Eilen heräsin aamulla viideltä, sydän löi pompoti-pompoti-pom-pom-pom-YKsi-Kaksi-Tauko ja hirveellä vilinällä jatkoa, ilman mitään tolkkua. Voihan samppermantti, joko se taas alkaa? Flimmerihän se.
Odoteltiin ensin kaikessa rauhassa, eiköhän se siitä asetu, kun on ennenkin. Ei asettunut. Kaivettiin Omroni esille, lukemat olivat kuin jotain lottoa, ihan mitä sattui. Välillä varoitteli " intelli sense" ja sitten taas ei. Arvottiin pötköttelevän mummelin pulssiksi 130, siinä vaiheessa tehtiin lähtöpäätös.
Pakattiin laukkuun Kelakorttia ja hammasharjaa, nokka kohti Akuutti kahtakymmentäneljää. Koko matkan toivoin, että rytmi löytyisi.
Kokeilimme vielä pientä kävelylenkkiä Läntisellä hautausmaalla, se on siinä sairaalan lähellä ja päiväkin oli harvinaisen kaunis ja lämmin.
En millään haluaisi kokea sitä hölmöyden tunnetta kun sairaalan loosissa on kaikki piuhat kytketty päälle ja sitten todetaan, että flimmeriä ei enää olekaan.
Joskus kahden tienoolla iltapäivällä löysin itseni repimästä vuoronumeroa Akuutin vastaanotossa, taata lähti etsimään parkkipaikkaa.
Sain numeron yksi, mitä hitsiä, valitsinko väärän nappulan. Väkeä istui odottamassa, ketään ei kutsuttu sisään. Yllättävän nopeasti ykkönen kuitenkin ilmestyi ruutuun ja pääsin vastaanottavan virkailijan puheille. Hän kertoi heti rauhoittavan tiedon, että koskaan aikaisemmin hänen yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana ei samana päivänä ole tullut niin paljon potilaita päivystykseen kuin tänään, oli vasta iltapäivä. Sain tunnistusnauhan ranteeseen ja ohjeet laboratorioon. Vastaanottohenkilö oli hyvin ystävällinen ja myötätuntoinen ruuhkasta huolimatta, kiitos siitä hänelle.
Laboratorioon pääsin melko nopeasti. Ystävällisesti hymyilevä hoitaja lirutteli tarpeelliset veret putkiloihin ja kehoitti jatkamaan matkaa sinistä viivaa seuraten. Kukahan on aikonaan keksinyt tuon nerokkaan viivasysteemin sairaaloiden sokkeloisiin käytäviin? Yhtään ei sattunut kokeen otto, kiitos siitä hoitajalle ja hymystä erityisesti.
Sinisen viivan päässä odottikin sitten järkytys. Ihmisiä istui siellä kuin nykypäivän pankkisalissa, löytyyköhän yhtään vapaata tuolia? Voi hyvät hyssykät, että minunkin piti juuri tällaisena päivänä tänne ängetä. Lähetin taatan kahville kanttiiniin, tässä menee varmaankin odotellessa jokunenkin tovi. Minähän en saanut syödä enkä juoda mitään, sen tiesin jo edellisiltä kerroilta. Tarpeetonta kiusata saattajaakin nälässä.
En katsellut kelloa, mutta pari pappaa siitä kutsuttiin ja palautettiin taas istumaan odotustilaan. Yllätys, yllätys, nimeäni huudettiin, noin puoli tuntia oli kulunut. Hoitaja ohjasi minut tyhjään loossiin ja lähti hakemaan sänkyä. Ehdin soittaa taatalle, että voit mennä jo pois, olen päässyt hoitohuoneeseen.
Piuhat kiinni ja mummelille sydänfilmiä ja seurantaa.Tunnit siinä hiljalleen kuluivat osaston tapahtumia kuunnellen. Koneet raksuttivat takaseinällä pääni takana, en voinut nähdä mittarien lukemia. Hoitajani kävi välillä kurkkaamassa ja kertomassa missä mennään.
Illalla vähän ennen kahdeksaa lääkäri tuli käymään ja totesi tilanteen sellaiseksi, että tahdistus on tehtävä. Ehdotettiin sähköä, kysyin kuitenkin mahdollisuudesta tahdistaa lääkkeellä. Minulle on aina tullut anestesiasta pahoinvointia, aika rajuakin. Päätettiin kokeilla lääkettä.
Minulle on aina osunut erityisen ihania hoitajia, niin nytkin. Hän kertoi koko ajan mitä tehdään ja mitä saattaa tapahtua. Hoitaja oli lähellä seurantakoneiden kanssa ja alkoi tiputuksen. Kahdessa minuutissa sydämeni löysi oman rytminsä ja tiputus keskeytettiin. Sitä olisi voitu antaa kaksi kymmenen minuutin sarjaa. Onneksi pienempi annos riitti. Mietin siinä, että lääkkeellä tahdistus saattaa tulla sairaalalle edullisemmaksikin kun tiputuksen hoitaa yksi pätevä hoitaja, sähköisessä tahdistuksessa tarvitaan lääkäriä, anestesialääkäriä ja mahdollisesti vielä hoitajaakin. No, enhän minä noita asioita tiedä, joutessani vaan ajattelin.
Kaksi tuntia vielä sairaalassa seurannassa, petipaikkani annettiin jo seuraavalle, minä odottelin käytävässä. Kun hoitajani työvuoro päättyi, niin hän toi vielä minulle mukillisen mehukeittoa ja jogurttipurkin. Eipä ole ennen jogurtti niin hyvältä maistunut. Kiitos ihanalle hoitajalleni, minulla oli onni päästä hänen potilaakseen.
Viimeaikoina mediassa on runsaasti arvosteltu sairaaloiden henkilökuntaa. Minun on vaikea sellaista ymmärtää. Eilinen viisituntinenkin Akuutti24:ssa valaisi millaista työtä siellä tehdään. Hoitajat ja lääkärit juoksevat pää kolmantena jalkana auttamassa ja tukemassa. Potilaat ovat mitä milloinkin, usein vanhoja dementikkoja tai huumehörhöjä. Kaikki kuitenkin tulevat apua hakemaan, eikä varmaankaan turhan takia. Ainakin osaltani yritän pärjätä turhia valittamatta ja rauhallisesti odottaa vuoroani.
Kun kaksi tuntia oli kulunut menin hoitohuoneesta kyselemään josko voisin häippästä talosta. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että sairaalasta ei lähdetä pois ilman poistumislupaa. Petipaikoilla jo pötköttivät uudet potilaat piuhojen jatkeena, yhtään sermiloosia ei tyhjänä ollut. Yöhoitajien työ oli alkanut.
Kiitollisin tahdistetuin sydämin ja hyvin nukutun yön jälkeen istuin taas autossa ihailemassa syyspäivän kauneutta ja rauhallisia hämäläisiä maisemia matkalla kotiin.
Taivaskin niin ihmeen kaunis.
Vielä kuva Läntisen villiviinein koristellusta rauta-aidasta. Elämälle kiitos tästäkin päivästä.
