maanantai 20. syyskuuta 2021

Metsälammella.

Tuoksuu suolle, syksylle, suopursulle ja surumielisyydelle. Päivä oli harmaa, vähän koleakin, mutta tuuli oli tyyntynyt. Vahva kaipaus erämaahan ja pitkospuille elää minussa siitäkin huolimatta, että jalka ei enää nouse rivakasti, eikä tasapainossakaan ole entistä varmuutta. 

Kiitos kuitenkin metsäautoteille. Ilman niitä en enää pääsisi nauttimaan metsäluonnon ihanuudesta.

Köröttelimme Tarukselle, siellä kuului ammuntaa, olisikohan hirviporukkaa liikkeellä. Ei mennäkään siihen suuntaan.

Ajelimme hiljalleen ja katselimme mahdollisia sienipaikkoja. Muutamia autoja oli pysäköityinä pitkin tien varsia, retkeilijöitä, sienestäjiä ja marjastajia. Tuntuu mukavalta huomata ihmisten kiinnostuneen metsässä liikkumiseen.

Meillä oli mielessä tietopaikka, jossa kävimme viime syksynä. Eksyimme, emme enää tietäneet missä olimme, ehkä jo Hämeenlinnan alueella. Ei me oikeasti eksytty, meillähän on puhelimet mukana ja virtaa riittää, kartta vaan esille. Täällä korvessa tosin voisi eksyä oikein kunnolla jos tuonne metsään menisi ja polulta poikkeaisi. Varsinkin minä, jos vähänkään pöpelikössä pyörin ja sieniä etsin, niin heti on suunta kateissa.

Laavulle pääsee nyt kulkemaan turvallisesti ja kuivin jaloin uusittuja pitkospuita tallustellen. Onneksi elämä on antanut rinnalle sellaisen matkakumppanin jonka perässäkin on hyvä kulkea.
Tuttu karpalopaikka oli jo tarkoin tallottu ja putsattu, mutta yllätys odotti jo seuraavassa paikassa. Pienellä alueella oli ihan koskematon läntti suon laidassa, karpaloita, punaisia pullukoita.

Unohdettiin sienet ja kerättiin karpaloita. Onneksi selkä vielä nöyrtyy marjojen edessä. Olen harjoitellut. Ensin vähän huimasi, mutta sitten vanha pää tottui ja ongelmia ei tullut. Alue oli sopivan kokoinen, saimme nopeasti herkut talteen.

Marjastajan onni.
Kukahan tämä kaunotar on? Somasti kietoutunut karpalon varteen.
Sitten kotiin, vielä pitäisi jaksaa köpötellä autolle. Kaatunut kelo suorastaan kutsuu luokseen. Siinä rungolla on hyvä hetken hengähtää ja vetäistä keuhkot täyteen suon raikasta happea.

Nyt on uusi päivä ja olo on kuin puusta pudonneella kävyllä. Tämä oli tässä. 

Iltaan mennessä takajalat ja selkä ovat taas kunnossa. Nyt voisi jo suunnitella uutta retkeä, sitä sieni sellaista. 

Ps. Punnitsin saaliin 1 kilo ja kolmesataa grammaa.
 

4 kommenttia:

  1. Hyvä että selkä kunnossa ,retken jälkeen. Ja hienosti laitettu nuo pitkospuut tuonne, varmaankin helpottaa kulkemista. Vau, 1.3 kiloa karpaloita, hieno saalis.en ole koskaan kerännyt karpaloita, ehkä niitä ei ole UUdenmaan alueella , tai sitten en ole osunut sellaisiin paikkoihin missä niitä olisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskoisin Uudenmaan alueeltakin karpaloita löytyvän, pitäisi vaan löytyä sopiva suo.

      Olen oikein iloinen kun vielä tänä kesänä pääsin marjametsään, pitkospuut siinä auttoivat.

      Poista
  2. Kiitos kun jaoit ratkesi meille. Tykkään itsekin ajella metsäteitä, joskus ihan vain huvikseni katsellen metsiä 🥰
    Karpalot on ihania, jopa meidän koira pitää niistä; syö niitä itse suoraan suolta 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, kiitos kommentistasi. Metsässä on mukava liikkua, nykyään vain paljon vähemmän. Kunto ei kestä vanhaan malliin.

      Koirat tietävät mikä on terveellistä.

      Poista

Kymmenen blogivuoden jälkeen jouduin ottamaan kommenttien valvonnan käyttöön.