Jouluruusu, kevään ensimmäiset kukat.
Huhtikuun kirja lukupiirissä on Anna Miskon Armovuosi. Minäkin taisin nostaa käteni kun äänestimme seuravaa yhdessä luettavaa kirjaa, historialliset tarinat kiinnostavat. Varsinkin nyt kun olen penkonut urakalla vanhoja kirkonkirjoja 1700 - 1800- luvuilta.
Tämäkään kirja ei löytynyt Celianetistä luettuna, oli luettava itse. Nythän lukeminen silmäleikkausten jälkeen onnistuukin ihan hyvin. Mielelläni kuitenkin kuuntelen ammatti-ihmisten luentaa, kun se mahdollistaa samanakaisen kutomisen tai virkkaamisen.
Nyt kirja on luettu, mutta pakko on myöntää, että en minä tästä kirjasta mitenkään haltioitunut, samoin kuin lukupiirin edellisestä Anja Snellmanin teoksesta. Tarinassa on hyvää ajankuvausta ja pientä jännitystäkin ilmassa väreilee, mutta jotain järeämpää jäin kaipaamaan tunnetasolla.
Tuo aikakausi ja ennen sitä ja myös sen jälkeinen on oikea feministin painajainen, naisen asema yhteiskunnassa on ollut surkea. Armovuosi on naisen ja tyttöjen tarina.
Pysähdymme Hämeeseen Karhinpään pikkupappilaan vuonna 1793. Pastori Gottleben oli yllättäen kuollut jättäen perheensä suureen ahdinkoon. Tuomiokapituli oli myöntänyt leskelle ja lapsille armovuoden pappilassa. Toivottiin seuraavan papin naivan lesken tai jonkun tyttäristä, myönteisessä tapauksessa perhe sai jäädä kotiinsa vielä armovuoden jälkeenkin.
Kauhea tilanne, mistä löytyisi sellainen pappi, joka suostuisi avioliittoon ja saisi mukana myös valmiin perheen. Pappilan naiset joutuivat esittelemään kotiaan ja omaa persoonaansa vieraille miehille, nöyryyttävä tilanne. Etten paljastaisi liikaa tarinan juonta on paras siirtyä eteenpäin.
Kirjoja lukiessa oppii aina jotain uutta, voi muuttaa vääriä luulojaan ja uskomuksiaan. Olen aina kuvitellut, että tuhansien järvien maassa, ainakin täällä Hämeessä, kaikki osasivat uida. Eivät osanneet. Sain lukea hauskan episodin korkea-arvoisen piispa Himmelmanin uintiharjoituksesta, siis aivan uutta ja ihmeellistä tavallisen kansan keskuudessa.
Hymyilemättä en myöskään voinut ohittaa varapastori Hoppiuksen aamiaisen jälkeen laulamaa virttä.
" Mä korpinraato raihnainen (huokaus)
ja paha synnin pahka. "
Mä imen synnin itseeni "
kuin imee rasvan nahka. "
Mä haukun koira kuolasuu. "
oi heitä Herra armoluu. (syvään hengitys)
Ravista piskin niskaa (huokaus)
ja taivaan iloon viskaa. ( pitkä huokaus)"
Tämä kirjasta lainattu virrenpätkä oli niin hauska, että luin sen ääneen toiselle huoneessa olijalle.
Hoppius oli siis yksi Karhinpään pappilaan tulleista kosijoista. Vuoden 1841 virsikirjasta yksi aukeama. Ehkä tuo Hoppiuksen lainaama virrenpätkä löytyy myös näiltä sivuilta?
Aina kun luen historiallisia kertomuksia tai katselen elokuvia, joissa esiintyy "kahden kerroksen väkeä", niin samastun navettapiikoihin tai tilkkuhattusisäköihin. Kaipa se johtuu siitä, että viimeisten parinsadan vuoden aikana esiäitini ovat kuuluneet piikohin ja torpparinvaimoihin tai ainakin mökinmiinoihin. Yhtään ei ole linnanneitomainen olo siitäkään huolimatta, että varhaiset esiäidit ovatkin liehuneet Turun linnassa silkissä ja sametissa.
Piika Huldan ansiosta ja selkänahasta Karhinpään pappilankin hyvinvointi oli paljolti kiinni. Huolimatta siitä, että pappilassa asui terve leskirouva ja kolme nuorta aikuista tytärtä, niin Hulda se oli "edestä kengässä ja takaa raudassa", kuten sanonta kuuluu.
Hulda toimi kamarineitona, puki ja pesi emännän, harjasi ja kampasi. Laittoi aamiaisen ja kaikki muutkin ateriat. Siivosi, pesi pyykkiä ja kävi lypsämässä lehmät. Toimi hovimestarina ja uskottuna ystävänä. Oli vielä hauskakin, mutta siitäkään huolimatta ei saanut kutsua talonväen pöytään.
On taas mukava kuulla seuraavassa lukupiirissä toisten mielipiteitä kirjasta.
Nyt seurataan ja jännitetään tämän pariskunnan liikkeitä. Jäävätkö tähän joelle vai odottelevatko vain järvien vapautumista jääpeitteestä. Joen tällä rannalla mikään lintu ei ole kissoilta turvassa.
