Olisin laittanut kuvan Veijostakin tuolta matkalta, en löytänyt. Silloin kamera oli aina Veijon taskussa. Oman kameran hankin vasta siinä vaiheessa kun perustin oman blogin.
Hänellä olisi tänään syntymäpäivä.
Kuva on huono, valokuvasin vanhan kuvan kun en osannut skannata, olen unohtanut.
Kerran kesällä. Onnelliset.
Veijo tykkäsi värkätä jotain käsillään. Tässä entisöidään vanhaa kukkapylvästä. Työ jäi kesken.
Kerronpa nyt miksi tällainen vanhojen kuvien esittely.
Puolisoni
syöpähoitojen aikana meillä oli haaveena matkustaa vielä kerran
Firenzeen, siinä vaiheessa vielä uskoimme hoitojen tehoavan.
Suunnittelimme matkaa hänen 75-vuotispäivänsä aikoihin. Tätä matkaa
meille ei enää suotu, mutta sen suunnittelukin toi vähän lohtua ja
toivoa elämään.
Tuon ensimmäisen kuvan ja viimeisen välillä on 45 vuotta, niistä jokaisesta olen Luojalle kiitollinen. Kauniit muistot ovat antaneet voimia jatkaa yksin matkaa. Onhan minulla ollut tukena rakkaat lapset, lastenlapset ja vuoden ikäinen lapsenlapsenlapsikin, on onnea. Omaisten ja ystävien myötäeläminen on myös ollut korvaamattoman tärkeää ja arvokasta. Heitä kaikkia ajattelen lämmöllä ja siunaten jokaisena päivänäni.
Kun puolisoni oli kuollut, niin ystävä lohdutti, jos jaksat kaksi vuotta, niin sitten helpottaa. Uskon, että siinä kuului kokemuksen ääni. Suru ja kaipaus ei koskaan katoa, mutta sitä vaan sopeutuu ja alistuu siihen kohtaloon mikä määrätty on.
Tänään on ollut aurinkoinen päivä, kävin Lahdessa hoitamassa asioitani, bussilla menin. Kierrettiin kylien kautta, iloitsin pihojen onnenpensaiden ja kevätkukkien väriloistosta. Kovin ovat aikaisin kukat avautuneet tänä keväänä.
Tämä kuva meidän pihalta. Toivon, että vielä jaksaisin taas innostua valokuvaamaan oman pihani kukkia ja päivittämään joskus blogiakin. Kukapa tietää vaikkapa vielä joskus sinne Firenzeenkin... :-)
