Reippaan kävelylenkin jälkeen istahdimme hetkeksi lepäämään rantatien penkille ja siinä hän oli.
Pieni kulkukoira lähestyi ensin arasti, mutta jäi seuraamme pienen rapsutushetken jälkeen. Asettui mukavasti penkin alle varjoon jalkaani nojaten.
Näin hän kertoi tarinaansa. "Synnyin elokuussa pari vuotta sitten. Asustelimme venerannassa äitini ja muutamien muiden koirien kanssa. Tapahtui se kauhea asia, josta on vaikea puhua. Äitini joutui rankkurin kyytiin. Hädissään hän ehti varoittaa minua pysymään piilosssa. Alkuun minua auttoi äitini poikaystävä, jota me kutsuimme Klenkaksi, hän oli saanut nimensä loukkaantuneen takatassunsa takia. Joku tunnoton humalikko oli vihassaan potkaissut pahasti Klenkkaa.
Usein itkin veneen alla ikävissäni, kun äitiä ei kuulunut takaisin. Klenkka lohduteli, yritetään nyt vaan pärjätä. Kukaan, joka rankkurin kyytiin on joutunut ei ole palannut, paitsi yksi takkuturkkinen Dogi. Koskaan en ole ollut näkemästäni niin hämmästynyt, kun nähdessäni Dogin uudelleen, kertoi Klenkka. En ollut häntä tuntea, mutta Dogi huikkasi "holaansa" niin reippaasti, että pakko oli uskoa hänen olevan hengissä. Dogi oli nyt niin hieno ja harjattu, käveli iäkkään herrasmiehen oikealla puolella remmissä. Dogi viittoi minua seuramaan ja lähdinkin katsomaan mitä Dogilla oli mielessä.
Mies ja Dogi pysähtyivät läheiselle penkille levähtämään ja minulla oli tilaisuus kuulla elämäni uskomattomin tarina, jatkoi Klenkka. Dogi oli viety koiratarhalle, pesty ja harjattu, annettu hyvää ruokaa ja Dogin kauhuksi hän oli saanut myös matokuurin ja rokotuksen. Tarhalla oli hauskaa toisten koirien seurassa, mutta sitten tuli tämä ystävällinen herra, joka vei Dogin kotiinsa. Mukavaa oli saada oma ruokakuppi ja lämmin peti. Remeliinkin tottuu, mutta aikansa se ottaa. Yksi asia on sellainen, jota Dogi ei vieläkään tajua. Kerron sen sinulle, Klenkka, sillä varauksella ettet kuuna valkeana kerro tätä juttua kavereille veneiden alla. Jos sen teet, niin noidun sinun turkkisi täyteen kirppuja ja takapuolen rupia täyteen. Klenkka lupasi olla visusti vaiti ja Dogi alkoi kertoa, vilkuilleen kuitenkin ympärilleen varmistaen ettei ylimääräisiä karvakorvia ollut lähettyvillä. Asia on nimittäin niin, että isännälläni on hyvin omituinen tapa, jota koiran on vaikea käsittää. Isäntä kerää kadulta muovipussiin kakkani, onhan aikoihin eletty. Omituinen on isäntä, myönteli Klenkkakin.
Omituinen on, myönteli myös pikkukoira, Klenkan kertoma tarina sai kuitenkin hetkeksi itkun lakkaamaan.
Lokakuun alussa rantatiellä kulki vierasta kieltä puhuva pariskunta. He olivat huomanneet surullisen pikkuisen pennun ja toivat iltaisin hänelle mukanaan ruokaa ja vettä. Eräänä iltana, kun tuuli oikein myrskynä raivosi ja aallot löivät ryskyen rantaan, pariskunta päätti viedä pennun kotiinsa lämpimään.
Niin kului talvi ja pentu kasvoi kauniiksi ja iloiseksi koiruliksi. Pentu uskoi tulleensa kotiin perheenjäseneksi. Kevät kuitenkin tuli ja pentu jäi taas yksin, pariskunta lähti kotiinsa pohjolaan. Monta päivää pentu odotti isäntäväkensä paluuta portilla ja kävi tutun ravintolan liepeillä katsomassa olisiko kantapöydässä hänen väkeään syömässä. Ei ollut. Pentu palasi surullisena rantaan veneiden suojaan, onneksi oli sentään Klenkka.
Klenkka kertoi, että talvi oli ollut rankka, hänellä oli ollut hoivattavanaan ihan uusikin pentu, joka oli annettu jollekin perheelle joululahjaksi, helmikuussa perhe oli jo kyllästynyt lahjaansa ja jättänyt pennun oman onnensa varaan.
Klenkka oli päättänyt, että syksyllä hän yrittää päästä rankkurin kyytiin, ehkä joku ystävällinen ihminen huolii vanhan ja sairaan koiran kotiinsa eläkepäiviä viettämään."
Näin kertoili minulle tapaamani kulkukoira omaa ja ystäviensä tarinaa.
Kuvan koira
ei ole tarinan pentu, mutta liitän pennun kuvan tähän , jos vielä rannalla uudelleen kohtaamme.
Täältä voi lukea samaa tarinaa hieman toisella tavalla kerrottuna.
