Muutama Turku-kuva.

Lokki päivystää ylhäällä hyvällä tähystyspaikalla. On vaan niin kylmä ja harmaa päivä.

Olen jo lapsena tykännyt tämän talon katutason ikkunoista, monet kerrat tästä ohi on kävelty.

Odottelin sukututkijaa Boren puistossa ja kävelin rantakatua etsien kuvattavaa. Tämä mahtava veistos on Raimo Utriaisen merenkävijöiden muistomerkki.

Hassu pikkumies istuu rannan penkillä. Istahdin hetkeksi itsekin tuolle puulavistalle, ei ollut tämä kaveri oikein juttutuulella.

Nyt on saatu kestävä Myllysilta sen notkahtaneen tilalle.

Martinsillan pielessä  on suosittu grillikioski. Nyt olivat vandaalit rynnineet sisään ikkunan kautta yöllä. Nuori nainen kioskin vieressä pahoitteli asiakkaille, ettei voi aloittaa työpäiväänsä ennen kuin poliisit ovat käyneet. Kioskissa oli jotain poltettu ja vaihtokassakin oli viety. En pyrkinyt ostoksille, satuin vain kulkemaan ohi, kun odottelin sukututkijaa Siirtolaisinstituutista.

Tähän jos paattinsa kiinni sitoo, niin varmasti pysyy, etenkin jos partiossa opitut solmujen tekotaidot ovat vielä hallinnassa.

 Kun keräilijä näkee kirpparin hyllyssä tämän kukan kuvan, niin rinnassa hypähtää ilo. Vielä jos lasiastian pohjalla on kohokirjaimilla teksti, Wiiala, niin silloin on sydän vaarassa hypähtää laukalle.

 Nyt ollaankin jo omalla pihalla, monia kukkia oli ilmestynyt näkyville niiden kahden päivän aikana kun reissussa olimme.

Vuoden ensimmäiset villivihanneksetkin on jo silputtu keittokattilaan.

Tänään on paistanut aurinko, on ollut mukavaa kopsutella kukkapenkkejä siistimmiksi. Kylmän kankeita lehtokotiloitakin taas löytyi kymmeniä, hyvin ovat talvesta selvínneet paksun lumivaipan alla.

Ihana kevätpäivä.

Pikakierros Ruissalossa.

Kevät on myöhässä täälläkin. Kuvittelin näkeväni metsät täynnä sinivuokkoja, kevätesikkoja ja kiurunkannuksia.  Eipä vielä näkynyt, oli melko kylmääkin ja pilvistä, jos kukkia oli niin nuput supussa varmaankin.

Jotain sentään on jo runsaasti, näitä hanhia.

Valkoposkihanhi. Branta leucopsis
 

Vahti valppaana.

Pyh, tässä nyt jouda sen kummemmin poseeraamaan.

Kansanpuiston nurmikolta jotain syötävää löytyi, kaikki paitsi yksi keskittyivät ruoan hakuun. Vartiovuorossa oleva tähystäjä  väijyi tarkkana kuvaajan liikkeitä. Ei meitä pelätty, en kuitenkaan mennyt ihan lähelle ruokarauhaa häiritsemään.

Ruissalossa on valtavasti peuroja. Mekin näimme neljä eri laumaa peltoaukeamilla.

Ajoreitti Ruissaloon on ollut jo vuosia kovin kimurantti. En ymmärrä miksi autoilijoita kierrätetään ajamaan  omituinen lenkki Artukaisten suuntaan. Käsittämättömiä nuo liikennesuunnittelijan kiemurat. Ruissalo on minulle niin tärkeä paikka, että lähes jokaisella reissulla kotikaupunkiin kierros Ruissalossa on must.

Onneksi varsinainen saari ei ole paljoa muuttunut, luontoa suojellaan. Uusia ovat nuo valkoposkihanhet enkä peurojakaan  muista siellä lapsena nähneeni, jos niitä oli, niin melko vähän kuitenkin. Uutta on myös pyörätie, autoja oli silloin paljon vähemmän. Rannalle veivattiin fillarilla tai köröteltiin bussilla. Talvella hiihdettiin naapurin Airin kanssa. Honkapirtillä juotiin kuumaa mehua, munkkikin olisi maistunut, mutta raha riitti vain mehuun.

Kuvia on vielä sateisesta Turustakin, mutta tämä Picasa on taas puliveivannut näitä ohjelmiaan niin, että entiset opit eivät enää päde, huhtikuun alussa on tullut muutoksia. Pitääköhän nyt lopettaa blogin pito kokonaan?

Jatkuvat ohjelmien muutokset rassaavat tällaista ikäihmistä, putoaa kohta kärryltä.

Viikonloppuna oli mukavaa.

Saimme vähän vaihtelua elämäämme kun J ja M tulivat Espoosta mökillä käymään. Sää ei suosinut, vettä roikasi.

Päätimme lähteä  naapurikylään antiikin ja kirppistavaran myymälän kesänavajaisiin. Punainen kaunis paloauto oli hyvä maamerkki.

Toimintansa lopettaneen vanhan Hämeen villakehräämön yläkerrassa on vanhaa ja ikivanhaa tavaraa uskomattomia määriä. Uskoisin, että pienemmät kotiseutumuseotkin ovat kateellisia tälle kokoelmalle.

Osoite on KAUKELANTIE 304. 17530 ARRAKOSKI.

Katselkaa ja ihmetelkää tai mieluummin poiketkaa kesällä ostoksille. Liike on avoinna lauantaisin.

Kesäretkelle KAUKELANTIE 304, 17530 ARRAKOSKI ...



Viime viikolla sairaalareissulla opin vielä toisenkin asian. Olisi hyvä pakata "selviytymispussukka" äkkilähtöjen varalle kaappiin  valmiiksi.

Nyt kävi niin, että lähtö kotoa oli niin nopea, että en ehtinyt tai muistanut varustautua ollenkaan, ei olisi onnistunutkaan kun huimasi ja oksennutti.  Ei ollut edes kampaa käytettävissä kun se oli takin taskussa varastokaapissa. Hoitajilta sain kamman ja hammasharjan, kiitos heille.

Kohta talossa on pussukoita joka lähtöön.



Ompelin Lidlin kylmälaukusta paremman version.  Otin muoviset hantaakit pois ja leikkasin kankaasta samankokoiset palat plus saumanvarat.  Vahvistin pohjan kovikekankaalla ja tikkauksilla. Leikkasin kulmat pois alhaalta, kassi vastaavasti lyheni, mutta on nyt helpompi pakata. Huono kuvakulma, pohjan systeemi ei näy. Kassi näyttää litteältä, mutta ei se ole, pohjan leveys on n. 8 cm.

Lidlin kassi toimii hyvin jos pakasteita on vähän tai yksi jäätelöpakkaus, mutta jos yrittää pakata useampia tuotepusseja niin hankalaa on.

Kävisiköhän tuo Lidlin kassi myös thermopussukan ompelemiseen?  Taitaapi mennä kokeiluun.

Lumen alta paljastuu päivittäin uutta kukkivaa.

 Eilen tällä paikalla oli vielä lunta, siellä alla jouluruusun nuput jo odottivat.

Uusia pussukoitakin ja kauppakassi.

Olen pitkäksi ajaksi jättänyt ompelutyöt, kun en onnistunut pujottamaan lankaa koneen neulaan. Silmäleikkausten jälkeen homma taas pelaa. Kiva askarella muutakin kuin pipoja virkkailla.

Tilasin eilen Karnaluksista tarvikkeita. Nettikaupat ovat hyviä, kun täällä lähistöllä kokoelmat ovat rajallisia. Taas tuli tilattua sellaisiakin härpäkkeitä joita en tietänyt edes olevan olemassa. Katsellaan sitten kun paketti on saapunut.

Eilen kävimme mökillä. Sinivuokkoja näkyi jo vähän.  Lumikelloja peurat eivät saaneet verkon takaa syötyä. Varjoisissa paikoissa oli vielä paljon lunta.

Sitruunaperhonenkin jo lenteli, mutta ei ollut silloin kameraa lähellä.

Pellolla tepastelivat kurjet. Herra kurki ei tykännyt kuvauspuuhistamme.

Alkoi kova rähinä, molemmat huusivat kurkku suorana. Oliko se moitetta meille vai pelkät terveiset muuttomatkalta.

Sumuisia päiviä ja kirkkaita ajatuksia.

Telkkäpariskunta siellä meloo vastavirtaan, kevättä on ilmassa.

Tutun lenkkipolun peittää sumu.

Vesi on laskenut joessa, jään reuna jäänyt tyhjän päälle. Kokonaan tämä joki ei jäätynyt kovilla pakkasillakaan.

Paju ei vielä ole kukassa, karvapallot valmiina odottavat.

 Ruudun takana kaunis ja värikäs tikka.  Tuosta tikan ruokailukuvasta saankin hyvän aasinsillan varsinaiseen asiaani. Ruoka on elämässäni ollut joskus tarpeettomankin isossa roolissa, joskus sitä ei ollut ja toisinaan taas liikaakin.

Sota-aikana elettiin niukkuudessa, ruokaa ei ollut kaupoissakaan. Kun kupongit oli kätetty, niin mitään ei kauppakassin herunut. Rahalla olisi voinut ostaa mustastapörssistä, mutta meillähän rahaa ei ollut. Illalla nälkä kurni pienessä masussa, äiti kehoitti juomaan vettä että saisi unen päästä kiinni.

Elämäni ensimmäiset vuodet kai sitten ovat opettaneet arvostamaan ruokaa, mitään ei saisi heittää pois ja lautanen aina tyhjäksi. Jos lapseni eivät jaksaneet lusikoida kaikkea eteen työnnettyä, niin äiti eli minä, olin se jätemylly johon kaikki upposi.

Elämä oli siihen aikaan kuitenkin niin hektistä, että kaikki energia paloi kotiasioiden pyörittämiseen, ylipaino-ongelmia ei vielä ollut.

Noiden ruuhkavuosien jälkeen sitten olenkin joutunut taistelemaan läskejä vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Painonvartijoiden pisteidenlaskeminen pudottikin elopainoa puolessa vuodessa tavoitelukuun ja sain muistoksi "mitalin".

Ajan kanssa ilo tavoitteen saavuttamisesta kuitenkin hiipui pois ja ylipaino tuplaantui entisestä. Nyt apuun tuli Kiloklubi, tässä systeemissä on salaisuuden avain, jospa vaan muistaisi noudattaa asiantuntijoiden ohjeita. Onnistuin taas ja opin hyväksymään sen ettei rippipukuun enää tarvitsekaan mahtua.

Tämä talvi on taas ollut turpoamisen aikaa, voi itku kun harmittaa, taas on paino noussut ja kipeät koivet huokailevat. Olen kehittänyt  hyviä selityksiä, huimaa, kovia pakkasia, liukkaat kelit ja mielikin on maassa. Kylmä totuus on, että liian suuret annokset lautasella. Makeanhimoa on myös ollut vaikea taltuttaa.  Omaa syytä kaikki, mikä on kun teot ja järki eivät kohtaa? Ravintotietoa jo  olisi  vaikka muille jakaa.

Tarvitsin taas kovemman kolauksen huomatakseni missä mennään. Olin kolme päivää sairaalassa, siellä tarjoiltiin ihanaa ruokaa säännöllisin väliajoin. Vertailin annoskokoja omiini ja vot, nyt selkis. Olen omaa lautastani täyttänyt pikkuhiljaa aina vaan rohkeammin, kulutukseeni nähden liian paljon apetta mummelille.

Ruokien laatuun ei tarvitse puuttua, terveellisesti ja kevyestikin on syöty, mutta liian paljon. Tutkimuksissa kaikki veriarvot olivat hyvät, ei liikaa sokeria, ei kolesteroolia. Hävetti vaan ihan kamalasti kun meikämummua jouduttiin nostelemaan tai vierittämään apulevyn avulla petiltä toiselle.
Nyt yritän toimia niin, ettei tarvitse hoitajilta  pyydellä omaa elopainoani anteeksi mahdollisella seuraavalla kerralla.

Tarkoin panin mieleeni sairaalassa syömieni annosten kokoja, vahinko ettei kamera ollut mukana.
Ruokailussa ajoitus on tärkeä, usein ja pieniä annoksia.

Näillä mennään, ruoka-ainekset tietenkin vaihtelevat.

Aamulla on lääkkeiden otto, huuhdellaan alas omenamehulla. Vaihdoin iltaruokana olleen viilin plus marjat aamulle. Lisäksi iso mukillinen vihreää teetä, viipale juustoa ja kalkkunaa, ne voi mainiosti kääriä salaatinlehteen. Sairaalassa tarjottiin lisäksi puolikas tomaattia.

Välipalaksi teen smoothien marjoista, omenalohkoista ja kolme taatelia makeuttaa juoman niin, että miehellekin kelpaa. Vielä kuppi kahvia ja se on siinä. Pala tummaa suklaatakin voisi maistua, mikä ettei.
 

Lounas n. klo 12.00  Kaalilaatikkoa, voissa paistettuja herkkusieniä, omena-puolukkahilloa ja salaattia. Olinpa hätäinen kuvan kanssa, tuosta puuttuu vielä kurkkuviipaleet ja kaksi kirsikkatomaattia. Jälkiruokana avokado. Vielä on vaihdettava tuo lautanen pienemmäksi, ei ole mukava jos kurkkuviipaleet toisilleen huutelevat, että täällä minä, missä sinä.

Päivällinen kasviskeittoa ja siemenleipää. Ruohosipulisilppua ja raejuustoa. Jälkiruokaakin haluan, otan pienen pallon jäätelöä, rahkaa tai kiisseliä.

Iltalääkkeen aikoihin vielä muki vihreää teetä pala siemenleipää, juustoa, kinkkua ja salaatinlehti.

Jaa, että miksi näitä tässä näin tarkoin selostan? Tämä blogi on minulle samalla muistikirja, täältä käyn tarkistamassa monia asioita, ruokareseptejäni ym.

Ainoa mikä tässä nyt muuttuu on annoskoko ja tarkempi ajastus. Näin ei tule ahmineeksi
 nälkäisenä kaksinkäsin vahingossa tarpeettomia kaloreita.

Kevätkin auttaa, ulkona ei ole pakkasta eikä liukkaita teitä.
 Kevään kohina elähdyttää vanhaa kääkkää.

Rouva 26,

 olin  tällä kerralla.  Nyt  en kadottanut rytmiäni, mutta lääkärikirjassa tuntuu riittävän nimikkeitä varalleni vähän joka lähtöön.

Haluan kertoa tämän  tapahtuman blogissani koska tiedän sivuillani käyvän seniorikansalaisia ja nuoremmillakin lukijoilla on äitejä, tätejä, mummoja ja naapureita, joille voi tapahtua samaa kuin minulle nyt.

Maanantai-iltana tunsin voimakasta huimausta, arvelin sen johtuvan alhaisesta verenpaineesta, joka on minulle tyypillistä. Vielä en huolestunut enempää, mutta yöllä kun heräsin huomasin huimauksen jatkuvan, mitähän tämä nyt taas on. Aamullakin talo pyöri silmissä. Yritin pukeutua, mutta sitten rysähti.

Jalat pettivät alta ja kaaduin pitkin pituuttani lattialle. Löin pääni vaatekaapin oveen, polveen sattui ja kyljessä oli komea mustelma, voin pahoin. Onneksi luut kestivät, mutta omin avuin en ylös päässyt. Mies oli kuullut alakertaan verstaalleen kovan kolahduksen ja tuli katsomaan mitä on tapahtunut. Hän auttoi minut takaisin petiin ja lähti hakemaan verenpainemittaria. Siinä kohdassa huimaus vaan yltyi, yritin katsoa kelloa ikkunalla. En nähnyt mitään selvästi, numerot kellotaulussa näyttivät tanssivan ripaskaa. Oksentaminen alkoi, viime hetkellä taata sai haettua hätiin pesuvadin.

Nyt soitto 112:n ja ambulanssi tulikin nopeasti, olin tällä kerralla sairastunut virka-aikana joten "lanssi" oli omalla kylällä. Kun nuoret reippaat ensihoitajat tulivat sisälle, istuin sängynlaidalla vati sylissä ja taas puklattiin kurkkutorven täydeltä.

Oli kolme syytä miksi lähdettiin mummoa kuskaamaan Akuuttiin Lahteen, pyörtyminen, pään kolhiminen ja verenohennuslääkkeen käyttö. Olisi saattanut tulla verenvuoto tai tärähdys aivoihin. Minullahan oli jo kaksi ikävää kokemusta Pradaxan aiheuttamista verenpurkauksista jaloissani, tuntui kauhealta ajatella sellaisen tapahtuneen pääkopassa.

Kiitollisena ajattelen nuoria ensihoitajia, he tekivät työtään rauhallisina varmoin ottein rautaisella ammattitaidolla. Tippaletkukin saatiin käteen ilman mitään ylimääräistä tökkimistä. Kiitos Taina ja työparinsa.

Ensiavussa nuori neurologiaan erikoistuva lääkäri otti mummelin haltuun. Kyseltiin, koputeltiin, otettiin verikokeita ja lisättiin tippaan pahoinvointilääkettä. Olo helpottui, eikä siinä pötkötellessä enää huimannutkaan.

Mummelia lähdettiin viemään lisätutkimuksiin,  kuvattiin pää ja kaulasuonet. Ei löytynyt mitään hälyyttävää, kaikki näytti olevan kunnossa. Luulin nuoren lääkärin pettyneen kun mitään ei löytynyt ja hän vielä sanoi, että kun te tulitte tänne pillit soiden, niin tämä nyt katsotaan loppuun asti. EI muuten soinut pillit. Miten noihin lääkäreiden sanomisiin oikein pitäisi suhtautua?

Tässä vaiheessa olin taas tutussa paikassa ja minusta tuli rouva 26.  Henkilökunta täällä "valvomossa" on aina suhtautunut minuun ystävällisesti, vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana joutunut heitä vaivaamaan liiankin usein. Mieluummin olisin terve. Vanhan ihmisen ei ole mukava sairastaa kun väkisin tulee mieleen kuinka jatkuvasti valitetaan kustannuksista ja säästää pitäisi. Kuvittelin jo mielessäni kunnanherrat istumassa rahakirstun päällä verorahoja varjelemassa.

Palataanpa asiaan, minut määrättiin vuodelepoon, mikä kauhukseni tarkoitti sitä, että vessaankaan ei saanut lähteä. Tuonko alusastian kysyi hoitaja, asiaa hänelta tiedusteltuani. Ei vielä, kiitos. Enhän minä voinut, mieshoitaja, nuorikin vielä.  No, sekin hetki sitten tuli. Voi, herraisä, onko minun nyt pyydettävä tässä verhojen takana sänkypottaa, kun tuota suolavettäkin on tuupattu suoneen jo monta tuntia. Kärvistelin  siellä verholoosissani jalat ristissä, kun kaksi sisarhentosinistä kiiti ohitseni. Parkaisin heidän palattuaan, että tuokaa se hitsin kippo tänne, halkean kohta.  Voihan tanttelin tuuri, jotenkin siinä sählättiin niin, että peitto kastui ja pyykkiä tuli. Nolottikin vähän.

Siinä vuodelevossa odottelin tuloksia ja lääkäreiden seuraavaa siirtoa. Kuuntelin olosuhteiden pakosta monia uskomattomia kertomuksia ihmisten kokemista niistä tapahtumista, jotka olivat johtaneet heidät verhojen taakse odottamaan. Yksi esimerkki. Täytyy myöntää, että huvitti kun ääni vastasi, pullo kossua ja viisitoista bisseä, siis 15.  Samalla katselin  kauhuissani kun suolavesipussi taas roikkui koukussaan tyhjän ruttuisena, kohta sen suolaveden taas pitäisi siirtyä sinne petipottaan minun munuaiseni kautta.

Iltavilakalla  nuori lääkärini tuli kertomaan tutkimusten tuloksista ja sanoi siirtävänsä minut neurologian tarkkailuun. Yö meni osaltani ihan hyvin, nukuin ja tarkkailin tippatelinettä. Petipottaoperaatio meni täälläkin ensin totaalisesti pieleen, mutta ihana hoitajatar keksi keinot vahingon minimoimiseksi, selvittiin yhdellä petivaatteiden vaihdolla. Aamulla sain ensimmäisen kerran jotain syötävää. Ruusunmarjainen viili ja tee maistuivat taivaalliselta ja mikä hienointa he tarjoilivat sen vuoteeseen. Sellaista en olekaan kokenut senjälkeen kun lapset joskus äitienpäivänä toivat kahvitarjottimen vuokkokimpun kera sänkyyni.

Lääkärikierron jälkeen tuli siirto neurologian vuodeosastolle, pääsin eroon tippatelineestä ja sain mennä vessaan ja suihkuun. Osastolla sain oikein hyvää ruokaa ja nukuin yön tosi hyvin. Aamulla huimaus vei taas mielen matalaksi, karuselli alkoi heti kun nousin pystyyn.

Odottelimme taas lääkärikiertoa, olin jo testannut vointini pienellä kävelylenkillä käytävällä, ei  onnistunut hyvin, jouduin turvautumaan turvakaiteeseen.

Tuli ulkomaalainen lääkäri, nimeä en nimilapustaan pystynyt lukemaan, harmi. Vai ei pysytä tolpillaan, no tutkitaan. Hän laski ensin vuoteen vaakatasoon ja komensi minut selinmakuulle niin että pää roikkuu sängyn ulkopuolella. Vähän siinä käänneltiin ja dignoosi oli valmis, korvan kaarikäytävän asentohuimaus. Tutkimus ei kestänyt kahta minuuttia kauemmin. Vielä tarvittiin korvalääkäriä, ulkomaalainen auttajani lupasi soittaa korvaklinikalle ja pyytää minulle aikaa vielä samalle päivälle.

Iltapäivällä osastolle tuli soitto, tuokaa se mummeli tänne. Sairaanhoitaja saattoi minut korvaklinikan puolelle, pääsin heti sisään korvalääkärin käsittelyyn ja muutamassa minuutissa huimaukseni oli poistunut. Ei tarvittu mitään lääkkeitä tai apuvälineitä, päätä kääntelemällä homma hoitui. Sain ohjeita kotihoitoon mahdolliseen uusiutumiseen. Korvalääkäri palautti minut myös karun todellisuuden eteen, jos jonain päivänä olen kuvitellut olevani vielä melkoinen mimmi, niin nyt sen tiedän harhakuvaksi. Korvalääkäri mainitsi kyseisen asentohuimauksen olevan tyypillistä vanhuksille.😊 Mikä iloinen asia, että on saanut elää näin kauan.

Vuodeosastolta tulivat hakemaan minua takaisin, oli ihana kävellä kun ei tarvinnut pelätä kaatumista.
Fysioterapeutti kävi vielä tarkistamassa, että pystyn kävelemään portaissa ja pysyn pystyssä. Sain lisää ohjeita tulevan varalle.

Sain soittaa kotiin, että valmista on. Noutaja saa tulla.

Uskomaton kokemus, vaiheita oli vaikka kuinka paljon. Kohtasin näiden kolmen päivän aikana monta kymmentä hoitajaa ja talon muuta henkilökuntaa. Kaikki ahertavat siellä potilaiden parhaaksi, kiirekin on välillä ja me potilaat joskus hankalia. Kokemus oli hämmentävä ja avartava.  Haluaisin kiittää kaikkia minua hoitaneita henkilöitä, ovat hienoja ihmisiä tekemässä tärkeää työtä.

Tällä kerralla sairauteni oli hyvänlaatuinen ja helposti hoidettava, mutta hoitamattomana se olisi kohtalokas jos kaatuilisin ja kolhisin pääni esim. kotona portaissa, verenohennuslääke vielä pahentaisi tilannetta.

Tästä nyt tuli tällainen maraton litania, mutta uskokaa pois, paljon jäi vielä kertomatta.

Summa summarum eli loppujen lopuksi, en siis mennyt turhaan verorahoja kuluttamaan.

Sanotaan; "Oppia ikä kaikki". Seuraavaksi kerron mitä opin tällä matkalla sen lisäksi että olen vanhus.

Pikapostaus.

Telkkäpariskunta uimassa vastavirtaan, onneksi aurinko paistaa. Noin siinä melotaan kylki kyljessä, kevään onnelliset.

Leikatut omenapuunoksat ovat odottamassa haketusta tietopaikassa. Kotibambi  hyödyntää tilannetta, makeat silmut ovat nyt hyvin saatavilla, ei tarvitse kurkotella korkeuksiin.

Ensimmäinen sinivuokko karhunvatukkapensaan suojassa. Ollaan melkein kolme viikkoa jäljessä viime keväästä.

Vielä on paljon lunta pihassa, raparperit nostavat versojaan lumen seasta.

Punarinta laulaa niin ihanasti.

Sepelkyyhkyt ovat taas tulleet valloittamaan ison kuusen kotipuukseen, meillä käydään vaan  lintulaudan alla etsimässä jyviä.

Tänään näkyi jo kärpäsiäkin talon aurinkoisella puolella ja yöperhosia lentelee ikkunaan sisältä tulevaa valoa kohti.  Hyvä, että linnuille on jo muutakin ruokaa kuin meidän kattauksemme jasmiinipensaan suojissa.

Mekin kannoimme tarjottimemme parvekkeelle ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ulkona syömässä siis. Oli lämmin päivä, aivan tyyntä  ja aurinko paistoi. Nautimme lintujen järjestämästä laulumatineasta.

Huomenna yritän kertoa millaista on viettää keskussairaalassa kolme päivää ja kaksi yötä neljässä eri sijoituspaikassa. Rouva 26 jatkaa aiheesta seuraavassa postauksessa.