Mökkeröisen pihalla.

Mustarastas on taas rakentanut pesänsä kuistille. Pesä on niin korkealla etten sinne ylettynyt kuvaamaan, onneksi toinen meistä on vähän pidempi.

Talven lumiluorma oli ollut kohtalokas vanhoille kirsikkapuille. Oksia oli katkennut ja puusta oli repeytynyt puolet irti. Näistä oksista saatiin kaunis kimppu kukkia sisälle.

Aprillipäivän kuva.

***

Tänään kohtasin upean ukkoetanan, aika komean. Yritin selvitellä mikähän ukon alalaji siinä edessäni mahtaakaan köllötellä, näitä kun on useampaa sorttia, jotkut melkein mustia. Tätä ei saisi sekoittaa vaaralliseen espanjansiruetanaan, onneksi niitä ei ole täällä näkynyt. Tarpeeksi riesaa on lehtokotiloista.

 Siinä vähän ihasteltiin ja jutusteltiin, ukkelilta kyselin, että mites se huominen sää? Poutaa näyttäisi ennustavan, muutoin ei ottanut kantaa latinalaisen nimensä tuumailuun. Oli mukava kohtaaminen ja anteeksi tuo murunen kuusenkerkkää, joka tipahti niskaasi. Pelkkä vahinko se, oli tarttunut hihaani keräilyhommissa.. Huomasin vasta kuvia siirrellessäni. Kerkkäsiirappia on siis tulossa. Näyttäisi siltä, että mökkeröisen joulukuusien alimmat oksat eivät tänä vuonna kasva pituutta ollenkaan.😉

Voikukkapäivät.

Koskaan aikaisemmin en ole valmistanut voikukista hilloa tai marmeladia, nyt tein.

Hyvää siitä tuli ja makeaa, yksi teelusikallinen riittää paahtoleivälle.

Talven varalle keräsin kukkia pakastimeen, rasioihin ja minigrippusseihin. Talvella sitten kaikkein pimeimpänä aikana pudotetaan yksi kukka aamulla smoothieen, otetaan siitepölyt ja hunajat talteen.

Valuutin valmiista hilloliemestä melkein kaikki kukkien terälehdet pois. Ne päätyivät keksitaikinaan. Keksin päällä on voikukkahilloa.

Viime hetkellä ennen tölkitystä lisäsin kuumaan hilloon tuoreita keltaisia terälehtiä, ihan vaan ulkonäköä antamaan. Hilloon siis, omaan näkööni ei enää pysty vaikuttamaan superhillollakaan.😊

Olisin niin mielelläni solminut näistä päähäni kranssin, niinkuin silloin lapsosena, mutta en kehdannut.

 Voikukka on kokonaan syötävää. Juuresta saa kuivattamalla hyvää teetä. Lehtiä olen lisäillyt viherjauheeseen.

Hopi, hopi, kori käteen ja niitylle.

Söpöysvaroitus

Aamuvirkku isäntä sai seurata tätä perheonnea ikkunan takaa. 

 Miten se menikään, "aikainen lintu madon nappaa." Minä taas nukuin onneni ohi, eli saan luvan vain postata isännän luontokuvat.

En yhtään ihmettele tuon pienen bambin suloisuutta ja kauneutta. Sitä on kasvatettu kukilla ja japaninruusukvittenin  silmuilla. Saakoon äitylibambi nyt anteeksi ne lähes juurta myöden kalutut tulppaanit, skillankukat ja krookukset. Kallista maustetta tuo krookuksista kerätty saframi onkin. Hienot eväät.

 

Vielä vähän taustatietoa kuvakertomukselle.
 

04.05.2021 ajoin tätä komeaa pukkia pois pihalta. Pukki näytti minulle vain keskisorkkaa ja kävi kaikessa rauhassa pötköttämään nurmelle.

Rouvansa vähän epäluuloisena arvioi meikämamman vaarallisuutta.

Täällä pihaparatiisissa on omat onnen ja harmituksen hetkensä, mutta pian tulee kesä ja pörriäiset, elämää on.

Sukuja selvittelen ja huhtikuun kuvia lisäilen muistoksi.

 

Onnenpensas ja kallion jäkälät.

Västäräkki on kuvattu Päijänteen jäällä 18.04.2021. Iloisena se siellä hyppelehti ja näytti löytävän jotain syötävääkin nokkaansa.

Sinivuokot ovat aina sykähdyttävän kauniita, joka vuosi niitä on kuvattava. 18.04.2021.

 

Lumipyry yllätti.

Tuttu pariskunta saapui huhtikuun puolivälissä, kylmää oli eikä pörriäisiä löytynyt. Onneksi tirpat pudottelivat siemeniä maahan.Voi sitä kujerrusta ja kuhertelua.💚

Nämäkin krookukset päätyivät ns. parempiin suihin.

Kanadanhanhet ovat kotiutuneet joelle.

Nyt jolkattiin kirkolle päin, Veijo ehti napata kuvan.😊

 

 01.04.2021 joella oli vilinää vilskettä, telkät riitelivät reviirajoista ja yksi kanadanhanhipari saapui mukaan.

*****

Tästä alkaakin juttua maaliskuun viimeiseltä päivältä. Kesken se jäi silloin ja kesken se on vieläkin. Tämä kuvastaa minun tilannettani näinä aikoina, mitään valmista ei enää synny. Päivällä vähän pihatöitä ja sitten iskee väsy.

 Netti on hyvänä apuna penkoessani sukuni vaiheita 1800-luvullta. Monien seurakuntien kirkonkirjat löytyvät jo valokuvattuina ja digitoituina tietokoneelta. Vanhimmat tiedot ovat lähes kaikki vanhalla ruotsin- tai latinankielellä. Suomihan oli silloin Ruotsin valtakuntaa ja papisto ruotsinkielistä.

Omat esi-isäni tai esiäitini ovat sotilaita, piikoja tai renkejä, toisten palvelijoita. Kruunu antoi sotilaille sukunimen ja he asuivat isäntiensä maatiloilla sotilastorpissa. Jos sotilas kaatui sotatantereelle, niin isäntä joutui pestaamaan uuden miehen tilalle ja edellisen sotilaan leski sai kolme armokuukautta ja senjälkeen oli lähdettävä torpasta lapsineen. Uusi sotilas sai torpan, sukunimen ja joskus myös lesken lapsineen.

Almanakan nimilista oli paljon nykyistä lyhyempi. Etunimet pohjautuivat lähes aina raamatunhistoriaan. Nimet periytyivät isiltä ja äideiltä ainakin vanhimmalle lapselle. Johanin poika kastettiin Johan Johanssoniksi. Tästä alkaakin renkipojan vaiheiden selvittelyn vaikeus. Jos poika Johan on onnekas ja saa pitää isänsä rippikouluikään asti, niin hän pysyy kirjoilla perheen mukana. Nimenä Johan on ollut hankala tutkijalle, usein se kastekirjassa on muodossa, Johannes. Viisitoista vuotiaana Johan pääsee ripille ja lähtee renkipojaksi naapuripitäjään. Siellä onkin sitten suomenkielinen kirjuri joka merkkaa Johanin Juho Juhonpojaksi. Syksyn pestuumarkkinoilla Johan päätyykin uuteen työpaikkaan ja rippikirjan uudelle sivulle isäntänsä palveluskunnan rivistöön ja kas Johan onkin kirjattu taas uudella nimellä Juha Juhanpoika. Seuraavan vuonna kirjuri keksii merkata Johanin Juhaniksi tai Jussiksi. Näissä nimissä on oltava tarkkana kun samalla kylällä on monta Jussia ja myöhemmin myös Hannes ja Hannu muotoisena. Kustaa Vilkuna  erotti Johanneksen ja Hanneksen omille nimipäivilleen allakkaan.

Lähes yhtä kauhea on Carl, hänen nimensä vaihtelee Karl, Kaarlo, Kaarle ja hautakivessä sitten lukeekin Kalle. Naisten nimissä on ykköshankalana Christina, Kristiina, Kristina, Stiina, Stina, Tina, Tiina. Tietokoneella jotain henkilöä etsiessä tuo yhden i:n puuttuminen tai lisääminen saattaa aiheutta hankaluuksia.

Rippikirjat kirjoitettiin uusiksi aina kymmen vuoden välein. Jos kirkkoherra silloin löytää tarkan ja hyvän käsialan omaavan henkilön urakkaa hoitamaan, niin sukututkijat kiittävät.

 Johanin kotitorpassa on neljätoista lasta, kaikille ei riitä elintilaa pienessä torpassa. Marraskuussa rippikoulun käynyt Johan pestautuu naapuritilalle rengiksi. Pappilassa Johan kirjataan uudelle sivulle isäntätilan renkien rivistöön. Joskus renkejä ja piikoja joutuu kymmenen vuoden rippikirjasta etsimään kymmenestä eri talosta ja usein vielä naapuripitäjästäkin. Hidasta ja mielenkiintoista puuhaa sukututkijalle.
Oikein hyvin jos käy, niin renkipoika Johan löytää itselleen morsiamen ja saa isännältä luvan perustaa torpan. Siihen loppuvat Johanin vaeltelut, hän jää paikalleen kasvattamaan ruista ja perhettä.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja monet ovat niin tehneetkin. En olisi ikinä uskonut kuinka koukuttavaa sukututkimus voikaan olla. Nyt korona-aikana se on auttanut pitämään aivot jonkinlaisessa toiminnassa kun kotoa ei paljoa ole voinut poistua elämälle virikkeitä hankkimaan.

Pihalla puuhastelu on ihan super ihanaa, nautitaan keväästä. Toukokuusta sitten myöhemmin.

Vappuna 2021.

 Kevätväsymyskö on iskenyt kun mitään postausta en ole saanut aikaan. Pelakuut voivat hyvin.

 Oikein ihanaa kevättä kaikille blogiystäville!

Terveisin, Unelma