Kauhea keskiviikko

Aamu oli aurinkoinen ja kesäinen, en osannut arvata mitä päivä toisi mukanaan. Vähän tuntui herätessä selkä kipeältä, mutta muutama sakkopunnerrus sai jäykkyyden häviämään. Lähdin ystäväni kanssa uimaan Pilvijärvelle, vesi oli ihanan lämmintä.

Taata sitten ehdotti retkeä Porvooseen, hänellä oli asioita ja minäkin olin suunnitellut uuden isomman keramisenpannun hankintaa. Herekin lihakauppaankin oli asioita.

Lounaalla kävimme vakipaikassamme Hannamariassa, tilasimme molemmat porokiusauksen, se osoittautui hyväksi valinnaksi.

Robinhoodissa tunsin vähän huonoa oloa, lähdin edellä autoon istumaan. Helpotti, kun sain juoda karpalomehua tölkistä. Asiat tulivat hoidetuksi ja ajelimme hiljalleen kotia kohti.

Kotipihassa ongelmat alkoivat, selkä oli poksahtanut. Luulin ainoan munuaiseni tulehtuneen, kipu tuntui mielestäni ihan siinä kohdassa. Vaivalloisesti sain itseni ulos autosta. Mitä nyt tehdään,  terveyskeskuskin on lomalla ? 

Muistin, että meille oli tullut esite uudesta Lääkäriasemasta Sipoonrannassa.  Soitin ajanvaraukseen, olisimme päässeet jo 20 min. kuluttua, no ei me täältä niin pian ehditä.

Oli helpottavaa kuulla, että selkään oli iskenyt noidannuoli. Siitä selvitään muutamassa päivässä, munuainen olisikin ollut huonompi juttu. ostimme apteekista Felden geeliä ja ajoimme takaisin kotiin.

Uusi pannu.

Luulin päivän ongelmien nyt jääneen tähän, no saahan sitä luulla.

Kuuden ja seitsemän välillä illalla alkoi kauhea vatsakipu. En vieläkään tiedä oliko se ruokamyrkytys, sappikohtaus tai suolitukos. Ilta oli aivan kauhea, istuin vuoroin pytyllä ja vuoroin oksensin, mitään taukoa ei kipuun tullut eikä helpotusta, vaikka luulin jo kaikkien sisäkalujenkin valuneen vessanpöntöstä alas. Voimat siinä menivät ja kylmä hiki kasteli kaikki vaatteeni, vaihdoin yöpaidan päälleni. Kymmenen tienoilla alkoi jo ottaa sydämestä. Taata siinä vaiheessa ei enää kestänyt katsella sivusta vaan soitti hätänumeroon. Ambulanssi tuli, sydänfilmin ottaminenkaan ei tahtonut onnistua, kun välillä piti juosta vessaan oksentamaan.

Lähdettiin siitä sitten ajamaan Porvoon sairaalaan, tippapullo laitettiin ambulanssissa. Taata tuli omalla autolla ambulanssin perässä sairaalaan, mutta lähti sitten myöhemmin kotiin nukkumaan, kun minua ei vielä kotiin laskettu. Sairaalassakin jouduin vielä istumaan pytyllä. Onneksi minua ei laitettu sinne verhojen taakse koppiin  lääkäriä odottamaan, sain ihan oman huoneen. Yöllä yhden maissa lääkäri ehti katsomaan. Siinä vaiheessa tilanne oli jo vähän parempi, mutta verenpaine oli laskenut liian alhaiseksi. Lisää tippaa vaan.

Torstaina aamupäivällä taata haki minut kotiin, kun tulehdus- ja veriarvot olivat jo paremmat. Kotona kömmin heti omaan sänkyyni ja nukuin loppupäivän, olin ihan kuitti. Mitään en uskaltanut syödä, tuntui, että vatsa ei ota muruakaan vastaan.

Perjantainakin oli vielä ihan "flaati" olo. Varovaisesti aloitin nieleskellä muutakin kuin karpalomehua.

Lauantaina aamulla aikaisin pääsin ystävän kyydissä uimaan. Vedessä viivyin vain hetken, mutta se uiminen virkisti niin, että taas tuntui elämä maistuvan muullekin kuin okkelle.

Arvatkaapa mitä tapahtui sille noidannuolelle?  Se hävisi siinä illan tiimellyksessä kun halasin vessapyttyä tai olin kaksinkerroin pesufadin yläpuolella yrjöllä. Rintakipukin saattoi johtua siitä rajusta oksentamisesta, toisen silmän alapuolelta katkesi pieni verisuoni. Onneksi ei sentään aivoista katkennut.