Eilen vietimme marjapäivä II :sta ja tällekin päivälle oli jo suunnitelma valmiina. No, suunnitelmathan laaditaan muutettaviksi. Muistin, että SuviAnniinan taidenäyttely on avoinna vain tämän viikon. Siispä lähdimmekin Hämeenlinnaan.
Näyttely on Hämeenlinnan hienon kirjaston tiloissa. Näitä ratsastajia voi ihailla kirjaston edessä.
Taata otti kuviakin, mutta valo heijastui harmillisesti kuvien pinnasta. Vielä ehditte käydä näyttelyä paikan päällä katsomassa. Kuvat ovat herkkiä ja kauniita.
Uunan blogissa on lisää tietoa ja kuvia näyttelystä.
Iloisena bonuksena taidenäyttelyyn oli yllätystapaaminen Uunan ja Hyräilijän kanssa. Tutustuimme kuviin yhdessä ja erikseen, Uuna oli taideasiantuntijana hienosti apunamme.
Selvisi, että Uunalla oli syntymäpäivä. Kävimme yhdessä juomassa kahvit ja teet.
Hyvää syntymäpäivää Uuna!
Kävelimme vielä kappaleen matkaa ystävien seurassa autoillemme, ihaillen kauniita rantanäkymiä. Osa puista oli jo kaatumassa rantaveteen, mutta sitkeästi ne vaan siinä hengissä sinnittelivät.
Kaunis hopeapaju on varmaankin jo monta vuotta kumartanut järvelle.
Tämä seuraava kohde oli taatan mielessä jo kotoa lähtiessämme. Tällaiselle vanhalle rouvalle, joka ei ole valtion poikaleiriä kokenut, on käsittämätöntä tuo miesten kiinnostus noihin ylijäämärojuihin.
Tämä laatikollinen työkaluja liittyy ilmiselvästi armeijan perunateatteriin, sellaisesta olen kuullut kerrottavan.
Ostettavaakin löytyi. Olin jo valinnut taatalle kahdet pitkävartiset sukat talven varalle. Näitä sukkia oli tilattu merivoimille. Tällaiset ihanat kunnon varrelliset sukat kelpuuttaisi Lenita Airistokin herrasmiesten juhlasukiksi.
Valtion myymälässä oli kaksi mukavaa ammattitaitoista myyjää, he hauskuuttivat minua jutuillaan ja kuinka siinä höynähdinkin ostamaan vielä kahdet sukat lisää. Nuo valkoraitaiset eivät kuulemani mukaan suostu hikoamaan ollenkaan saappaissa, täh ? Nyt on sitten löydettävä hikoilevat jalat noille ihmesukille. Oli hyvä päivittää noita minunkin armeijatietämyksiäni, nehän olivat siltä ajalta kun jalkarätit olivat must. :)
Pojat olisivat myyneet minulle vielä sähköntekokoneenkin sadallakolmellakympillä. Olisi kuulemma koneella käyttöä myrskyn jälkeen, kun Fortum ja kumppanit korjailisivat piuhoja monta päivää. Säästyisivät marjat ja hirvenlihat sulamiselta. Onneksi taata tuli sitten pipolöytönsä kanssa ajoissa paikalle ja totesi, ei mahdu autoon tuo. No, eipä minulla ole sitä mökkiäkään eikä niitä hirvenlihojakaan pakkasessa. Taata osti jotain merkkejäkin, mutta minä hukkasin ne matkalla autoon, vain kaksi löytyi kassin pohjalta.
Seuraavan vierailupaikkamme pihaan hurautti tämä kaunotar ihasteltavaksi. Kamera oli autossa, joten taata kiireesti takaisin ja minä kuvauslupaa kysymään.
On tämä vaan niin ihana piili. Herrasmiesomistaja kertoili entisöinnin vaiheista. Noin kymmenen vuotta oli aikaa mennyt osien hankkimiseen ja monia kirjeitä Ameriikkaan oli joutunut lähettämään. Silloin ei vielä ollut nettiä käytössä. Vaimolla oli joskus pipoa kiristänyt, kun mies vaan tuunasi vanhan auton kimpussa kaiket vapaa-aikansa.
Autolla pystyy ajamaan sellaista kuutta kymppiä, moottoritielle ei kuulemma ole asiaa, pikkuteitä vaan körötellään. Sen ajan automopiileissä ei ollut turvavöitäkään.
Yksi tällaiseen autoon kuuluneista penkeistä oli löytynyt järvenpohjastakin, jossa se oli ollut parikymmentä vuotta. Löytö oli kuitenkin arvokas, koska siitä pystyi ottamaan penkin tarkat mitat. Autoilija kertoi, että nykyään vaimo mielellään istuu autovanhuksen etupenkillä. :)
Minäkin vähän harkitsin pyytää lupaa istua hetken tuossa autossa ja taata olisi ottanut kuvan. En sentään rohjennut sitä ääneen ehdotella. Oli kuitenkin kivaa kuulla tuon auton entisöintiprosessin vaiheista. Kiitos "sahvöörille".
On se vaan niin kaunis.
Kaunis oli päiväkin ja monia tapahtumia täynnä.
