Heinäkuun kuvia

Ensimmäiset viikot uudessa kodissa ovat kuluneet kuin siivillä, hyvältä tuntuu.

Pihalta näkyy kirkon torni ja kellojen soitto sunnuntaiaamuisin antaa levollisen olon sydämeen. En ole vielä oppinut tunnistamaan kellojensoiton eri merkityksiä. On ehkä käytävä haastattelemassa suntiota. En tiedä sitäkään soitetaanko kelloja sähköisesti. No, kellojen ääni tuntuu juhlavalta, soitettiin niitä perinteisesti miesvoimin tai sähkön avulla. Kaikki selviää aikanaan.

 Ehdimme tänne näkemään pionien kukkimisen. Tillipioni oli jo kukintonsa pudottanut.

 Kesäiset viikonloput ovat täälläkin häiden aikaa. Joku onnellinen nuoripari sai ensimmäisen kyytinsä avioparina näin hulppealla kulkuvälineellä.

Asumme joen pitäjässä.  Talvella täällä käydessämme kuvasin tässä sillalla joella talvehtivia sorsia.

Vanha silta näyttäisi olevan satavuotias, betonissa näkyy vuosiluku 1914. Sillan molemmilla puolilla on myös penkit, ne näkyvät ulokkeina ajotiestä. Jalankulkijoille on erillinen uusi silta tämän vanhan vieressä.

 Kylällä oli sahtimarkkinat alkukuussa, väkeä oli tosi paljon. Sääkin suosi markkinaväkeä.

 Päivänkakkaroita ei voinut ajaa nurin nurmikolta, antaa kukkia vaan. Ehtii sen nurmikon myöhemminkin.

 Joella on monta ilmettä ja monenlaista nähtävää.

 Hiljaa virtaa joki suurelle järvelle.  On tyyntä ja rauhaisaa. Monena yönä olen herännyt kuuntelemaan ruisrääkkä rantapellolta.  Tulopäivänämme pihakoivussa lauloi satakieli, naapureilta kuulin, että sitä kuulee täällä hyvin harvoin.

 Vääksyssä vietettiin vanhojen autojen katselmusta.  Mekin saimme vieraaksemme tällaisen kaunottaren vuosimallia 1959.  Pääsimme laivarantaan koeajollekin, hyvin mahtui kyytiin kuusi ihmistä.

 Me "tytöt" hämmästelimme poikien vesiurheilua. En muista tuota häkkyrää rannassa ennen nähneenikään.

Osa veneistä on jäänyt satamaan lillumaan tai sitten ovat vierailijoiden veneitä. 

 Näitä kelloja on siis valkoisinakin.

 Tämä kuva on meidän "pihakuusesta", valtavan iso tuija.

Ketoneilikka on yksi lempikukkani näitä ja palavaarakkautta kasvoi mammani pihalla. Sota-aikana näitä siellä ihailin, niiden monet valkoisen ja punaisen erilaiset väriyhdistelmät hämmästyttivät.

Nyt on saatu nettikin toimimaan täällä uudessa paikassa. Nähtäväksi jää innostunko taas uudelleen päivittämään ruokablogiani ja tätä vanhaa.  Ensin pitäisi lähteä kierrokselle blogiystävien kuulumisia lueskelemaan.

Täällä kotona näyttää kaikki vielä olevan vaiheessa. Olemme nyt kauniita kesäpäiviä viettäneet enimmäkseen ulkona. Talvella sitten ehtii sisällä kaappeja järjestellä ja tauluja ripustella.

Nuorin lapsenlapsi on kylässä, nukkuu vielä, aamiainen on jäänyt väliin.  Lähdenkin tästä naputtelemasta uusien perunoiden keittopuuhiin. "Morjesta sanoi voi potaatille", oli meidän vaarin lempilause tähän aikaan kesästä. Vaari otti perunan haarukkaan ja lisäsi siihen ison nokareen voita päälle. Vaari ei piitannut Puskan teorioista ja eli yli yhdeksänkymmentä vuotta terveellistä elämää.

Onneksi meillä on valinnan vapaus.

KOrjataan ketoneilikka harjaneilikaksi.  Kiitos Anjalle tarkkaavaisuudesta.