin, ajattelin silloin. Nyt pihamme on täynnä lemmikkejä.
"Älä unohda minua" kukka.
Halusin pihamme näyttävän rehevältä. Tämä raunioyrtti todellakin täyttää paikkansa. Uskomatonta, että se muutamassa viikossa on kasvanut ohi minun mittani.
Toivoisin saavani elää loppuelämäni kohtalaisen elinvoimaisena, mieluisaa olisi, jos tuo latvaosa ei kovin lahoaisi.
Sama kasvi valkoisena, siinä se kylpee ilta-auringon valossa. Valo on elinehto kaikelle elämälle.
Voihan Turkin pippuri. Ilmeisesti olenkin tässä jo hempeillyt tarpeeksi koska nyt alkoi harmittaa niin helpatin halpatisti. En saa tuota postaukseni ensimmäistä kuvaa putoamaan alaspäin, vaikka kuinka olen keinoja ja konsteja kokeillut. No, roikkukoot sitten tuossa otsikossa, on sitä tapahtunut aiemminkin.
*
Viimeiseksi lopuksi. Tätähän elämä on, välillä leijutaan lähes pilvissä ja sitten pudota mätkähdetään taas maan kamaralle.
Yksi toivomus vielä. Toivon, että ne meidän kylän juntit, jotka ovat heittäneet uimarannan roskalaatikon järveen, sukeltaisivat sen itse takaisin virkapaikalleen kuivalle maalle. Olisi mukavampi aamu-uimareiden kerätä yöllisten juhlijoiden pullot ja tölkit roskikseen, eikä tarvitsisi niitä kotiin kuskata. Eipä taida toteutua tämä ajatus. Mitähän älytöntä vandaalit taas viikonloppuna keksivät? :( Valvontakameraa, kiitos.
Tämän kuvan lainasin netistä. Kirjakaan ei alunperin ollut omani, vaan mamman. Marttojen ohjeilla minulle ommeltiin tollukkaat.
Martin kaupunginosasta jäi vain kirkko pystyyn.
Tämän kuvan olen itse ottanut, onnellisena siitä, että suomalaiset ovat onnistuneet korjaamaan tämän vanhan linnan. Tämän kuvan haluan säilyttää sydämessäni.
