Kerran kesällä.

Tämä asia on minulla roikkunut mielessä koko syksyn. En oikein meinannut löytää sitä alkulausetta.

Huomasin kesällä R-kioskilla tutut kasvot. Olemme joskus vuosia sitten olleet saman työnantajan palveluksessa. Kerroimme kuulumisia puolin ja toisin. Eipä olisi uskonut siellä työpaikalla, että seuraavaksi tapaamme täällä Hämeessä.

Tämä iloinen ja ystävällinen mies on Pekka Otollinen, hän kertoi kirjoittaneensa kirjan, se oli nyt ihan uunituore. Ostin kirjan ja lupasin kirjoittaa lukemastani jotain blogiini. Kuvittelin lukevani tuon kirjan tuosta vaan suitsait sukkelaan. Vaan toisin kävi. Tässä kirjassa on niin paljon asiaa ja pohtimisen aihetta, että sitäpä ei pikalukuna tietoisuuteen isketäkään.

Pekka on tehnyt henkilöstön kehittämistyötä yli 30 vuotta. Olen itsekin työelämässä ollessani saanut osallistua hänen vetämälleen kurssille. Pekka osaa tuoda tärkeät asiat kiinnostavasti ja usein myös huumorilla siivitettyinä kuulijoiden tietoisuuteen.

Pekka on nykyään yksityisyrittäjä, hän on kiertänyt yli sadassa työyhteisössä koulutustehtävissä ja on kerännyt työstään ja kokemuksistaan kirjan.

Luin kirjan ja siinä jäi tärkeänä ajatuksena mieleeni yhdessä tekeminen.
 Ketään ei pitäisi sivuuttaa, olisi kunneltava työyhteisön kaikkia osapuolia, saada koko yhteisö sitoutumaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen.

Enää en voi taivastella työelämän ongelmia enkä sen mahdollisuuksia koska olen jo elämäni viimeisellä neljänneksellä  "johtamassa"  tätä elinpiirini kahden hengen tiimiä. Yhteistyö täälläkin on avainsana molempien onneksi ja hyvinvoinnin perustaksi. Meitä on tässä kaksi pomoa ja kummallakin yksi alainen. Nih..

Voin vain kuvitella lukemieni uutisten perusteella kuinka vaikeaa työelämässä on nyky Suomessa kaikkine yt-neuvotteluineen ja leikkauksineen. Kenelläkään ei tunnu olevan varmaa työpaikkaa.

En ollenkaan ihmettele, että Pekan tasoista positiivista ammatti-ihmistä kutsutaan usein työpaikoille purkamaan syntyneitä pattitilanteita.

Toivotan Pekalle edelleenkin viisautta ja voimia tärkeässä koulutustyössään.

 
 Kuvaa klikkaamalla uskoisin tekstin aukeavan luettavaksi.

Tässä Pekan yhteystiedot, jos haluat kysyä kirjasta lisätietoa tai hankkia kirjan omaksesi.


Pekka Otollinen
Työyhteisövalmentaja, työnohjaaja STOry, coach
Tiimi-Innostaja Oy
www.tiimi-innostaja.fi
tiimi.innostaja@pp.inet.fi


Uutisia Pekalta;
"Kirja on  valittu Humanistisen ammattikorkeakoulun oppikirjaksi yhteisöpedagogin ammattitutkintoon,
joka toteutetaan työyhteisökehittäjäpainotteise

na ja kirja toimii opiskelijoiden orientaatioperustana".

Aamuun on vielä aikaa.

On hyvä hetki ajatella uuden päivän alkua. Näin se suunnilleen menee. Kello hälyttää yhdeksältä, on nielaistava ensimmäinen kapseli rotanmyrkkyä, seuraava sitten illalla yhdeksältä. Olisi hyvä ottaa aina samaan aikaan. Ilman hälyytystä en muistaisi ryhtyä vertani ohentamaan säälliseen aikaan. Onhan sitä ihmisellä muutakin ajateltavaa kun lääkkeen otto.

Valvon usein illalla myöhään, niinkuin nytkin. Silloin voi aamulla käydä niin, että kuvittelen olevani teatterin lämpiössä ja kello soi kutsuen seuraavaan näytökseen. Jäi toinen näytös näkemättä kun kello pärähti soimaan. Näytelmän loppu on taas sepitettävä itse, nih.

Ennen ylös nousua on vähän venyteltävä, tarkistettava, että kaikki neljä rajaa jotenkin toimivat. Onneksi tuo mieshenkilön sisäinen kello käy vielä työajassa, kuudelta jo lähtee kolistelemaan aamulehden hakuun ja kahvin keittoon. Aamuvirkku, sanoisin.

Kesällä minäkin herään aikaisin lintujen lauluun ja suloiseen valoon. Silloin ajattelen kuten Marian Andersson; "Oi Herra, mikä aamu".  Joskus voisin ihan lauleskella iloisena "aamulla varhain kun aurinko nousi.....".  Se surumielinen jatko-osa saakin jäädä ja ryhdytään toimeen. Näin talvella kuitenkin haluaisin nukkua kuin nalle pesässä, ei tee mieli nousta kylmään maailmaan. Onni onkin lämmin pesä.

 Onneksi oikeat runoilijat ovat tehneet aamuihin sopivia lauluja. "Joka aamu on armo uus", tämä laulu on niin usein mieltäni lohduttanut vaikeina aikoina.

Olen tuurikahvittelija, on aikoja jolloin voisin hehkuttaa vihreän teen ylivertaisuutta. Nyt on menossa kahvikausi, käytännöllistä, koska keitin jo korisee viimeisiä tippoja pannuun herätessäni. Kiitos armaani.

Aamun lehdestä saan käteeni sen osaston jossa on sudoku. Lauantain lehdessä niitä on kaksi ja sunnuntai on yhtä juhlaa, silloin julkaistaan viisi sudokua. Siinäpä se, aivojeni aamuverryttely.

Vielä pieni nostalgiatuokio. Viisikymmenluvulla, silloin ennen televisiota herättiin sunnuntaiaamuisin Niilo Tarvajärven iloiseen tervehdykseen radion välityksellä; "Aamujen aamua, hyvät radion kuulijat". Vai oliko se kuuntelijat. Samapa tuo, aamujen aamuja ne kuitenkin olivat ja lopuksi lähdettiin ylös ulos ja lenkille. Osattiin arvostaa pyhäaamua, viikon ainoaa vapaapäivää.

Mukavaa joulun odotusta kaikille. Pian saammekin taas laulaa: "Kello löi jo viisi....", mennään joulukirkkoon.

Ensimmäinen adventtikynttilä

on taas syttynyt.  Mukavaa oli taas käydä kirkossa laulamassa Hoosiannaa.

Monenlaista uutta olikin kertynyt kirkkovuoden ensimmäiseen messuun meidän osallemme. Ensimmäisen kerran saimme käteemme uuden virsikirjan. Paljon on uusia virsiä  nuottien kanssa, vierailla kielilläkin ja joitakin virsiä on merkitty myös viittomien kuvin. Uusi kirja on painettu ohuen ohuelle paperille ja sivuja on valtavasti enemmän. Vanhalla virsikirjalla ei taida olla enää käyttöä.  Hankalaa on meillä vanhoilla, jotka aikanamme koulussa opettelimme tärkeimmät virret ulkoa, nyt sanoja on muuteltu. Eipä uskalla ääntään korottaa, ettei herätä turhaa hilpeyttä kirkkokansassa.

Kirkkokuorokin oli paikalla, siksi Hoosiannakin kaikui mahtavana ja juhlallisena. Täällä maalla kirkossa käy paljon väkeä, mekin aikaisempaa useammin kun melkein vieressä asumme.

Pitäjämme kirkko on nyt kappeliseurakunta, meidät on liitetty naapurikunnan kirkkoon tai päinvastoin. En tarkkaan vielä tiedä mitä se tarkoittaa.

Pappikin on uusi, entinen on muuttanut Rovaniemelle. Jotkut seurakunnan lestadiolaiset jäsenet eivät ilahtuneet naispuolisen papin palkkaamista. Nykyään on enää turhaa rypistellä "nainen vaietkoon seurakunnassa" teemalla, naiset ovat nyt paikkansa ottaneet. Hyvin tämä meidän pappimme messusi, pysyi nuotissakin. Henkilökohtaisesti en ole näihin kirkon opinkiistoihin kantaa ottanut. Mielestäni kirkon tärkein tehtävä on evankeliumin julistaminen, "Kristuksen sisäinen tunteminen", kuten Paavo Ruotsalainenkin sanoi.

Täällä oli myös seurakuntasalin 50- vuotisjuhlat. Emme osallistuneet tällä kerralla juhlaan.

Rauhaisaa adventtiaikaa kaikille!

Yöpostaus

Tämä päivä on kylällä ollut yhtä juhlaa. Illan hämärtyessä joulukauden avajaisia juhlistivat värikkäät raketit. Kuva ei tee oikeutta talvisen valojuhlan alkusäkenöinnille.

Kotona istuimme kynttilöiden valoa ihaillen ja omia askareitamme puuhaten. Odotin elokuvaa Mielensä pahoittajasta.  Pidin paljon Tuomas Kyrön ensimmäisestä kirjasta, se oli niin hauska ja mukaansa tempaava. Kirja toi minunkin tietoisuuteeni kyseisen kirjailijan. Ihastelin nuoren miehen oivalluksia ikäihmisen näkökantilta, nerokasta ja nautittavaa.

Elokuva on nyt katsottu ja olen pettynyt, odotin jotain samankaltaista kuin tuo kirja on. Kirjan huumori on sopivan hauskaa, lämmintä, aitoa ja helpon hersyvää. Ehkä onnistunutta hyvää ideaa ei kannattaisi ollenkaan yrittää jatkaa, samaa tunnelmaa ei enää onnistutakaan saavuttamaan. Elokuvayleisö on luultavasti pitänyt näkemästään ja mikä ettei, näyttelijäthän ovat hyviä, varsinkin Antti Litja. Ideakin on edelleen hyvä, mutta toteutus on tällaiselle vanhalle mielensäpahoittajalle pettymys.

Kerronpa nyt omista tunnelmistani elokuvan nähtyäni. Olin pahoillani siitä valtavasta asiatulvasta, jota tuli tuutin täydeltä kovalla kohinalla. Vanhasta miehestä on elokuvassa tehty puolipöhkö, ei sellaista mielikuvaa jäänyt kirjaa lukiessa. Auliisti myönnän elokuvassa olevan hyviä tilanteita useitakin, mutta kokonaisuus jäi sekavaksi.

Tämä elokuva jää minulta varmaankin yhteen katselukertaan. Edelleenkin olen kiinnostunut Tuomas Kyrön kirjoista, ehkä minulle sopiikin lukeminen kuvien katselua paremmin.

Hyvää yötä!

Haaste Simpukalta, kuusi kesäkuvaa.

Mustarastas avasi ihanalla laulullaan kesäkauden jo keväällä. Saunan takana haudottiin uusia laululintuja.

Sorsapoikue joella, tälle paikalle olisi voinut valita myös telkkäpoikueen. Alkukesä valoisine öineen ja kiihkeine kasvun ihmeineen on jotain suurta ja kaunista. Luomakunta uusiutuu. Onnellisia me suomalaiset, jotka saamme elää ja kokea neljä erilaista vuodenaikaa.

Heinäkuun alun kohokohta oli Lukan vierailu, iloinen pikkuinen koiruli, kiva viikko meni leikkien. Tunnistitko paidan kuvan?

Tämä kesä oli oikea perhoskesä. Kuvista oli hankala valita, olisi tehnyt mieli laittaa tähän tuhatmonta. :-)

Kevat ja alkukesä meni mandaloiden merkeissä. Heinäkuun lopulla Lammilla saimme esitellä töitämme kanssavirkkaajille. Mandalakuvia on lisää blogissani kategoriassa "Mandala".

Marjoja ja sieniä keräsimme ahkerasti. Sienestyskausi kuitenkin päättyi osaltani kesken kun kaaduin pitkin pituuttani mättäälle ja satutin jalkani. Nyt on tuo vastoinkäyminen taas selätetty ja koipi toimii entiseen malliin.

Kiitos Simpukka. Tämä on niin kiva haaste, että suosittelen tätä kaikille blogiystävilleni, siis kuusi kuvaa kesältäsi. Nappaa tästä haaste.

Ps. Lisätty 27.11 2016.
Kyselin tuosta taatan paidan kuvasta, siinä on kuvattu  Dulcinea, Rocinante, DonQuijote, and Sancho Panza. Kopio Picasson taideteoksesta.  Tuo paita on ostettu joskus vuosia sitten Punkaharjun retretistä.

Räntää ja vettä.

Tuija näytti tänään kauniilta joulukuuselta vesihelmet oksillaan.

*
Tiistaina olin seurakunnan käsityökerhossa, kokoonnutaan kerran kuukaudessa. Kotoa lähteminen oli taas vaikeaa, mutta siellä toisten samanlaisten mummojen joukossa oli ihan mukavaa, olen tyytyväinen saatuani itseni ylös sohvan nurkasta.

On helppo arvata mistä mummot keskustelivat, Sotesta tietenkin. Nyt vanhemmat ihmiset pelkäävät sairastumista ja kulujen tuottamista kunnille. Täältäkin uhataan viedä terveyskeskuksen sairaala, lähin vastaava on kymmenien kilometrien päässä. Mitähän tapahtuu hyväkuntoisille hyvin hoidetuille rakennuksille,  kuntalaisten verorahoilla rakennetuille? Jos omainen nuori tai vanha siirretään erikoissairaalasta jatkohoitoon, niin turvattomuuden tunnetta joutuvat kokemaan ja yksinäisyyttä kun omaiset eivät täältä syrjäkyliltä pääse edes katsomaan potilastaan jos omaa autoa ei ole. Kotihoitokin yksinäiselle toipilaalle on ongelmallista, kun kodinhoitajia on vähän ja välimatkat pitkät.

Sattumaako lie sekin, että eutanasiaa nyt puuhataan laillistettavaksi, tällaisena aikana kun kaikesta leikataan. Niin, tällaisia nyt pohditaan vanhojen ihmisten kokoontumisissa.

*
Iltapäivällä uintireissu virkisti mieltä, vesi on suloista terapiaa jäykille jäsenille. Oli mukavaa seurata pienten koululaisten iloa ja liikunnan riemua. Täytyi vaan varoa ettei joutunut sukeltelevien vesipetojen reitille. Nauttikaa lapsoset, huolta vailla, aika armas lapsuuden. Jotain vanhaa laulua siellä muistelin.

*
Viimein saatiin röörit ja kourut puhdistettua kuolleista lehdistä, talvi saa tulla.

Ikäkriisi.

Mitähän se on? Huomaan tulleeni vanhaksi, kaikenlaisia merkkejä on tosin ollut ilmassa jo pitkään, mutta nyt se kaatui päälle.

Johan oli aikakin ryhtyä kriiseilemään kun pikkulapsen kriisiäkään ei ollut. Olin niin kiltti lapsi, kaikki kehuivat. Olisi vaan tarvinnut joskus heittäytyä lattialle kiljumaan ja näyttämään vähän omaakin tahtoa. Lapsen kuitenkin kuului olla kiltti ja minä olin. Viihdykkeeksi riitti ABC-kirja iso kukko kannessa, kynä ja paperia piirtämiseen.

Murrosiänkriisi  ei olisi tullut kysymykseenkään, sellainen oli ilmapiiri kotona. Kirkossa käytiin ja seurakunnan nuorista sain hyviä ystäviä. Eipä siinä ollut tarvetta kapinoida, kokonainen elämä edessä.

Kolmekymppiä mittarissa on kuulemani mukaan myös kriittistä aikaa, eipä ollut minulle. Silloin minulla oli jo kaksi kaunista tervettä pitkäsääristä lasta, suurimmat lahjat elämältä.

Ei ole elämä ihan suunnitelmien mukaan mennyt, sellaista kiikkulautaa suruineen ja huolineen. On ollut terveyttä ja sairautta, kaikkea mitä elämään kuuluu. Uskoa Korkeimman suojelukseen ja paljon rakkautta.

Miksi tämä juuri nyt? No, eihän tuo nyt ihan yks´äkkiä tullut. Lapsista sen ensin huomasin, hupsista vaan ovatkin jo keski-ikäisiä ja lastenlapsetkin jo nuoria aikuisia. Aamuisin peilin edessä kohtaan ihan oudot kasvot, on se Unelma itselleni vakuutan. Surullisinta kuitenkin on se, että monet entiset ystävät ovat jo nukkuneet pois tai järkyttävän useat ovat keskuudessamme fyysisesti, mutta mieli on hämärtynyt demetian tai alzheimerinsyövereihin.

Oman järjenvaloni tuiketta en osaa arvioida, tuskinpa mistään Mensan testistä selviäisin. Kuinkahan kävisi terveyskeskuksen vastaavasta?  Pulizer-palkintokin jää saamatta. Lehtiä luen ja katson uutisia tv:sta, kauhistuttaa maailman tilanne.  Mihin katosikaan Suomen hyvinvointivaltio, se  jota niin innolla viisikymmenluvulla aloimme rakentaa yhdessä sotaveteraanien kanssa?

Kaikesta huolimatta taas teen suunnitelmia. Ajattelin kirjata vähintään kaksi kertaa viikossa tänne blogiini tuntemuksiani, ehkä näistä jutuista sitten selviää missä mennään. En odota mitään suurta ryntäystä lukijakuntaan, kukapa nyt jaksaa lueskella vanhan kalkaanin höpinöitä. Täällä nyt ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta katsotaan mitä tyhjästä voi nyhjäistä.

Elämä kantaa, vanhankin.

Lumi tuli, lumi meni.

Lunta satoi noin kymmenen cm:n kerroksen, viipyi maassa muutaman päivän.

Olenko jo muuttunut näkymättömäksi?

Tätä mietin viikatessani paitaani pesun jäljeltä. Matkustimme omalla autolla kaupunkiin, mies oli kurssilla ja minulla koko  ilta aikaa katsella kaupungin kauppakeskuksen hyörinää.

Huomasin tutun vaatemerkin myymälässä. Gerry Weberin paitapuserot olivat vuosia sitten suosikkejani, olin silloin vielä työelämässä. Asiakaspalvelussa yritin olla siistin ja asiallisen näköinen, kannatin satsausta laatuun.

Kuljin liikkeen ohi illanmittaan parikin kertaa, yhtään asiakasta ei näkynyt. Olen harkinnut uusien housujen hankintaa, aina ei jaksa farkuissakaan kulkea.

Astuin sisään puotiin punaisessa fleesetakissa ja mustissa pitkiksissä. En ollut yhtään tyylikäs sen myönnän, mutta tuo takki nyt vaan on niin kätevä automatkalla ja turvalliset vetoketjut jokaisessa taskussa. Parasta on vasempaan hihaan ommeltu kännykkätasku, se on niin lähellä paremmin kuulevaa korvaani, että taustahälinästä huolimatta kuulen sen hälyytyksen.

Tervehdin iloisesti ja positiivisen mielentilani ansiosta melkein näin myyjättären nyökkäävän. Korkealla seinävitriinissä huomasin kivan puseron. Kysyin jo vähän lannistuneena, että onko kyseistä vaatetta L tai XL kokoa. En saanut vastausta. Olin liikkeen ainoa asiakas, saatoin olla koko sen illan ainoa.

Kävelin vaatetankojen luo ja yritin itse selvittää kokomerkintöjä. Miksi ihmeessä se hinta-, koko-, hoito-ohjelappunivaska piilotetaan jonnekin vaatteen kainaloon, niskalenkkiin tai napinläpeen? Täpötäysissä rekeissä niitä on tuskallista etsiä. Ajatuksissa siunaan niitä vaatepuita joiden koukkuun on pieneen mollukkaan merkitty se tärkeä kokoa ilmaiseva kirjain- tai numerokoodi, vaatetta ei turhaan tarvitse repiä esille tangosta.

Yritin vielä kysyä jotain, mutta myyjätär vaan viikkaili jotain hyvin keskittyneenä hommaansa. Olin pelkkää ilmaa. Arvostan toki sitäkin, että saa rauhassa tutustua valikoimiin, mutta kun kysyin.

Olisiko ostokseni sujunut paremmin jos olisin huojunut sisään liikkeeseen kymmenensentin korkokengillä, levittänyt ympärilleni kalliin hajuveden tuoksua ja kantanut huolettomasti olallani Vuittonin tyyristä laukkua? Ne Vuittonit ovat muuten helkkarin rumia kaikki, eikä tämä mielipide johdu siitä "happamia ovat pihlajanmarjat" syndroomasta. Jos minulla rahaa olisi rutkasti niin ostaisin varmaankin Hermesin tai Pradan  veskan. 

En sitten katsellut housuja enkä paitapuseroita. Huomasin tämän kauniin puseron, se on hyvää laatua ja huolellista työtä. Kaula-aukon niskaosassa on venymätön nauha, joka estää lörähtämisen ja pitää puseron kuosissa. Tässä on minulle puseroa moneksi vuodeksi. Henkilökuntaankin tuli  eloa kun ilmaisin ostohalukkuuteni kassakoneen luona.

Olen tyytyväinen hankintaani. Niin, mistäpä myyjätär olisi tietänyt että tämä vanha pikkumummo ei turhaan astu kaupan ovesta sisään. Aina ostan jos tarvitsemani tavara löytyy.

Olisin tietenkin voinut käydä pyytämässä apua, mutta halusin katsoa jutun loppuun asti. Onneksi nykyään usein tullaankin asiakkaalta kysymään, että voinko auttaa. Nyt olisi voinut.

Syksyllä 2016

 

Sattuneesta syystä olen tänä syksynä joutunut istumaan paljon täällä sisällä, keppien kanssa köpötellyt. Ikkunasta on sentään saanut seurata luonnon vihreyden muuttumista syksyn ruskaan ja pimeisiin iltoihin.

Valkohäntäpeurat ovat kalunneet viimeiset vihreät kasvit suihinsa.

 Kun viime talvena istuin alakerrassa virkkaamassa kuuntelin lukuisia äänikirjoja, niin tämä syksy on mennyt televisiota katsellen.

En välitä mistään tositv-sarjoista ja ikuisuussarjoista. Uutiset tietenkin aina kiinnostavat, yritän pysytellä vähän ajan tasalla. Monet uutiset tosin kauhistuttavat ja huolestuttavat, mutta ei  niistä tällä kerralla. Nähtäväksi jää äänestivätkö ameriikkalaiset oikein tai väärin.

Valitsin katsottavaksi englantilaisen "Kotilieden lämpöä" -sarjan, siitä oli jo aikaisemmin tullut yksi tuotantokausi ( muistaakseni ). Tarinassa kerrotaan kotirintaman naisista ja perheistä sodan kynnyksellä ja sodan alkua. Olen kiinnostunut toisen maailmansodan ajoista kertovista tapahtumista. Muistanhan jatkosodan tapahtumista jotain itsekin. Tarinat auttavat ymmärtämään sen ajanjakson elämää ja olosuhteita paremmin, osaa sijoittaa kokemuksensa oikealle aikajanan pisteelle.

Alla olevassa kuvassa olen äitini kanssa talvisodan tammikuussa. Tästä tilanteesta en vielä muista mitään, ainoastaan äitini kertomuksen. Oli kauhean kylmää ja aina piti olla valmiina lähtemään pommisuojaan. Äiti kertoi usein nukkuneensakin saappaat jalassa.

 Milanon muotitaloa, naisten paratiisia aloin seurata ihan siitä syystä, että Emil Zolan tarina oli muokattu italialaiseksi ja sijoitettu viisikymmen luvulle. Tarina olikin hyvin italialainen, ei hassumpi. Nyt se on jo loppunut ja jotenkin hämmentävä olo jäi. Tuleekohan tähän jatkoa?
Oli mukava katsella niitä ihania kellohameita ja tyylikkäitä hattuja, komeita miehiä ja kauniita naisia.

  Tuolla FB:n puolella on ollut sellainen haaste, että ihmiset ovat laittaneet omia vanhoja kuviaan seinälle. Olen katkolla naamakirjasta, laitan vanhat kuvani tänne talteen. Kuvassa kellohameinen tyttö on n. 15 v. Me sen ajan tytöt olimme niin luomua viimosen päälle. Yritimme olla mahdollisimman kauniita. Ei ollut meikkejä eikä hiusten pidennyksiä. Puhumattakaan lävistyksistä tai tatuoinneista. Voi kauhistus, ainoastaan merimiehet ja vangit olivat tatuoituja. Ajat muuttuvat ja ihanteet. Oli mukavaa olla nuori viisikymmenluvulla. Työtäkin riitti kaikille, oltiin vähään tyytyväisiä.

Aloitin seurailla toistakin viisikymmmenluvun tarinaa, se on austraalialainen ja siksi kiinnostuin. On mukava katsella muitakin kuin hienoja BBC:n tuottamia sarjoja.

"Kotiin takaisin" näytetään viitenä päivänä viikossa. Tapahtumat ovat edenneet aika rajuiksi, ihan hirvittää. Taitaa mennä yöunet. Uuden tuotantokauden jaksot alkavat perjantaina. Austraalian maisemat ovat upeita.

Tuossa alla olevassa kuvassa olen 18 v.  Yritin löytää vanhoja kuvia, mutta huomasin, että minusta ei ole yhtään kuvaa lapsuudesta 1 - 7 vuoden väliltä. Kotona ei ollut silloin kameraa. Ensimmäiset kuvat ovatkin vasta koulukuvia, noiden vuoden vanhana otettujen jälkeen.

Näiden kahden sarjan lisäksi olen katsonut myös hienon historiallisen "Sota ja rauha" sarjan. Lisää historiaa tarjoaa "Poldark" sijoittuu 1700- luvulle.

Tanskalaisen "Rantahotelli" oli tarinaa menneeltä ajalta, ihanine rantapyjamineen ja upeine aamiaiskattauksineen.Tanskalaista tyylikkyyttä 30-luvulta, tykkäsin katsoa.

Syksyn aikana olen saanut rautaisannoksen tv-elokuvia, taitaakin olla aika siirtyä taas äänikirjojen pariin. Niissä saa oma mielikuvitus rakentaa sellaiset kulissit kuin itse haluaa.

Toisen retkipäivän kuvia

Luostarin puutarhassa yksi ruusu oli vielä kukassa.  Birgittasisarien vierasmajaa voin suositella rauhaa ja hiljaisuutta arvostaville matkaajille. Huoneet ovat erittäin siistit, vaatimattomat ja hintakin on edullinen. Kahviaamiainen tarjoillaan 8.00 - 9.00 välisenä aikana, sekin noudattaa luostarin korutonta linjaa.

Maksuksi käy ainoastaan käteinen raha, summaa voi pyöristää ylöspäin oman rahatilanteensa mukaan.

Kiitos ja näkemiin, tervetuloa uudelleen. Tullaan toki jos elossa ollaan.

Kotimatkalle lähdimme hieman kiertoteitä. Ensin poikkesimme taas katsomaan Liedon Nautelankoskea.

Museoalue on jo valmistautunut talven tuloon.

Tämä vanha kyläkiikku saa mielikuvituksen liikkeelle.

Kesätunnelmia tuli mieleen menneiltä vuosilta.

" Heilu keinuni korkealle,

Nythän on juhannusilta,

Mesimarja paistaa ja tuomi tuoksuu

ja kuulas on taivahan silta."

Padon viereisestä rännistä vesi virtaa kohisten eteenpäin. Mylly on hiljaa, ollut jo monia vuosia. Alue on museo- ja luonnonsuojelualuetta. Luontopolkukin on, sen kuljimme kerran kesällä.

Padon alapuolella vettä on tänä vuonna todella vähän.

                                                                 Pato.
 Syysharmaita koskikuvia ei enempää, on jatkettava eteenpäin.

Lähestyimme Loimaata.

Kauaksi tielle näkyi tämä ihmeellinen suuri kivipaasi, pysähdyimme katsomaan. Graniittiin on kaiverrettu kuvioita ja maassakin on jotain kivisiä patsaita.

Kuvaamani teokset ovat pellon laidalla pihapiirin ulkopuolella.

Aluella on tehty monenlaisia kivitöitä. Onneksi on syksy ja lehdet jo tippuneet, kesällä näitä ei varmasti lehtien ja ruohojen seasta edes huomaa.

Ajoimme vielä vähän eteenpäin ja selvisi, että puiden takana oli Alpo Jaakolan patsaspuisto. Siellä näytti niin hiljaiselta, emme uskaltaneet mennä portista sisään. Olisi pitänyt etukäteen ottaa selvää puiston tilanteesta, saako sinne yleensäkään enää vierailijat mennä.

Jaakolan patsaspuisto on suojattu maantiellepäin korkealla lauta-aidalla. Muistan joskus vuosia sitten  Alpon sanoneen jossakin haastattelussa, että viisikymppisen miehen ei kannata enää kuusiaitaa istuttaa kun ei ehdi nähdä sitä valmiina. Tuosta haastattelusta en muuta muistakaan, tuli vaan mieleeni nykyistä lauta-aitaa katsellessani. Oli oikein googlattava, Alpo Jaakola on ollut 1979 viisikymppinen.

Lähdenkin tästä selaamaan nettiä, löytäisinkö hyviä kuvia Alpo Jaakolan maalaamista tauluista.

Rauhaisaa Pyhäinpäivää!

Liedon kirkon vaiheilta.

Tälle retkelle piti lähteä jo lokakuun alussa, mutta usein käy niin että suunnitelmat eivät toteudu.  Kuukauden viimeiselle päivälle oli luvattu aurinkoista säätä, niinpä päätimme lähteä matkaan, koska jalkakin jo hyvin kesti parin tunnin autossa istumisen. Keppejäkään ei enää tarvita.

Hautausmaa on ihan Aurajoen tuntumassa. Mummin haudalle vietiin havuja ja callunoita, kynttiläkin sytytettiin kun jouluna ei päästä käymään.

Jokivarressa on vielä syksyn värejä. Tarkoilla silmillä näkee joen pinnalla jo jääriitettä.

Keskemmällä joessa vesi virtaa täysin vapaana. Birgittasisarien luota olemme varanneet majapaikan seuraavaksi yöksi. Turkua on ihailtava tällä kertaa vain auton ikkunasta. No, eipä huolta, ehkä jo seuraavalla kerralla pystyn jalkamiehenä tuttuja paikkoja kiertelemään.

*
Asiasta kolmanteen.

Minulla viimeiset viikot ovat kuluneet  kotona lähinnä TV:n tai netin äärellä. Olen tarkkaan lukenut sähköisiä uutisia ja vähän muutakin siinä ohessa. Käsityötkin ovat jääneet. Sain niiden kahden ison mandalan ansiosta sellaisen annoksen virkkausta, että nyt ei huvita koukuttelu, ei sitten tippaakaan. Muutamat sukat olen sentään kutonut, niitähän onnistuu väkertämään television äärelläkin.

Pitkän esipuheen jälkeen pääsenkin varsinaiseen asiaan. Tässä päivänä muutamana jossakin lehdessä teetätettiin lukijoille yhdyssanatesti. Yleensä en kyseiseen asiaan blogia kirjoittaessani juurikaan ajatusta uhraa, kuten en pilkkusääntöihinkään. Tein sen testin. Tulos ei kauheasti ilahduttanut. Kaikki ne kohdat joissa tarjotut vaihtoehdot olivat yhdyssanoja menivät oikein, mutta näitä yhteen kirjoitettuja sanoja testissäni oli liikaa.  Petrattavaa siis on. Joskus sanoja kirjoittelee yhteen ihan huomaamattaankin, eihän sitä aina muista välilyöntiä napsauttaa.

Lohdutuksekseni luin jostakin, että kaunokirjallisuudessa saa kirjoittaa sanoja yhteen jos siltä tuntuu ja pilkkujakin saa roiskia omantunnon mukaan. Omavaltaisesti olenkin nyt ajatellut, että omaan blogiinsa kukin saa kirjoitella mielialansa mukaan. Eihän tämä blogistelu ole mikään tentti tai testi.

En enää löytänyt tekemääni testiä, mutta vastaava löytyy täältä. 

Nyt onkin riennettävä toisen syksyisen harrastukseni pariin, siitä seuraavalla kerralla ja lisää kuvia retkeltämme.