Tänään se sitten sippasi.

Nimittäin kamera. Olin ottamassa kuvia näistä kauniista ystävien tuomista tulppaaneista kun "stabilizer" ei enää suostunutkaan palaamaan omaan koloonsa. Kukkia tämä kamera onkin tottunut kuvaamaan ja ne myös olivat viimeiseksi tähtäimessä.

Vanhalla kameralla saatiin tämä uskollinen palvelija vielä tallennettua muistojen albumiin.

Maaliskuussa tuli kuusi vuotta täyteen blogini perustamisesta ja melko pian sen jälkeen  huomasin  olevani onnellinen kameranomistaja. Siitä tapahtumasta taisin tuolla blogini alkupuolella lievästi sanottuna hurmostella.

Lähes kuusi vuotta olemme yhdessä reissanneet kamera ja minä. Ystävältäni sain joskus Berliinin tuliaisena kaulapussukan, johon mahtuu sopivasti tärkeimmät; kamera, kännykkä, varavirtaa ja nitropurkki. Tuon Berlin- pussukan  tempasen ensimmäiseksi mukaani kun ulos talosta lähden, se on melkein aina mukanani. Jos kauppa- tai kirpparireissulla tapahtuu jotain erityisen kiinnostavaa,  silloin huomaan kameran jääneen kotiin tai varapatterilokerossa onkin ne jo kertaalleen vaihdetut hengettömät. Minulle käy kuin sille kalamiehelle jonka suurin kala aina pääsee karkuun. Se suurin ja hienoin kuva-aihe on minultakin vielä hakusessa.

Näihin nykyisiin kuvanottimiin on rakennettu niin paljon hienoa ja herkkää mekaniikkaa etteivät kestä samalla tavalla kuin ennenvanhaiset matolootat. Paljon nopeammin joutuu hyvästit heittämään hienolle palvelijalle kun korjaaminen maksaa enemmän kuin uusi kapistus.

Kovaa käyttöä on tuo minun Canonini kuitenkin kestänyt, tuulta ja pakkasta, aurinkoa ja vesisadetta. Kerran se karkasi kädestäni ja hyppäsi umpihankeen. Sieltä sen vaan kaivoin ja pienen kuivattelun jälkeen taas toimi. Niin se on ollut sopiva minun käteeni, että ikävä tulee. Miten sitä vanha ihminen taas oppii kaikki uuden vekottimen konstit?

Näin on kiirastorstai mennyt räntäsateen merkeissä. No, kevättä se tekee, ei huolta.
           
                                                 Mukavaa pääsiäisen aikaa!