Aarteen etsintää.

Katselimme joskus täällä kotona ikkunasta, kun mies kulki pellolla joen toisella puolella  edes ja takaisin "miinaharavan" kanssa. Kiinnostus heräsi.

Pojalta saatiin lainaksi metallinpaljastin. Veijo sai maanomistajalta luvan rantanurmikon haravoimiseen.

Kokenut muinaisesineiden etsijä kävi antamassa ohjeita.

Ensimmäisellä kerralla löytyi vain nauloja ja pullonkorkkeja. Toisella kerralla Veijo löysi hopeakolikon.

Ruotsi 1/24 riksdaler 1779 Hopea Gustav III silver coin.

Vanhan kolikon löydöstä tehtiin ilmoitus Museovirastolle. Lähetettiin kuva ja kerrottiin löytöpaikka. Museovirasto ilmoitti, että löytö on muinaismuisto ja  tiedot on  kirjattu. Löytäjä saa pitää kolikon, sen arvo on pieni. 

Olisi mukavaa, jos tuollainen 1700-luvun raha pystyisi kertomaan tarinansa. Kenen taskusta raha on jokirantaan tippunut?

Ensimmäisen kaivauskeikan jälkeisenä aamuna meillä oli hauskaa katsottavaa. 

Ketunpoikaset kaivoivat ylös Veijon peittämät kuopat. Pitivät tätä mukavana leikkinä tai luulivat sieltä löytyvän jotain jännää heillekin.

Oli käytävä uudestaan kuopat peittelemässä. Varsinaiset veijarit nuo ketut, ovat hauskuuttaneet meitä koko kesän.

Sitten saareen. Nyt tai ei koskaan, ajattelin mummin vihkisormuksen löytyvän. Se on ollut mansikkamaalla tai järven pohjassa jo yli 50 vuotta.

Piippaus tuli, mutta mitään ei löytynyt.

Mummin sormusta ei löydetty järvestä eikä mansikkamaalta. Ehkä sen on järvessä hauki nielaissut tai mansikkamaalta harakka vienyt asumustaan koristamaan. Toivotaan, että joku löytää kadonneen  kahdensadanvuoden päästä, niinkuin Veijo hopeaisen kolikon tänä kesänä.

Kuvia tilanteen mukaan.

 

Kaunista jäkälää.

Aurinkoinen aamupäivä, kettu loikoili nurmella pienillä unosilla. Harakat tulivat härnäämään.

Kettu hermostuu ja yrittää häätää harakoita sivummalle.

Kiipeää veneen päälle uhoamaan. Harakat jättivät sen rauhaan. Kuvat lasin takaa.

Pihan viimeisiä kukkia tältä kesältä.

Pellolla pyörii tällainen naama. Näillä naamapalloilla pelotellaan oraansyöjiä, peuroja ja hanhia. Luulisin.

Kylätielle levitettiin uutta soraa.

 Pyjamalude tykkäsi persiljan siemenistä.

Kaislikolle kyytiä.

 Eilen joella pörräsi niittokone. Nyt on hyvä niitellä kun vesi on alhaalla, toisin oli keväällä.

Kesäkuun alussa veden pinta taisi olla metrin korkeammalla.

Metsälammella.

Tuoksuu suolle, syksylle, suopursulle ja surumielisyydelle. Päivä oli harmaa, vähän koleakin, mutta tuuli oli tyyntynyt. Vahva kaipaus erämaahan ja pitkospuille elää minussa siitäkin huolimatta, että jalka ei enää nouse rivakasti, eikä tasapainossakaan ole entistä varmuutta. 

Kiitos kuitenkin metsäautoteille. Ilman niitä en enää pääsisi nauttimaan metsäluonnon ihanuudesta.

Köröttelimme Tarukselle, siellä kuului ammuntaa, olisikohan hirviporukkaa liikkeellä. Ei mennäkään siihen suuntaan.

Ajelimme hiljalleen ja katselimme mahdollisia sienipaikkoja. Muutamia autoja oli pysäköityinä pitkin tien varsia, retkeilijöitä, sienestäjiä ja marjastajia. Tuntuu mukavalta huomata ihmisten kiinnostuneen metsässä liikkumiseen.

Meillä oli mielessä tietopaikka, jossa kävimme viime syksynä. Eksyimme, emme enää tietäneet missä olimme, ehkä jo Hämeenlinnan alueella. Ei me oikeasti eksytty, meillähän on puhelimet mukana ja virtaa riittää, kartta vaan esille. Täällä korvessa tosin voisi eksyä oikein kunnolla jos tuonne metsään menisi ja polulta poikkeaisi. Varsinkin minä, jos vähänkään pöpelikössä pyörin ja sieniä etsin, niin heti on suunta kateissa.

Laavulle pääsee nyt kulkemaan turvallisesti ja kuivin jaloin uusittuja pitkospuita tallustellen. Onneksi elämä on antanut rinnalle sellaisen matkakumppanin jonka perässäkin on hyvä kulkea.

Tuttu karpalopaikka oli jo tarkoin tallottu ja putsattu, mutta yllätys odotti jo seuraavassa paikassa. Pienellä alueella oli ihan koskematon läntti suon laidassa, karpaloita, punaisia pullukoita.

Unohdettiin sienet ja kerättiin karpaloita. Onneksi selkä vielä nöyrtyy marjojen edessä. Olen harjoitellut. Ensin vähän huimasi, mutta sitten vanha pää tottui ja ongelmia ei tullut. Alue oli sopivan kokoinen, saimme nopeasti herkut talteen.

Marjastajan onni.

Kukahan tämä kaunotar on? Somasti kietoutunut karpalon varteen.

Sitten kotiin, vielä pitäisi jaksaa köpötellä autolle. Kaatunut kelo suorastaan kutsuu luokseen. Siinä rungolla on hyvä hetken hengähtää ja vetäistä keuhkot täyteen suon raikasta happea.

Nyt on uusi päivä ja olo on kuin puusta pudonneella kävyllä. Tämä oli tässä. 

Iltaan mennessä takajalat ja selkä ovat taas kunnossa. Nyt voisi jo suunnitella uutta retkeä, sitä sieni sellaista. 

Ps. Punnitsin saaliin 1 kilo ja kolmesataa grammaa.
 

Syksyn viimeisiä kukkia.

Meidän malvikkimme kukkii vasta nyt ja on ihme että yleensäkin kukkii. Kaksi kertaa kesän aikana peurat söivät sen nuput ja versot. Kolmatta kertaa eivät saaneet kun kukka suojattiin korkealla verkolla.

 

Näin tarkkaa työtä peurat tekivät 12.06.2021. Vielä tästä noustiin ja uudet nuput ilmestyivät, malva näytti entistä tuuheammalta. Sitten yön hiljaisina hetkinä taas tulivat peurat herkuttelemaan. Tällaista täällä luontopihalla, aamu on usein yllätyksiä täynnä.

Syysleimu

Mäkimeirami

Pienet auringot ovat itse valinneet kasvupaikkansa lavojen välisellä käytävällä.

Tämä krassi on niin kauniin värinen, en raaski silputa salaattiin.

Ilta-auringossa loistavat kesän viimeiset kukat.
 

Syysretkellä.

Meillä on ollut monena syksynä ystävätapaaminen Hartolan markkinoilla. Nyt markkinat ovat koronan takia peruuntuneet jo kahtena syksynä. Viime syksynä emme antaneet pandemian estää tapaamista ja näin tapahtui tänäkin vuonna. Kohtasimme Anjan ja Juhanin naamarit kasvoilla Jari Pekan pihalla. Simo-koiruli odotteli autossa, kävimme vähän rapsuttelemassa korvan takaa.

Vaihdoimme kuulumisia, paljon olisikin päivitettävää ollut, mutta tärkeintä oli tapaaminen. Yhteisiä muistoja on paljon vuosien saatossa muisteluvakkaan kertynytkin. Nyt ei enää jakseta tukka putkella rientää keräilymatkoille. Niitä muistoja onkin kertynyt koti- ja ulkomaalaisilta kirppareilta. Kuusi maata, Englanti, Espanja, Saksa, Ruotsi, Viro ja tietenkin Suomi. Voi meitä, hassut mummelit.😊

Nyt keräillään vain muistoja, kipot ja kupit ovat katoavaisia, mutta muistot ovat meille lahja elämältä.

Anja-ystäväni on kirjoittanut elämänsä muistot talteen kirjaksi. Hieno saavutus, arvostan ja onnittelen.

Minulla oli eilen oikein jouluinen tunnelma kun sain lahjaksi ystäväni kirjoittaman kirjan. Olen niin iloinen ja kiitollinen. Kiitos, Anja.
 

Syksy on jo meillä, kesävieraamme ovat lähdössä suurin äänekkäin parvin kohti lämpöä ja aurinkoa.

Hyvää matkaa ja tervetuloa taas keväällä!

Silloin kun perunamaat kukkivat.

Luimme kirjan, joka innosti meidät lähtemään kesäretkelle Hattulaan. Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Kirjan nimi herätti mielenkiinnon. Kannatti lukea, historia on usein yllätyksiä täynnä.

Pyhän Ristin kirkko Hattula

Kirkko rakennettiin omassa pitäjässä valmistetuista tiilistä ja se valmistui katoliseksi kirkoksi. Opas kertoi, että vieläkin Hattulassa käy pyhiinvaeltajia ulkomailta asti.

Tämä hauska kuva kirkon eteisessä aiheutti aikanaan pahennusta. Siinä 1500-luvun paljaspeppuiset veijarit kisaavat, mittelöivät voimiaan köydenvedossa. Tätäkin tapahtumaa Anneli Kanto kuvailee sanallisesti kirjassaan.

Pyhä Yrjö

Kirkon kaikki sisäseinät ovat koristellut maalauksilla.

Pyhä Birgitta 1400-luvulta.

 Padasjoen kirkossakin on ollut veistos Pyhä Birgitta, se on lahjoitettu Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin  vanhan kirkon palon jälkeen. Patsas onnistuttiin pelastamaan.

Hattulan uudempi kirkko.

Kannattaa poiketa Pyhän Ristin kirkossa jos Hattulan tienoolla liikkuu. Valokuvaaminen on vähän vaikeaa valaistuksenkin takia. Kirkko on kesällä avoinna yleisölle joka päivä, kannattaa varmistaa kellonajat etukäteen.